Tervetuloa lukemaan dosentti Johan Bäckmanin Pronssisoturi-kirjaa

Tervetuloa lukemaan Pronssisoturi-kirjaa

2009-01-08T00:19:00.000-08:00

Tervetuloa lukemaan dosentti Johan Bäckman Pronssisoturi-kirjaa! Kirjan sisältö on kokonaisuudessaan tässä blogissa. Voit lukea kirjaa, tehdä sen sisältöön hakuja ja väitellä kirjailijan kanssa kirjoittamalla kommentteja.

Pronssisoturi oli vuoden 2008 puhutuimpia kirjoja. Sitä käsiteltiin laajasti Suomen, Viron ja Venäjän tiedotusvälineissä. Kirjaan liittyvää lehdistökeskustelua, arvosteluja ja lukuisia videoita on koottu tänne:

http://pronssikritiikki.blogspot.com

Dosentti Bäckmanin haastattelu Viron television suosituimmassa ajankohtaisohjelmassa löytyy täältä:

http://pronssisoturi.blogspot.com/2009/01/dosentti-johan-bckmanin-haastattelu.html

Jos haluat lukea kirjaa painettuna versiona, saat sen edulliseen hintaan Ruslania-kirjakaupasta.

Dosentti Johan Bäckman vastaa mielellään kirjaa koskeviin kysymyksiin tässä blogissa tai osoitteessa johan.backman@helsinki.fi

Painetun kirjan tiedot:

Johan Bäckman

Pronssisoturi

Viron patsaskiistan tausta ja sisältö

Tarbeinfo

Tallinna

2008

ISBN 978-9985-9721-7-5

1. ja 2. painos

Dosentti Johan Bäckman median ympäröimänä Pronssisoturi-kirjan julkistamistilaisuudessa 22.9.2008 Tallinnan sotilashautausmaalla Pronssisoturi-patsaan luona (Kuva: Veikko Saksi).

Otsikko

2009-01-08T00:18:00.001-08:00

Johan Bäckman

PRONSSISOTURI

Viron patsaskiistan tausta ja sisältö

(TAKAKANSITEKSTI)

Kun Viron hallitus hävitti Tallinnan vapauttajien muistomerkin ja kaatoi sitä vartioineen Pronssisoturi-patsaan huhtikuussa 2007, Tallinnassa roihahti venäläinen kapina. Riiasta Vladivostokiin kaikui huuto: virolaiset ovat fasisteja!

Dosentti Johan Bäckmanin kirja on jännittävä sukellus Suomen ja Viron historian torjuttuihin muistoihin sekä siihen kevääseen, jolloin Tallinnan Pronssisoturi-patsaasta tuli venäläisen Intifadan eli kansannousun symboli.

Vartioston vala

2009-01-08T00:17:00.002-08:00

VARTIOSTON VALA

Esilukija: ”Minä, yleisliittolaisen leniniläisen kommunistisen nuorisoliiton jäsen, käydessäni komsomol-pioneeriryhmän vartiopaikalle Tallinnan saksalaisista fasistimiehittäjistä vapauttamisen muistomerkin jalustalle, juhlallisesti lupaan säilyttää elämäni loppuun saakka neuvostokotimaamme ja kotikaupunkimme Tallinnan puolesta kaatuneiden pyhän muiston.”

Kaikki yhdessä: VANNON!

Esilukija: ”Vannon uskollisuutta punalipulle, neuvostokansan sankarillisuuden ja rohkeuden symbolille.”

Kaikki yhdessä: VANNON!

”Vannon pitäväni monikansallisen isänmaamme maineikkaiden puolustajien asetta tukevasti käsissäni.”

VANNON!

”En poistu vartiopaikaltani edes silloin, kun olen kuolemanvaarassa. Jos rikon valani, olkoon osani ankara rangaistus ja tovereitteni halveksunta.”

VANNON!

”Vannon juhlallisesti säilyttäväni ja jatkavani kommunistisen puolueen ja neuvostokansan maineikkaita perinteitä.”

VANNON!

”Olen aina valmis puolustamaan suurta kotimaatamme Komsomol-kirja sydämelläni.”

VANNON!

”Ahkeralla opiskelullani ja aktiivisella osallistumisellani yhteiskunnalliseen työhön toivon olevani oikeutettu tovereitteni suureen luottamukseen Komsomol-pioneerivartiopaikalla.”

VANNON!

Tallinnan kaupungin 1983 hyväksymä teksti.

Sisällys pääkohdin

2009-01-08T00:17:00.001-08:00

SISÄLLYS PÄÄKOHDIN

Henkilöitä

Dmitri Ganinin testamentti

Intifada

Judenfrei

Marttyyrit

Pogromi

Voitto

Riigikogussa

Naamiaiset

Säätiö

Epilogi

Lähteet

Henkilöhakemisto

Alaluvut

2009-01-08T00:15:00.000-08:00

SISÄLLYS

INTIFADA

Punakapteeni nousee haudastaan

Hyödyllinen rintamakarkuri

Venäläisen Intifadan synty

Patsas herää eloon

Belsebuubi Tallinnan kaduilla

Venäläisen Intifadan marttyyri

Kohtalokas lausunto

Me muistamme kaiken

Maailma hyökkää

Tõnismäeltä Öljymäelle

JUDENFREI

Juutalaisvainoa Suomessa

Syyskuun yhdestoista 1941

Tarton juutalaiset

Natsien valtaannousu

Virolaiset ilmiantavat

Tallinnan Gestapon ”Satakätinen”

”Perkeleen juutalainen vakooja”

Vuonojen partisaanit

Suomen juutalaiset tappolistalla

Virolainen itsepuhdistus

Natsilaisuuden isä

Natsimusiikkia

Kansallissosialistinen Suur-Suomi

Mannerheimin Anschluss

Suur-Suomi laajenee

Euroopan natsilaisin maa

Suomi palvoi Hitleriä

Erkon sodat

Natsipropagandan miehitysmyytti

Laulujuhla natseille

Joukkomurha merellä

Suomalainen keskitysleiriterrori

Suomi hyökkää

Rotusota Leningradia vastaan

Miten pyhimys käännytetään

Tarton vaiennut satakieli

Kiveen hakattu partisaani

Kohti aamuruskoa

Erillisen sodan virsi

Kuoleman laivat

Viron toinen holokausti

Kloogan lehdistötilaisuus

Viron holokaustin kieltäjät

Kirottu Suomen radio

Koston hetki koittaa

Mannerheim pudottaa sauvansa

Erkon sodat

MARTTYYRIT

Fyyrer nousee haudasta

Operaatio Arkisto

Hirttolavalla

Natsijahti

Viron sisällissota

Mykkä murhaaja

Tartto 1962

Viimeiseen mieheen

Joulupukki tuomiolla

Ronald Reagan saa kirjeen

Syntymäpäivät

Täytäntöönpano

Virolaisten natsiupseerien siirtokunta

”Satakätinen” kutoo verkkojaan

Maailman rikkain virolainen

Suomi tuomiolla

Dosentin jatkosota

Juutalainen ihmisoikeusaktivisti

Pyövelit armahdettiin

Helsingissä kummittelee

Totalitarismissa on vain syyttömiä

”Totuuskomissio” pesee puhtaaksi

Kyydityksen sietämätön keveys

Juutalaiset pelastettiin

Romukasa

Lennart Meri kiistää holokaustin

Älymystö nautti natsimiehityksestä

Kärsimyspääoma

Johannes Vareksen aika

Virolaiset kiistävät miehityksen

Uusnatsismin nousu

Se suuri ero

Holokaustia ei ole

Lotta käy kraiveliin

Sadismi on herkässä

”Humanitäärinen suurtyö”

Halonen lyö Mannerheimilla

Ruotsalainen sylkykuppina

Uusnatsien kauhea kosto

Suomalainen Sodoma

Natsihuora

Pelätyimmät virolaiset

Minun totuuskomissioni

Fyyrerin viimeinen lahja Suomelle

Sotapsykoosi jätti jälkensä

Lääkettä natsitraumaan

Menetetty lapsuus

Suomalaista luutnanttiproosaa

Lottahuora

Media kätkee holokaustin

POGROMI

Tallinnan ensimmäinen kapina

Kloogan kätketty joukkomurha

Juutalaisvihaajan paratiisi

Unohdettu neuvostokansa

Hiljainen kuuluisuus

Tapaan ulkoministerin

Muumimamman kauhea kosto

Erkkokin heräsi

Otteet kovenevat

Koululaisten kapina

Putin etsintäkuuluttaa jenkkitytön

Jeltsin muistutti itsestään

Unohtunut kirje

Lex Pronssiyö

Operaatio Asfaltti

VOITTO

”Kehtaattekin puhua venäjää”

Tyhjyyden vallankumous

Yövartio

Häviäjäkansa

Riemu

Me venäläiset

Kuolleiden ilmestyminen

RIIGIKOGUSSA

Moolok

Neuvostoliittolaiset

Eva Braun

Trauma

”Kristiina muistatko Tšetšenian…”

Nykyaikainen sota

NAAMIAISET

Historian haamut

Oranssi Hiski

Backstage

Uusi eurooppalainen

Vaarallinen natsikakku

Teinosen oveen koputetaan

Oikeusministerin natsipippalot

Lex Teinonen

Kolmannen valtakunnan vieraana

Kotkanpesässä

”Ikuinen juutalainen”

Iivana Julman henki

Pronssisoturin haamut

Teinonen selättää ”kapon”

SÄÄTIÖ

Fasistinen Viro

Nürnbergin lait

Taannehtiva kosto

Postmoderni keskitysleiri

Pöytälaatikkokirkko

Elämä on yhtä piinaa

Suomi hyysää apartheidia

Henkilöitä

2009-01-08T00:14:00.001-08:00

HENKILÖITÄ

ERKKO Juho Eljas, 1895–1965. Erkon sotien ja niiden jatkosotien alkuunpanija. Keksi myös Leningradin piirityksen. Motto: ”Unohda, että Venäjä on suurvalta.”

GANIN Dmitri Sergejevitš, 1987–2007. Virolaisten uusnatsien Tallinnan kapinan aikaan tappama venäläisen Intifadan marttyyri.

HELANEN Vilho Veikko Päiviö, 1899–1952. Kiihkeä suomalainen fasisti, joka halusi Suomen fyyreriksi. Työskenteli Tallinnan Gestapossa Viron natsimiehityksen aikaan. Motto: ”Ei kannata kertoa kaikkea, mitä täällä joutuu kuulemaan ja näkemään.”

LINNAS Karl, 1920–1987. Kuolemaantuomittu virolainen joukkomurhaaja. Tarton keskitysleirin entinen päällikkö. Motto: ”Teidät on tuomittu arvottomana rotuna kuolemaan.”

MERI Arnold Konstantinovitš, s. 1919. Neuvostoliiton Sankari. Viron hallituksen eniten pelkäämä henkilö. Motto: ”Viron historia ei ole vielä loppu.”

MERI Lennart-Georg, 1929–2006. Fennougrien epäjumala. Viron apartheid-hallinnon isä. Motto: ”Kolmas maailmansota on alkanut!”

PRONSSISOTURI, s. 1947. Patsas, joka koputtelee oviin. Motto: ”Ikuinen kunnia sankareille, jotka kaatuivat isänmaamme vapauden ja itsenäisyyden puolesta”.

PUTIN Vladimir Vladimirovitš, s. 1952. Venäjän protestanttisen vallankumouksen päähenkilö. Toimii tilapäisesti pääministerinä. Motto: ”Kunnia voittajakansalle!”

ROSENBERG Alfred Ernst, 1893–1946. Tallinnassa syntynyt ja kasvanut Hitlerin hovifilosofi, herrakansateorian, holokaustin ja ”pohjoisen ulottuvuuden” keksijä.

RYTI Risto Heikki, 1889–1956. Suomalaisen kansallissosialismin marttyyri. Motto: ”Hitler on lämpimästi tunteva, sydämellinen, hyvää tarkoittava, herkkä ihminen.”

SANDBERGER Martin Karl, s. 1911. Kuolemaantuomittu saksalainen joukkomurhaaja, Viron holokaustin toimeenpanija. Motto: ”Estland ist judenfrei.” (Viro on vapaa juutalaisista.)

TEINONEN Risto Mikael, s. 1960. Herrasmies ja kansallissosialisti. Marjamaan ristillä palkittu Viron kunniakansalainen. Motto: ”Virolaiset ja suomalaiset ovat yksi kansa, jolla on kaksi kieltä.”

VARES Johannes, 1890–1946. Viron laulavan kesävallankumouksen 1940 pääministeri. Originelli pärnulainen lääkäri ja kubistirunoilija. Motto: ”Koston hetki on koittanut!”

ZUROFF Efraim, s. 1948. Natsien metsästäjien päällikkö, Simon Wiesenthal -keskuksen johtaja. Motto: ”Virolaisilla oli aktiivinen rooli natsien lopullisen ratkaisun toimeenpanossa.”

Dmitri Ganinin testamentti

2009-01-08T00:13:00.001-08:00

DMITRI GANININ TESTAMENTTI

Minun vereni valui Tallinnan katukiviin. Äiti yritti soittaa minulle, mutta olin jo kuollut. Virolainen poliisi hakkasi ja potki minua, sitten virolainen uusnatsi työnsi kylkeeni puukon. Kauhea kipu löi minut maahan. En noussut enää. Minä kaaduin puolustaessani Vapauttajasoturia. Me vartioimme sitä öisin, kun virolaiset vandaalit ja uusnatsit yrittivät häpäistä muistomerkin ja esi-isiemme kunnian. Tänään jokaisen venäläisen veri kiehuu raivosta. Me emme koskaan anna anteeksi emmekä unohda. Tallinnan verinen huhtikuu merkitsee minulle kostoa. Se maa, jolle vereni valui, kuuluu nyt venäläisille. Venäjän nuoriso Riiasta Vladivostokiin on yhdessä rintamassa. Venäjän lippuun kiedottu arkkuni makaa kotikyläni Mustveen kirkkomaassa. Ylösnousemukseni päivä on lähellä. Minä en koskaan unohda, eikä minua unohdeta. Minä rakastin elämää, mutta virolaiset fasistit eivät antaneet minun elää. Minä puolustin omaa kansaani ja sen Voittajasotureita. Älkää unohtako minua. Kostakaa puolestani virolaisille fasisteille. Antakaa heidän maksaa jokaisesta veripisarastani kallis hinta. Ikuinen kunnia Vapauttajasotureille! Ikuinen kirous virolaisille fasisteille, Venäjän ja Viron kansojen vihollisille!

Dmitri Ganin valuu kuiviin Tallinnan katukiviin.

Luku 1: Intifada

2009-01-08T00:08:00.001-08:00

INTIFADA

Kun Tallinnan kapina alkoi huhtikuussa 2007, menin kirjastoon. Suomalaisen Pro Estonia -lehden vuosikertoja selatessani eräs lause alkoi häiritä minua. Joku kirjoitti Venäjän armeijan poistuttua Virosta syksyllä 1994: ”Syyskuun ensimmäisestä päivästä lähtien ei Virossa ole enää venäläisiä sotilaita.”

Mikä kauhea ja kohtalokas valhe!

Elävät sotilaat poistuivat, mutta kuolleet jäivät hautoihinsa makaamaan. Esimerkiksi kapteeni Ivan Sysojev ja sairaanhoitaja Jelena Varšavskaja tovereineen jäivät maan poveen Tallinnan keskustan Tõnismäelle. Heitä ei kukaan ollut viemässä mihinkään – vielä. Mutta heidän ylösnousemuksensa päivä oli lähempänä kuin kukaan arvasikaan.

12 Punaisen Armeijan sotilasta haudataan Tallinnan Tõnismäelle huhtikuussa 1945.

Sysojev ja Varšavskaja tovereineen kaatuivat, kun Punainen Armeija vapautti Viron kolme vuotta kestäneestä saksalaisesta fasistimiehityksestä syyskuun 22. päivänä vuonna 1944. Varšavskaja haudattiin Tõnismäelle, Sysojev Kahalajärvelle 70 kilometrin päähän Tallinnasta. Huhtikuussa 1945 Sysojevin hauta avattiin ja hänet siirrettiin 12 vainajan kulkueessa Tõnismäelle. Banderolleissa luki: IKUINEN KUNNIA SANKAREILLE, JOTKA KAATUIVAT TAISTELUSSA KOTIMAAMME VAPAUDEN JA ITSENÄISYYDEN PUOLESTA. Tämä lause ja vainajien nimet ikuistettiin marmorilaattoihin, jotka kiinnitettiin syyskuussa 1947 pystytettyyn Tallinnan vapauttajien muistomerkkiin.

Kun Venäjän armeija poistui Virosta syksyllä 1994, marmoritaulut iskettiin säpäleiksi. Niiden tilalle kirjoitettiin mitäänsanomaton latteus: TOISESSA MAAILMANSODASSA KAATUNEILLE. Tallinnan vapauttajat haluttiin poistaa virolaisten ja maailman tietoisuudesta juuri ennen Tallinnan vapauttamisen 50-vuotisjuhlaa.

Pian vainajien nimet unohtuivat. Kymmenisen vuotta myöhemmin olikin helppo aloittaa keskustelu siitä, oliko vapautusta edes tapahtunut ja oliko haudassakaan ketään. Vapauttajien puuttuessa ei Muistomerkki Tallinnan vapauttajille -nimistä nähtävyyttä voinut enää olla olemassa. Niinpä se päätettiin hävittää. Viron hallitus naamioi terroritekonsa ”arkeologiseksi kaivaukseksi”. Eräänä huhtikuisena yönä vuonna 2007 muistomerkki kätkettiin suureen valkoiseen telttaan ja ympärille vedettiin mellakka-aita. Julkisuuteen annetun peitetarinan mukaan tarkoituksena oli selvittää, oliko ”kiistellyllä” paikalla vainajia ollenkaan. Aitaan kiinnitettiin kyltti: ”Tässä suoritetaan sotilashautojen arkeologisia kaivauksia ja tunnistustyötä. Pyydämme käyttäytymään työmaa-alueella rauhallisesti ja asiallisesti.” Viron hallituksen sotapropagandassa hautamuistomerkin hävitystä ja vainajien rienaamista kutsuttiin vähättelevästi ”patsaan siirroksi”.

Muistomerkin hävitys oli sotilaallinen operaatio. Hautojen avaamisen jälkeen Viron puolustusministeriö julkaisi netissä kuvat tuoreista sotavangeista, jotka makasivat jo kiinniottohetkellä hajonneissa arkuissaan. Viron armeija sai salamasodassaan kuolleita vastaan nopean tilapäisen voiton. Valkoisen teltan alle puolustusministeriön luvalla viedyt televisiokamerat todistivat, että haudoille oli pystytetty ulkovessa. Sen suojissa virolaiset haudankaivajat ulostivat neuvostoliittolaisten sankarivainajien päälle.

Tallinnan vapauttajien muistomerkin hävitystä varten räätälöitiin kaksikin lakia. Tammikuussa 2007 hyväksytty ”laki sotilashautojen suojelusta” salli ”sopimattomiin paikkoihin” eli käytännössä mihin tahansa haudattujen vainajien häpäisyn ja muistomerkkien rikkomisen. Terroriteon laillistamiseksi yritettiin saada läpi toinenkin laki ”kiellettyjen rakennelmien siirrosta”. Se määräsi hävitettäväksi rakennelmat, jotka ”ylistävät Viron tasavallan miehitystä” sekä ”herättävät vihaa tai järkyttävät yhteiskuntajärjestystä”. Myös ”virolaisten joukkotuhontaan” osallistuneiden kuvat oli tarkoitus kieltää, vaikkei tarkempaa listaa näistä henkilöistä kerrottukaan.

Punakapteeni nousee haudastaan

Vuosi ennen hautojen häpäisyä Viron hallitus pani historioitsija Peeter Kaasikin kirjoittamaan hautamuistomerkille pikahistorian. Siinä todistellaan, ettei Tõnismäelle ole haudattu juuri ketään, ei ainakaan sotasankareita. Kukaan ei tiedä hautajaisista eikä vainajistakaan mitään varmaa. Arkuissa oli kuulemma vain sahanpurua. ”Onko tällaista ihmistä koskaan ollut edes olemassa?” Kaasik kyselee eräästä Tõnismäen nimeltä tunnetusta vainajasta.

Kaasikin pikahistorian tärkein lähdemateriaali koostuu juoruista. Tõnismäelle kuulemma haudattiin, jos haudattiin, pelkästään omien tappamia varkaita, huoria ja rattijuoppojen uhreja. Kaasikin lähde on niinkin luotettava kuin rouva Aili Jõgi (entinen Jürgenson), joka räjäytti ensimmäisenä voitonpäivänä 1946 Tõnismäellä seisseen alkuperäisen hautamuistomerkin. Puoli vuosisataa myöhemmin Lennart Meri palkitsi Jõen korkeimmalla sotilasansiomerkillä, Kotkan Ristillä ”sotilaallisista ansioista itsenäisyystaistelussa”.

Peeter Kaasik kaivoi rouva Jõen esille Viron ulkoministeriön rahoittamaan herjauskirjoitukseensa hautojen häpäisyä siunaamaan. Jõen mukaan kolme omien ampumaa venäläistä viinavarasta viskattiin Kaarlen kirkon lähelle johonkin kuoppaan. ”Legendan mukaan Varšavskaja raiskattiin ja tapettiin”, Kaasik jatkaa. Aili Jõgi sai ainutlaatuisen tilaisuuden hävittää Tallinnan vapauttajien muistomerkin vielä toistamiseen, tällä kertaa ilman pommia.

Aili Jürgenson.

Peeter Kaasikin selvitys näytti vihreää valoa kaikille Viron hallituksen suunnitelmille hävittää hautamuistomerkki. Viron pääministeri Andrus Ansip, Tarton kaupuginjohtajanakin vaikuttanut kemisti ja entinen kommunistivirkailija, antoi huhtikuussa 2007 Tallinnan venäjänkieliselle radiolle seuraavan lausunnon:

Uusimpien tietojen mukaan Tõnismäelle on haudattu kaksi neuvostosotilasta, jotka jäivät vahingossa panssariajoneuvon alle 1944. Tiettävästä tämä tapahtui Tallinnan valloitusten jälkeisten juhlien yhteydessä, jolloin neuvostojoukot viettivät erittäin alkoholipitoista juhlaa.

Nämä ”uusimmat tiedot” eivät olleet peräisin mistään muualta kuin Kaasikin selvityksestä, jonka mukaan kapteeni Ivan Sysojev olisi se omien ampuma viinavaras. Ansipin tiedot olivat peräisin niinkin luotettavasta lähteestä kuin toimittaja Pekka Ereltin Eesti Ekspressissä Tallinnan vapauttamisen muistopäivän kunniaksi 2005 julkaisemasta herjauskirjoituksesta. Mutta sitä Kaasik tuskin aavisti, että vajaan vuoden kuluttua muistomerkki olisi hävitetty kappaleiksi ja sen ohella puolet Tallinnaa – paljolti hänen itsensä ansiosta. Hänhän oli perustellut monumentin joutavanpäiväsyyttä kapteeni Sysojevin viinavarkaudella.

Ivan Sysojev.

Kaasik ei tiennyt, että kapteeni Ivan Sysojevilla oli kaksi tytärtä, jotka ryhtyisivät vapauttamaan Tallinnaa Kaasikin kaltaisista valehtelijoista. Sysojevin tyttäret Ezmeralda Menšikova ja Svetlana Gnevaševa ilmoittivat Venäjän medioissa, että heidän isänsä kaatui 25-vuotiaana panssarivaunun katolle kranaatinsirpaleen aiheuttamiin vammoihin. Tyttäret antoivat maailmalle luettavaksi isänsä viimeisen, veren tahriman kirjeen, jonka sairaanhoitaja Vera Gadkova oli ottanut kaatuneen Sysojevin taskusta: ”Kirjoittakaa lapsilleni, että taistellessani rinnassani löi venäläinen sydän. Tiesin, että tässä Suuressa taistelussa minä tuon lapsilleni onnen, eikä tulevaisuus unohda minua. Synnyinmaani nimi huulillani lähden julmaan taisteluun saksalaisia fasistimiehittäjiä vastaan. Venäjän armeijan upseeri Ivan Sysojev.” Sysojevin tyttäret kirjoittivat Viron presidentille Toomas Hendrik Ilvekselle:

Olemme äärimmäisen huolestuneita tilanteesta isämme haudalla – –. Tekee pahaa katsella, mitä siellä tapahtuu. Sysojevin tyttärinä vastustamme ehdottomasti isämme jäännösten uudelleen hautaamista. Käännymme Teidän puoleenne, – – jotta isämme ja muiden Tõnismäelle haudattujen rauhaa ei häirittäisi. Asetamme toivomme siihen, että Te suhtaudutte inhimillisesti toisessa maailmasodassa kaatuneiden muistomerkkeihin.

Kirje oli kuitenkin turha. Ansip aloitti sotansa Sysojevia vastaan samalla hetkellä, kun presidentti luki kirjettä, jos luki. Ansip käänsi haudat ylösalaisin ja repi vainajat ylös. Sitten sotilaspoliisi huomasi, ettei heidän tuoreilla sotavangeillaan ollut henkilöpapereita. Niin – Viro ei olisi Viro, ellei se olisi päättänyt nöyryyttää valmiiksi kuolleita sotavankejaan ja näiden ”väitettyjä” Venäjällä asuvia omaisia ylimääräisellä dna-tutkimuksella mahdollisen henkilöllisyyden varmistamiseksi.

Mutta sitten tapahtui ihme.

Maailmankuulua Sysojevia ei löytynytkään mistään. Sysojevin tyttärien dna ei vastannut yhdenkään haudasta kaivetun vainajan dna:ta. Kapteeni Ivan Sysojev oli kadonnut. Mihin hän oli mahtanut mennä? Oli vain kaksi mahdollisuutta: joko Viro päätti olla luovuttamatta hankalaksi osoittautunutta ”sotavankiaan”, tai sitten ylösnoussut punakapteeni oli itse jalkautunut kaupungille jatkamaan kesken jäänyttä taisteluaan fasistimiehittäjiä vastaan. Venäläinen sydän oli alkanut sykkiä hänen rinnassaan yli 60 vuoden tauon jälkeen.

Sysojevin tyttäret ilmoittivat haastaneensa historioitsija Peeter Kaasikin oikeuteen isänsä herjaamisesta. Outoa kyllä, naiset eivät tajunneet haastaa Viron hallitusta, joka sentään tilasi, julkaisi ja saneli Kaasikin sepustuksen. Myös Ansip sai rouvilta syytteen: hänen rikoksensa oli Kaasikin siteeraaminen. Toinen maailmansota sai siis jatkua Harjun maaoikeudessa. Vastapuolina olivat kuollut Sysojev ja elävä Ansip, tai oikeastaan päinvastoin: kuollut Ansip ja elävä Sysojev.

Sysojevin tytärten asianajaja Mihail Joffe sanoi Viron rikkoneen Geneven sopimusta. Viron olisi pitänyt ensin neuvotella vainajien palauttamisesta Venäjän kanssa. Sitä paitsi Punainen Armeija oli toiminut oikein ja laillisesti vapauttaessaan Viron neuvostotasavallan fasistimiehittäjistä.

Ansip ei ottanut huomioon, että herjatessaan kuolleita hän samalla herätti heidät eloon. Sysojevin ohella muutkin nimet Tõnismäen marmoritaulussa, kauan sitten rikotussa, nousivat yhtäkkiä melkein koko maailman puheenaiheeksi.

Hyödyllinen rintamakarkuri

Kristjan Palusalu.

Pronssisoturi-patsaan varsinainen arkkitehti taisi olla Aili Jürgenson, joka oli räjäyttänyt alkuperäisen hautamuistomerkin keväällä 1946. Kun teinitytön pommitempaus johti sarjaan räjähdyksiä muuallakin Virossa, uudesta muistomerkistä haluttiin rauhantahtoinen. Suunnittelukilpailun voittajaksi Tallinnan kaupunki valitsi arkkitehti Arnold Alasin ja kuvanveistäjä Enn Roosin teoksen Sureva soturi. Sen keskiössä on tovereidensa haudalle hiljentynyt Eestiläisen armeijakunnan kahdesti punatähdellä palkittu kersantti taustanaan egyptiläistyyppinen hautakammio.

Virallisesti muistomerkki esittää Viron kansan isänmaallista nousua, sen suurenmoista henkistä rikkautta ja urhoollisuutta taistelussa fasismia vastaan. Se on ”ylistys virolaisessa ihmisessä ilmeneville kaikkein korkeimmille inhimillisille arvoille”. Virolainen taidehistorioitsija Mirjam Peil kirjoittaa: ”Se on muotoilmaisultaan, ruumiinkieleltään, materiaaliltaan ja mittakaavaltaan tallinnalaisin muistomerkkimme. Miehekkyyden ja surun vakava, paatokseltaan vaatimaton kuvaus on syvästi kansallista ja tyypillistä virolaisille.”

Hyvä todiste muistomerkin virolaisuudesta on se, että ihmiset ovat nähneet Pronssisoturissa ainakin kymmenen tunnetun virolaisen piirteet. Virallisesti mallina oli Eestiläisen armeijakunnan kersantti Vello Rajangu, mutta kansan suussa malliehdokkaita ovat myös painijat Kristjan Palusalu, Haljand Hallismaa ja Helmut Puur sekä kiekonheittäjä Helmut Pormeister.

Keväällä 2007 Helsingin Sanomat keksi aloittaa raivokkaan kampanjan, jonka mukaan Pronssisoturin malli olisi Tallinnnan keskusvankilan entinen vanginvartija, rintamakarkuruudesta kuolemaantuomittu Kristjan Palusalu, joka tunnetaan myös painin kaksinkertaisena olympiavoittajana. Vuoden 2007 voitonpäivän korvilla lehti julkaisi sarjan kirjoituksia, joiden mukaan Palusalu olisi ”varmistunut” Pronssisoturin malliksi. Samalla lehti määräsi, että kiistely asiasta ”voidaan lopettaa”.

HS huomasi Palusalussa keinon lyödä kolme kärpästä yhdellä iskulla: suomalaisille antautunut Punaisen Armeijan virolainen rintamakarkuri patsaan mallina nolaisi niin virolaiset kuin venäläisetkin ja antaisi suomalaisille syyn ainutlaatuiseen vahingoniloon. Sanomattakin on selvää, että Tallinnan vapautus on HS:ssa aina lainausmerkeissä.

Pronssisoturilla on kuitenkin Suomi-yhteys, josta HS ymmärrettävästi vaikenee. Sodan aikana HS:n omistaja Eljas Erkko toimi sotavankitoimiston päällikkönä eli venäläisten sotavankien kansanmurhan suurena arkkitehtina. Hänen käsiensä kautta kymmenet tuhannet neuvostoliitolaiset sotavangit matkasivat eri tavoin varmaan kuolemaan. Yksi Erkon luovuttamista vangeista oli vuoden 1942 ensimmäisenä päivänä Helsingistä natsien hallitsemaan Tallinnaan laivattu Kristjan Palusalu, joka säästi perillä henkensä urheilijamaineensa ansiosta. Palusalulla oli natseille propaganda-arvoa: hän antoi muutaman venäläisiä herjaavan haastattelun Suomen ja Viron natsilehdille ja esiintyi juhlakalunakin jossain Tallinnan natsikekkereissä.

Omalla hienolla tavallaan Pronssisoturi muistuttaa Erkon sodista eli symboloi Erkon natseille luovuttamaa sotavankia, joka hyvin poikkeuksellisesti jäi henkiin. Tosiasiassa Palusalu eli ”Maailman-Kristjan” taisi olla epäpoliittinen tyyppi. Häntä ei kiinnostanut muu kuin urheilu. Palusalu-parka heitti henkensäkin heti sen jälkeen, kun hänet oli väkisin revitty Tallinnan laululavalle keväällä 1987.

Keväällä 2007 toimittaja Allan Alaküla väitti Kesknädal-lehdessä, että Pronssisoturin malli olisi kova viinamäen ja naistenmies, ”hyvännäköinen ojankaivaja” Albert Adamson Saarenmaalta. Hän vältteli mitä tahansa armeijaa piileskelemällä kaikkien muiden naisten paitsi vaimonsa luona ja asettui sodan jälkeen asumaan Adamsoninkadulle. Hän oli siis Adamsoninkadun Adamson! Albert tienasi leipänsä viemäritöissä, lukuun ottamatta tätä kuuluisaa pätkätyötä. Siitä hänen kerrotaan sanoneen: ”Se oli elämäni kevyin työ.” Myöhemmin Adamson nähtiin Pronssisoturin naapurissa viinakaupassa. Hän meni rappiolle ja kulki likaisena rahaa lainaamassa. ”Tapahtui sellaistakin, että hän kusi rappukäytävään”, toimittaja Alaküla kirjoittaa voitonpäivän kunniaksi.

Kesknädal-lehden lähde oli niinkin luotettava kuin Albert Adamsonin Artur-veljen nyt 70-vuotias ottopoika Laine, jota puhe Pronssisoturista venäläisen ”miehittäjän” ruumiillistumana häiritsee. Kiinanpalatsikoiransa kanssa Mustamäellä asuva Laine kertoi, että Artur eli ”Atsi” kaatui Eestiläisen armeijakunnan riveissä Velikije Lukin taistelussa. Albert suri kaatunutta veljeään 1960-luvun lopussa poiketessaan viinanhakumatkoillaan veljensä perheen luona. Laine-poika Mustamäeltä näkee siis Pronssisoturissa surevan Atsi-setänsä.

Tietenkin jokaisella on oikeus nähdä Pronssisoturissa jotakin itselleen tärkeää ja olennaista. Minä näen siinä yhden Erkon sotien uhreista. Kansalaisaktivisti Jali Raita Somerolta kirjoitti blogiinsa, että Pronssisoturin hahmossa Kalevipoeg polkee venäläisiä miehittäjiään. Professori Martti Turtolaa Pronssisoturin virolainen neuvostosotilas puolestaan muistuttaa siitä, miten Viron armeija säilyi melkein koskemattomana Punaisen Armeijan osana aina sodan loppuun saakka, ja sen jälkeenkin. Viron armeijan vormuihin vaihdettiin ainoastaan napit. Turtolalle Pronssisoturi on elävä todistus siitä, että mitään ”neuvostomiehitystä” ei ollut.

Vasta paljon myöhemmin keksin, että Pronssisoturi voisi olla kuuluisan suomalaisen vakoojan Vilho Armas Pentikäisen muistomerkki. Pronssisoturin viitan alta nimittäin pilkistää Špagin-konepistoolin perä. Patsas voisi olla kiitos suomalaiselle luutnantille Vilho Armas Pentikäiselle, joka toimitti neuvostolähetystölle Suomi-konepistoolin piirustukset. Niistä vanja kehitti itselleen voittoisan superaseen, Špaginin. Näin Suomi pääsi vaikuttamaan maailmanhistorian kulkuun.

Pronssisoturin suunnittelija Enn Roos paljasti syksyllä 1984 käyneensä Eestiläisen armeijakunnan komentajan Lembit Pärnin luona hakemassa patsaalleen mallia. Näin Roos Sirp ja vasar -lehdessä:

Aloin heti etsiä mallia kaikkialta. Kävin myös Pärnin luona. Hän ihmetteli, mihin minä nyt mallia tarvitsin: enkö muka itse tiennyt, että ihmisellä on viisi sormea jne. Kyllähän minulle annettiin sotilaita malliksi, mutta en osannut pitää niitä aisoissa, ja muutaman kerran jälkeen ne eivät enää tulleet takaisin – päättivät ilmeisesti käyttää heille suotua vapaa-aikaa muulla tavalla. Lopulta löysin Tisleri-kadulta mallin, mutta käytin muitakin, joten minun sotilaani on yhdistelmähahmo.

Roos tavoitteli silmiinpistävän virolaista hahmoa, ja onnistui. Mutta myöntäessään Tallinnan vapauttajien muistomerkille Stalinin palkinnon ”planeettamme aurinko” tuskin aavisti, että Pronssisoturista tulisi vain 60 vuotta myöhemmin sorrettujen venäläisten symboli. Venäläinen Intifada eli kansannousu roihahtaisi liekkiin Tallinnan vapauttajien muistomerkin hävittämisen ja Pronssisoturin kaatamisen myötä keväällä 2007. Intifada vetäisi mukaansa venäläiset nuoret Riiasta Valdivostokiin ja saisi Euroopan natisemaan liitoksissaan.

Tallinnan pogromien aikaan käsiini osunut ranskalainen laatulehti Le Monde kirjoitti Pronssisoturista hienostuneesti. Helsingin Sanomista poiketen Le Monde ei laittanut Tallinnan vapautusta lainausmerkkeihin. Toimittaja Oliver Truc kysyi, näkyisikö neuvostopatsaassa sittenkin eestiläinen sankari. Voimakkaassa ja kauniissa soturihahmossa ei ole mitään uhkaavaa, Truc selosti ranskalaisille. Pronssisoturi ei esitä ketään tunnettua henkilöä – se on yleismaailmallinen rauhan lähettiläs.

Tallinnan maailmankuulu Pronssisoturi ei missään tapauksessa ole tusinatavaraa, jos ranskalaisetkin siitä näin hienostuneesti kirjoittavat. Miksei siitä lahjoiteta kopiota Louvreen? Kun Viron nykytaiteen museo Kumu vähän myöhemmin järjesti suuren vierailunäyttelyn Turun taidemuseossa, virolaisilla ei ollut muuta tarjottavaa kuin neuvostovirolaista sosialistista realismia, vaikka Viro oli sentään ollut itsenäinen jo 16 vuotta. Jotain hyvää neuvostoajassa täytyy siis olla. Ja on myös hyvä muistaa, että ilman Aili Jürgensonin pommitempausta ei Surevaa soturia ja Stalinin palkintoa olisi olemassakaan (eikä Le Monden kirjoitusta).

Tallinnan vapauttajien muistomerkkiä hallitsee mastaba-tyylinen hautakammio, jonka ovella Pronssisoturi seisoo. Muinaisessa Egyptissä mastaban ovella seisoi vainajan näköispatsas ja sarkofagit oli laskettu syvän kuilun pohjalle odottamaan elämänsielun paluuta ruumiiseen. Seinään oli kirjoitettu Faaraon kirous niille, jotka aikoivat vainajille pahaa. Palauttakaamme mieliin Tallinnan vapauttajien muistomerkin sittemmin rikottujen marmorilaattojen teksti: ”Ikuinen kunnia kaatuneille sankareille, jotka antoivat henkensä maamme vapauden ja itsenäisyyden puolesta.” Virolaisten taiteilijoiden viesti oli kaiketi se, että vartiomiehen poistaminen kammionsa edestä johtaisi arvaamattomiin seurauksiin.

Venäläisen Intifadan synty

Venäläinen Intifada alkoi Punaisella torilla 9.5.2005. Silloin tuli kuluneeksi 60 vuotta siitä, kun neuvostokansat löivät fasismin Suuressa Isänmaallisessa sodassa. Kaikista kutsutuista merkkihenkilöistä Viron presidentti Arnold Rüütel loisti poissaolollaan, vaikka virolaisilla sotureilla oli ratkaiseva merkitys maailman vapauttamisessa fasismilta. Toisaalta Virohan ei koskaan allekirjoittanut Pariisin rauhansopimusta 1947, joten se voikin olla hyvällä omallatunnolla toisen maailmansodan lopputuloksesta tietämätön. Kenties juuri siksi Tallinnan vapauttajien muistomerkki päätettiinkin hävittää.

Vladimir Putinin ja juhlien päävieraan Yhdysvaltain presidentti George W. Bushin lämminhenkiset välit eivät jääneet keneltäkään huomaamatta. Miljardit televisionkatsojat todistivat, miten Putin taputti isällisesti Bushin käsivartta. Sillä hetkellä yksinapainen maailma muuttui kaksinapaiseksi. Venäläiset kaikkialla maailmassa ymmärsivät arvonsa ja nousivat jaloilleen. Moskovassa perustettu nuorijärjestö Naši eli Meikäläiset kertoi tavoitteekseen tulevaisuuden johtajien kasvattamisen.

Putin ja Bush.

George W. Bush ei ole koskaan säästellyt sanojaan Putinista puhuessaan. ”Meillä on luottamuksellinen suhde. Sitä paitsi minä pidän hänestä. Hän on mukava tyyppi, jonka kanssa on kiva viettää laatuaikaa. – – Katsoin häntä silmiin. Pidän häntä suoraselkäisenä ja luotettavana. Sain tuntuman hänen sielustaan. Hän on maalleen ja sen parhaille intresseille syvästi omistautunut mies. Tämä on erittäin rakentavan suhteen alku.”

Samaan aikaan Tallinnassa Pronssisoturi herätti terroristit henkiin. Voitonpäivänä 2005 patsas töhrittiin punaisella maalilla, seuraavana vuonna sinimustavalkealla. Uusnatsien ja venäläisten välille alkoi tulla kärhämää. Virolaiset ammattikapinalliset Tiit Madisson ja Jüri Liim tovereineen kirjoittivat kevään 2006 tapahtumista Kultuur ja elu -lehteen:

Tämän vuoden «voitonpäivänä» Tõnismäellä tapahtunut oli jälleen kerran sylkäisy vasten niiden virolaisten kasvoja, joille Viron itsenäisyys ja kansamme menneisyys ovat tärkeitä. Poliisi vei miehittäjien ja heidän jälkeläistensä tilaisuudesta sinimustavalkean lipun kanssa mieltään osoittaneet henkilöt pois punalippuja heilutelleen venäjänkielisen joukon riemuksi ja sen solvausten ja pilkan saattelemana. Yhdenkään riippumattoman valtion vallanpitäjät eivät toimisi niin. Yhdenkään itsenäisen valtion vallanpitäjät eivät sietäisi omassa pääkaupungissaan vieraan, alkuperäisväestölle korvaamattomia kärsimyksiä aiheuttaneen vallan symbolia, jonka luona miehittäjät käyvät juhlimassa!

Televisiokameroiden edessä Jüri Liim uhkasi Viron hallitusta terrori-iskulla: ”Sanon hallitukselle: Jos te ette vie patsasta täältä pois, me viemme sen itse ja isolla pamauksella! Viekää monumentti, jonka oikea nimi on Aljoša eikä Pronssisoturi, hautausmaalle, missä on sen oikea paikka!” Viranomaiset eivät jääneet toimettomiksi, sillä Liimille lätkäistiin pommiuhkauksen takia tuntuva sakko julkisen järjestyksen rikkomisesta. Viron korkein oikeus kuitenkin pyörsi päätöksen, sillä pelkkä ”rikossuunnitelman julkistaminen” ei ollutkaan rangaistavaa. Liim ei sitä paitsi ole kuka tahansa, sillä hänelle on myönnetty sangen korkea prenikka eli Valtionvaakunan Ansiomerkin V luokka vuonna 2002 ja III luokka vuonna 2006.

Vain Virosta voi löytyä Tiit Madissonin kaltaisia ammattikumouksellisia. Madisson on entinen poliittinen vanki paitsi Neuvostoliitossa, myös Virossa, missä hänet tuomittiin vuonna 1996 vallankaappaushankkeista. Oli järjestelmä Virossa mikä tahansa, Madisson on sitä ensimmäisenä kaatamassa. Madissonin kirjan Uusi maailmanjärjestys mukaan juutalaiset ovat syyllisiä maailmansotiin, lokakuun vallankumoukseen, Hitlerin rahoittamiseen ja salaliittoon maailman hallitsemiseksi. Päästyään Lihulan kunnanjohtajaksi Madisson pystytti sinne 2004 ”natsipatsaan” eli virolaisen SS-miehen muistomerkin. Viron hallitus kaatoi patsaan melkein heti kyynelkaasun, pampun ja koiran avulla. Se olikin ensimmäinen Madissonin junailema patsasmellakka, mutta ei suinkaan viimeinen. Madisson jatkoi poliitikon uraansa heilumalla megafonin kanssa Pronssisoturin juurella, tunnetuin seurauksin.

Tiit Madisson.

Viron entinen pääministeri Tiit Vähi sanoo, että Tiit Madisson ja Jüri Liim ovat Viron todellisia johtajia. He saavat tahtonsa läpi ja määräävät Viron ulko- ja talouspolitiikasta. Madissonin ja Liimin sekasortoa aiheuttavat uhkaukset ja mielenosoitukset johtivat Tallinnan vapauttajien muistomerkin hävittämiseen. Vähin mielestä Madissonin ja Liimin toiminta vaikuttaa Viroon enemmän kuin yhdenkään ministerin päätökset.

Vastauksena uusnatseille Tallinnaa enemmistönä kansoittavat venäläiset perustivat keväällä 2006 oman terrorismin vastaisen kansanliikkeensä. Se sai nimekseen Yövartio Timur Bekmambetovin samannimisen hittielokuvan mukaan. Filmi kertoo tuhat vuotta sitten Moskovassa käydystä taistelusta, jossa valkeuden voimat perustivat yövartion puolustautuakseen pimeyden voimia vastaan. On kiinnostavaa, että venäläiset joutuivat perustamaan Tallinnassa kansalaisjärjestön suojellakseen virolaisten sotasankareiden muistomerkkiä virolaisilta uusnatseilta. Tosin tämän orastavan venäläisen kansalaisyhteiskunnan toiminta rajoittui piirileikkiin Pronssisoturin ympärillä.

Katselen uutisvideota voitonpäivältä 2006. Neuvostoliiton Sankari Arnold Meri, presidentti Lennart Meren kuuluisa serkku, sanoo Pronssisoturin juurella: ”Tässä ei seiso voittajasotilas. Tässä seisoo tavallinen virolainen kaveri, joka taisteli maansa vapauden puolesta neljä vuotta ja menetti kymmeniä ystäviään ja tovereitaan taisteluissa. Hän seisoo haudan äärellä. Hän seisoo ja suree synnyinmaansa puolesta kaatuneita tovereitaan. Mitä miehittäjiä he muka ovat?”

Pari viikkoa myöhemmin samalla paikalla kuvattiin toisenlainen video: virolainen uusnatsi heiluttaa sinimustavalkeaa ja huutaa murteellisella venäjällä: ”Pronssisoturi v*****n!” Joku pitelee patsaan edessä kylttiä: ”Viron kansa – älä unohda: tämä soturi miehitti valtiomme ja kyyditti kansamme!” Tallinnan uusnatsit antoivat surevalle Pronssisoturille haukkumanimen ”Hiljainen raiskaaja”.

Seuraavana vuonna Viron puolustusministeri Jürgen Ligi julisti Pronssisoturille sodan huutamalla: ”Integraatio on umpikujassa niin kauan, kun venäläisen hirviön muotokuva seisoo Tõnismäellä!” Se, miksi ministeri nimesi virolaisen vapauttajasoturin venäläiseksi hirviöksi, on elämääkin suurempi arvoitus.

Patsas herää eloon

Kun Viron pääministeri Andrus Ansip kävi toimeen poistaakseen virolaisen vapauttajasoturin virolaisten ja maailman tietoisuudesta, tulos olikin päinvastainen. Eräänä kylmänä huhtikuun yönä vuonna 2007, kun Tallinnan vapauttajien haudat häpäistiin, Pronssisoturi heräsi eloon ja lopetti kuusi vuosikymmentä kestäneen hiljaisuutensa.

Koko maailma kuuli hänen huutonsa!

Yhdessä yössä tuntematon vartiomies nousi otsikoihin. Nimet marmoritaulussa, kauan sitten rikotussa, olivat yhtäkkiä koko maailman huulilla, vaikka Ansip olisi halunnut päästä vainajista lopullisesti eroon. Näin kuolleet kostivat hautojen häpäisijöille.

Tarina muistuttaa Mozartin kuuluisaa oopperaa. Kun nuori aatelinen Don Giovanni menee hautausmaalle pilkkaamaan murhaamansa ritaripäällikön patsasta, se avaa yllättäen suunsa puolustaakseen pyhän paikan kunniaa. Don Giovanni esittää patsaalle ivallisen illalliskutsun. Pian kivinen vieras koputtaa öykkärin oveen ja vaatii tätä parantamaan tapansa. Uhmakas aatelismies vastaa yhdeksän kertaa ”ei”, kunnes helvetti repeää auki ja nielaisee hänet.

Venäläiset ryhtyivät kapinaan sillä hetkellä, kun kävi selväksi, että valkoisen teltan alle kätketty Pronssisoturi ei enää palaisi omalle paikalleen. Kun Viron poliisi vielä piiritti rauhantahtoisen kansan hävitetyn vapaudenpatsaansa ympärille, mitta tuli täyteen. Tallinnassa alkoi kolme yötä kestänyt pogromi. Poliisit hyökkäsivät venäläisten koululaisten kimppuun kyynelkaasulla, kumiluodeilla, pampuilla ja nippusiteillä. Raivostunut nuoriso hävitti keskikaupunkia kuin riivattuna, rikkoi näyteikkunoita ja ryösteli kauppoja. Tallinnan kaduilla kaikui pettyneiden nuorten katkera huuto: FASISTIT! Siperialaissyntyinen politiikan toimittaja Israel Shamir kirjoittaa poliittisessa esseessään Venäläinen Intifada:

Viron kansallismielisen pääministerin Andrus Ansipin päätös repiä auki tuntemattoman sotilaan hauta Tallinnassa veti pienen Baltian maan kansalaissodan kynnykselle ja häiritsi vakavasti alueen rauhaa. – – Nationalistinen hallitus repi tuntemattoman sotilaan haudan auki selvästi loukkaavalla ja ylimielisellä tavalla. Tämä laukaisi venäläisen Intifadan, sorrettujen spontaanin kansannousun.

Viron asioihin perehtynyt journalisti Leena Hietanen, BBC Worldin, Turun Sanomien ja Kauppalehden kokenut Tallinnan-kirjeenvaihtaja, kirjoitti blogiinsa armottomat johtopäätökset:

Viro ei ole kyennyt pitämään ensimmäisestäkään sopimuksestaan kiinni Venäjän kanssa. – – Tärkein kohta maiden välisessä sopimuksessa oli Viron venäläisten oikeus valita vapaasti kansalaisuutensa. Itsenäistynyt Viro heitti tämän sopimuksen ensimmäisenä romukoppaan. Nyt käynnissä oleva makaaberi näytelmä Tallinnan pronssisotilaan ympärillä on tämän petoksen viimeinen näytös. Nyky-Viro on rakennettu uskomukselle, että Neuvostoliitto miehitti maan. – – Viro oikeuttaa venäläisen vähemmistön kansalaisuuden riiston ja sorron tällä myytillä. – – Pronssisotilaan siirto oli viesti maassa oleville venäläisille, ettei heillä ole mitään oikeuksia Virossa. – – Tilannetta voisi verrata natsi-Saksan vuoden 1938 kristalliöihin, joita pidetään lähtölaukauksena holokaustille. Patsaan siirtoyönä Viron nykyhallitus katkaisi suhteensa maan venäläiseen vähemmistöön.

Hietasen mielestä Viron hallituksen toimet olivat suora kutsu Putinille ryhtyä pitämään huolta Viron venäläisestä väestöstä. ”Jos Viro ja EU eivät sitä tee, Venäjän on se tehtävä.” Tilanne voi johtaa vaikka mihin:

Samanaikaisesti Viron «kristalliyön» kanssa nuorten mellakoijien viha vain kasvaa. Heidän joukostaan löytyy pian Viron ikioma «IRA», joka ryhtyy vaatimaan venäläisille omaa valtiota Virossa. Siihen heillä on nyt oikeus. – – Erimielisyydet ratkaistaan aina lopulta raudalla ja verellä. – – Viro on aina ylpeillyt sillä, että se hajotti Neuvostoliiton. Pystyykö Viro tuhoamaan myös Euroopan Unionin?

Valkoisen teltan suojissa rikottu Pronssisoturi siirrettiin poliisivartiossa tuntemattomaan paikkaan. Teltta purettiin ja alta paljastui tyhjä ruohokenttä. Internetissä levitetty valokuva mestatusta Pronssisoturista sai venäläiset kiihtymään, ainakin Internetin keskustelupalstoilla. Jos patsaan olinpaikka olisi tullut venäläisten tietoon, siellä olisi varmasti alkanut väkivaltainen kumous. Siksi Viron hallitus vahti irti revittyä patsastaan tarkemmin kuin yhtäkään kiinniotettua koskaan aikaisemmin.

Pronssisoturi ei tietenkään voinut karata, eikä kukaan olisi voinut sitä varastaakaan – rikkomisesta puhumattakaan (sehän oli jo rikottu). Miksi patsasta siis vartioitiin? Vastaus on selvä: Viro ei vartioinut patsasta, vaan kansaa sen ympärillä. Kansasta oli tullut Ansipille valtavan suuri ongelma. Pääministeri alkoi pelätä omaa kansaansa, varsinkin sitä vähemmistöä, joka Tallinnassa on enemmistö.

Kansa halusi patsaansa takaisin.

Olisipa Pronssisoturi jäänyt sijoilleen! Viron hallitus olisi voinut nimetä sen vaikkapa Euroopan vapauttajaksi. Kun Viro olisi noussut Euroopan unionin puheenjohtajaksi, Ansip olisi kutsunut venäläiset, amerikkalaiset, saksalaiset ja britit paiskaamaan kättä patsaan juurelle. Se olisi tapahtunut toukokuun yhdeksäntenä, Eurooppa-päivänä ja voitonpäivänä.

Mutta Viron hallitus halusi sylkäistä maailman kasvoille!

Se ei tajunnut, että todellisuudessa maan turvallisuutta vahti hiljainen vartiomies. Niin kauan kuin se sai seistä paikallaan, asiat sujuivat rauhallisesti. Edes Viron liittyminen Natoon ei sanottavasti heikentänyt suhteita Venäjään, ehkä peräti tasapainotti niitä. Mutta sinä yönä, kun patsas kiskottiin sijoiltaan ja vainajien luut viskottiin ympäri kaupunkia – silloin matto kiskaistiin pääministeri Ansipin jalkojen alta. Hän kaatui ikävästi naamalleen työhuoneensa lattialle. Tallinnassa riehui kapina ja keskikaupunki hajosi sirpaleiksi kuin pommituksessa. Kaupungilla liikkui yömyöhään tuhansia hämäriä hahmoja, jotka ryöstivät, rikkoivat ja polttivat. Heillä oli vain yksi viesti: FASISTIT!

Belsebuubi Tallinnan kaduilla

Olen varma siitä, että kapinan huippuhetkillä Tallinnan kaduilla liikkui Viron todellinen hallitsija, pärnulainen lääkäri ja boheemi kubistirunoilija Johannes Vares. Hänet oli kesällä 1940 nostettu Eestin sosialistisen neuvostotasavallan pääministeriksi. Siitä lähtien Viro on elänyt Johannes Vareksen aikaa. Hänen runoutensa aiheita olivat houreet, painajaiset, pimeys, kaupunki, seksi ja Saatanan mellastus. Kukaties Vares olikin itse Saatana. Hän pukeutui usein erikoisiin hattuihin ja viittaan ja puhui lakkaamatta lempiteemastaan kostosta. Tallinnan kapina ja pogromi ovat tapahtumia Vareksen makuun, kenties hän oli niiden yllyttäjäkin. Vares hiipi kapinoivien mustien hahmojen seassa pirullinen hymy huulillaan ja sihisi aikanaan kirjoittamaansa ennusrunoa:

ÖINEN KAUPUNKI

Nyt kaikki levottomat aatteet herää,

nyt moni nousee, vääryyksiään muistaa,

kas, joukko nälkiintynyt, kalvas, musta

jo esiin käy, se patsaat, tornit suistaa

ja huutaa kapinaa ja kumousta…

Nyt kaikki levottomat aatteet herää.

Käy kaikki hylkiöt nyt loukoistansa,

työmiehet, varkaat, nartut, kerjuritkin,

on sana löydetty, se kaikki nostaa,

käy joukot öistä kaupunkia pitkin

ja riistäjilleen kostaa, kostaa, kostaa…

Nyt kaikki levottomat aatteet herää.

Ihmiset kysyvät jatkuvasti, kuka Johannes Vares, runoilijanimeltään Johannes Barbarus, oikein oli ja mikä on hänen paikkansa Viron historiassa ja runoudessa. Vastausta ei kuitenkaan ole. Kaikissa hänestä otetuissa kuvissa on omituinen surrealistinen tunnelma.

Johannes Vares.

Jaan Kross kertoo muistelmissaan pitäneensä Varesta hyvämaineisena. Muutkin kesän 1940 vallankumoushallituksen ministerit olivat sivistyneitä virolaisia professoreita ja oppineita – kyseessä oli siis porvarihallitus! Krossille ja lukemattomille muille virolaisille se oli helpotus edeltäneen kuusivuotisen presidentti Konstantin Pätsin diktatuurin, Krossin sanoin ”eteläamerikkalaisen everstijuntan” hallituskauden jälkeen. Mutta ennen kaikkea Viron kesän 1940 vallankumoushallitus oli Neuvostoliitolle lojaali nukkehallitus. Nukkehallitukset ovat vaarallisia, sillä niiden valta ulottuu pitkälle, kaikkiin tuleviinkin hallituksiin ja sukupolviin. Viroa hallitsee kubistirunoilija Johannes Vares, aivan kuten Suomeakin todellisuudessa hallitsee Suomen kansanhallituksen eli Terijoen hallituksen pää- ja ulkoministeri Otto Wille Kuusinen.

Ulkoministerinä Erkki Tuomioja kirjoitti, että Terijoen hallitus ”ei koskaan hallinnut ketään eikä mitään”. Tuomioja unohti, että Kuusinen määräsi hänenkin päätöksistään. Kuusinen jättää jälkensä jokaisen Suomen hallituksen toimintaan, vaikkei Terijoella oikein mitään tapahtunutkaan – ”kansanhallitus” vain hörppi kahvia, jutusteli ja hiihteli aikansa kuluksi.

Johannes Vares puhuu kansalle.

Pääministeri Ansip, joka vähän aikaisemmin oli haukkunut venäläisiä sankarivainajia juopoiksi rosvoiksi, käytti samaa tuttua nimitystä Tallinnan kadulla mieltään osoittavista koululaisista: ”Minun on vaikea kuvitella mitään loukkaavampaa toisessa maailmansodassa sotineita kohtaan kuin koko maailmalle näytetyt kuvat juopoista rosvoista osoittamassa mieltään kaatuneiden muistomerkillä. Rosvojen käyttäytyminen on sotilaiden rohkeuden häpäisyä.”

Tällaista elämä on Euroopan unionin pohjoiskulmilla: kun venäläinen kansalaisyhteiskunta haluaa tuoda mielipiteensä julkisen vallan tietoon, varsinkin kun siltä on omassa apartheid-valtiossaan riistetty poliittiset oikeudet, vastaukseksi pääministeri haukkuu kansalaisyhteiskuntaa juopoiksi rosvoiksi. Olkoonkin, että osa lapsista heitti poliisia katukivillä.

Mutta sitten alkaa rytinä. Tallinnassa perustettu ”venäläinen vapautusarmeija” laittaa hiuksia nostattavan sodanjulistuksensa eetteriin:

JULISTUS

Viron viranomaisten rikolliset toimet ovat täyttäneet kärsivällisyytemme maljan. Venäläisten kapina Viron kaupunkien kaduilla on alkanut. Tuhannet ihmiset taistelevat kaduilla lastensa tulevaisuudesta, oikeudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Kutsumme Venäjän hallituksen ja presidentti Vladimir Putinin henkilökohtaisesti ryhtymään tositoimiin Venäjän kansan suojelemiseksi Virossa ja tuomaan Viroon Venäjän armeijan, kuten Yhdysvallat teki Irakissa.

Mitkään muut Venäjän toimenpiteet eivät auta venäläisiä Virossa. Me pyydämme Venäjän asukkaita apuun. Vaatikaa Venäjän hallitukselta ja presidentiltä Venäjän armeijaa veljienne ja sisarienne turvaksi Viroon. Mutta me olemme jo väsyneet odottamaan apua Venäjältä. Jos Viron valtiovalta ei 3. toukokuuta 2007 mennessä anna kaikille Viron asukkaille kansalaisoikeuksia eikä muuta kulttuurisen kansanmurhan politiikkaansa, siirrymme aseelliseen taisteluun. Toukokuun yhdeksännestä tulee Viron rikollisen hallituksen vastaisen sodan ensimmäinen päivä. Silloin tavoitteemme on luoda Viron alueelle itsenäinen venäläinen valtio, missä lapsillamme on vapaus ja oikeus olla venäläisiä.

Tänään 28. huhtikuuta aloitamme venäläisen vastarinta-armeijan osastojen perustamisen. Ensimmäinen osasto on jo muodostettu. Aseet ja ammukset on hankittu. Kutsumme kaikki Virossa asuvat venäläiset miehet, joista ei vielä ole tullut nöyriä orjia, seuraamaan esimerkkiämme ja aloittamaan armeijan autonomisten osastojen itsenäisen muodostamisen. Jopa pienet osastot voivat toimia tehokkaasti. Ennemmin tai myöhemmin Voitto on meidän. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Me iskemme kaikkiin tietoliikenneverkkoihin, sähkönjakeluun, kaasuverkostoon, bensa-asemille, rautateille, lentokentille, suurten kaupunkien vedenjakeluun. Poltamme talot ja omaisuuden niiltä, jotka asettivat itsensä venäläisten yläpuolelle eivätkä pidä meitä ihmisinä. Pyydämme Venäjän ja muiden maiden venäläisiä tukemaan meitä mahdollisuuksiensa mukaan kaikessa.

Venäläisen vastarinta-armeijan osasto Kolyvanin johto

28. huhtikuuta 2007

Viro, Tallinna

Kolyvan on Tallinnan muinaisvenäläinen nimitys – vastarinta-armeija halusi kaiketi muistuttaa, että Tallinna on vanha venäläinen kaupunki. Onhan Viipurikin kuulemma saanut nimensä perustajansa, Novgorodin ruhtinaan Gostomyslin Vybor-pojan (”Valittu”) mukaan.

Moskovassakin alkaa säpinä, kun nuorisojärjestö Naši perustaa Viron lähetystön eteen ympärivuorokautisen diskon. Telttailevat ja mekkaloivat pennut keksivät kaikenlaista jäynää: lähetystön lippu revitään, auto piiritetään ja Moskovan kaupungille esitetään hakemus lähetystörakennuksen purkamisesta ja siirtämisestä esikaupunkiin. Suomen entinen ulkoministeri Erkki Tuomioja antaa Moskovan venäläiselle kansalaisyhteiskunnalle nimen ”Kremlin nopean toiminnan rähinöitsijäkaarti”.

Tallinnan ja Moskovan kaduilla tuhannet venäläiset lapset huutavat ihmeellisen kiihkon vallassa yhtä sanaa: FASISTIT! Tuo kiihko tarttuu minuunkin. Mikä ihana sana! Sydämeni sykkii totuuden hekumassa, kun saan luvan ajatella: FASISTIT! Olinkin jo melkein unohtanut koko sanan. Vaan kuinka tarpeellinen se onkaan!

Kansainvälisen informaatiosodan kiihtyessä taskussani piippaa venäjänkielinen tekstiviesti: ”Fasistit v*****n! Virolaiset = fasisteja.” Heti perään saan toisenkin: ”Häpeä Viron hallitus! Kunnia Viron Vapauttajasotureille!” Virossa sinkoilee ”venäläisen vapauttaja-armeijan” tekstiviestejä, joissa kehotetaan kaivamaan aseet esiin. Aseettoman vastarinnan tekstiviestit kehottavat painamaan auton torvea Tallinnan keskustassa ja pudottamaan ajonopeuden lähelle nollaa.

Valtiovalta osallistuu informaatiosotaan omalla tavallaan: liikennepoliisi sakottaa hidastelijoita raskaasti. Viron hallitus lähettää valtakunnan kännyköihin viroksi ja venäjäksi viestin: ”Pysykää sisätiloissa.” Varmuuden vuoksi hallitus kieltää voitonpäivän korvilla kaikki kokoontumiset. Kukkien laskukin kriminalisoidaan venäläisten kiusaksi.

Internetissä käynnistyy Viron-vastainen maailmansota, kun Venäjän koululaiset hyökkäävät Viron tärkeimpiin virastoihin. Viron armeija on koomassa, sillä sähköpostit eivät kulje 12 tuntiin. Viron kyberrintaman komentaja, nörttikenraali Hillar Aarelaid sanoo, että hyökkäysten tekninen taso on ”ennennäkemättömän korkea”. Ulkoministeri Urmas Paet ilmoittaa maailmalle: ”Viro on joutunut Venäjän hyökkäyksen kohteeksi. Hyökkäys on virtuaalinen, psykologinen ja todellinen.”

Puolustustaistelu alkaa. Sotilasliitto Nato lähettää Viroon kaksi nettisodan videopeliasiantuntijaa. Naton nörttikenraalit alkavat yhdessä pohtia virolaisen kollegansa kanssa sopivaa algoritmia tilanteen ratkaisemiseksi. Viroon päätetään perustaa oma kansainvälinen nettisodankäynnin torjunnan yksikkö eli nörttikeskus. Siellä pelataan pimeissä huoneissa kaiken maailman pelejä yötä päivää.

Tallinnan hävityksen jälkeen järkyttynyt presidentti Toomas Hendrik Ilves ilmaantuu televisioon lukemaan hätäilmoitusta. Hän näyttää yhtä vaivautuneelta kuin television suoraan lähetykseen pakotettu kokematon radiotoimittaja.

Tallinnassa viime yönä näkemämme oli ryöstelyä, riehumista ja rosvousta. Se oli rikos, ja ne, jotka osallistuivat siihen, ovat rikollisia. Hautojen koskemattomuuden tai toisessa maailmansodassa kaatuneiden muiston kanssa tällä ei ollut mitään tekemistä. – – Rosvot pitää ottaa kiinni, heidän syyllisyytensä pitää osoittaa ja heitä pitää rangaista nopeasti ja riittävän ankarasti.

Tallinnan pogromien jälkeen televisiossa esiintyy myös pelästyneen ja järkyttyneen oloinen pääministeri Ansip, maailmankuulu ruumiinryöstäjä. Hän oli havitellut itselleen toisenlaista maailmanmainetta, mutta paluuta ei enää ole. Ansip osoittaa juhlapuheensa ”kunnioitetuille Viron asukkaille” – kansalaisista hän ei puhu, sillä läheskään kaikki Viron asukkaat eivät tietenkään ole kansalaisia. Ansip puhuu sorretuille ja solvatuille eli Pronssisoturin puolustajille, joita hän vain hetki aiemmin oli kutsunut ”kunnioitettujen” sijasta omien ampumiksi viinavarkaiksi.

Ansip änkyttää, näyttää synkältä ja tuntuu jossakin määrin häpeävän itseään. Pääministerin posti tuntuu hänestä selvästikin suurelta rangaistukselta. Ansip lupaa, että valtio korvaa pogromin aiheuttamat menetykset – Tallinnan suuri kristalliyö menee siis valtion piikkiin. Mutta summa peritään sorretuilta ja solvatuilta takaisin heti, kun heidät saadaan näytösoikeudenkäynneissä tuomittua kapinasta. Ansip aikoo leikata heidän ruumiistaan palan lihaa irti maksuksi jokaisesta rikotusta ikkunasta.

Viron puolustusvoimien komentaja Ants Laaneots toteaa reserviupseereille, että mellakat eivät olleet spontaaneja vaan ”Venäjän Federaation laajamittainen, korkealla poliittisella tasolla hyväksytty, huolellisesti suunniteltu ja valmisteltu erikoisoperaatio Viroa vastaan.” Myöhemmin Laaneots sanoo lehtihaastattelussa: ”Kun Venäjä vahvistuu, kuten parhaillaan tapahtuu, se merkitsee meille jälleen kuolemanvaaraa. Sen pitäisi jokaisen ihmisen tehdä itselleen selväksi.”

Myöhemmin kerrotaan, että pogromin hinnaksi tuli ainakin 72 miljoonaa dollaria – aluksi. Summa koostuu Venäjän globaalin talousboikotin aiheuttamista tappioista. Pietarin kaupunginjohtajan Valentina Matvijenkon Sergei-poikakin oli lopettanut Viron-bisneksensä. Vertailun vuoksi: Pronssisoturi-monumentin hävitys nieli valtion kassasta 250 000 euroa, eli se oli kaikkien aikojen huonoin sijoitus.

Pääministeri Ansip muistuttaa elinkautisvankia: kaikkialla on seinä vastassa ja tulevaisuuskin näyttää umpikujalta. Kun Ansip katsoo kameraan, hänellä on vaikeuksia pitää silmiään auki. Ansipille sataa palkintoja, aluksi Viron journalistiliiton jakama titteli ”Viron lehdistön vihollinen 2007”. Myös ulkovirolaiset muistavat sankariaan. Viron Kanadan kunniapääkonsuli Laas Leivat sanoo, että Pronssisoturin siirto vaati Ansipilta ”erityistä rohkeutta”. Siitä hyvästä Kanadan virolaiset luovuttavat Ansipille prenikan ”vapaustaistelusta ja virolaisuuden vahvistamisesta”.

”Moni virolainen varmasti toivoisi, että itäisenä naapurina olisi Ranska tai Kanada”, totesi presidentti Lennart Meri Pro Estonialle lokakuussa 1994. Samana vuonna dekkarikirjailija Juhan Paju kertoi kirjoittavansa kirjaa nimeltä Venäjä on hävitettävä. Pajun mielestä kaikkien venäläisten oli lähdettävä Virosta. Dekkarissa virolaiset kaappaavat ydinsukellusveneen ja uhkaavat hävittää Leningradin, Moskovan ja – Vatikaanin! Kirjailija kertoo Pro Estonialle: ”Objektiivisesti katsoen on selvää, että Venäjä todella pitäisi hävittää. Se olisi virolaisten ja monen muun ainoa mahdollisuus.”

Pronssisoturin kaatamisen jälkeen Viron hallitus käynnistää ennaltaehkäisevät vainotoimet. Tuhansia pidätetään ja suljetaan Tallinnan sataman D-terminaaliin perustettuun likaiseen ja kylmään tilapäiseen keskitysleiriin. Emarin kentällekin aletaan puuhata piikkilanka-aitausta venäläisten joukkokarkotusta silmällä pitäen. ”Saksalainen isä ja poika kertovat kauhun herkistään Tallinnan poliisin huostassa”, huutaa lööppi. Näin Klaus Dornemann ja hänen poikansa Lucas selostavat Iltalehdelle kokemuksiaan Euroopan unionin koilliskulmilla:

Se hakkaaminen oli aivan käsittämätöntä. Poliisit löivät pampuillaan kaikkia kiinniotettuja ilman mitään tolkkua. – – he vain pitivät hauskaa ja nauttivat saadessaan pahoinpidellä ihmisiä. Me olimme menossa kotiin ja yritimme kertoa sen poliiseillekin, mutta he eivät kuunnelleet. Ympärillämme ei ollut ketään, eikä mellakoista tai tappeluista ollut tietoakaan. Miehet laitettiin käsirautoihin ja kuljetettiin suureen, likaiseen varastohalliin satama-alueelle. Siellä oli jo valmiiksi yli sata pidätettyä, joista suurin osa oli venäläisiä miehiä. Joukossa oli myös paljon vanhoja ja sairaita ihmisiä, heidät oli kai helpointa ottaa kiinni. – – Useimmat oli otettu kiinni kadulta ilman selityksiä tai syytä. Ihmiset olivat hyvin peloissaan. Kertaakaan emme päässeet yön aikana vessaan tai saaneet mitään juotavaa. Yritin polttaa tupakkaa, mutta minua hakattiin sen takia. Siellä me istuimme yön 200 muun ihmisen kanssa, mutta emme saaneet puhua kenenkään kanssa tai liikkua. Jos joku yritti nousta ylös, hänet potkaistiin takaisin maahan. Hallissa pyöri koko ajan yli 40 poliisia meitä vahtimassa.

Virolaisten aloittamassa maailmansodassa saksalaiset ovat tällä kertaa samassa rintamassa venäläisten kanssa. Gerhard Schröder sanoo: ”Tapa, jolla Viro käsittelee taistelussa fasismia vastaan henkensä menettäneiden nuorten venäläisten sotilaiden muistoa, osoittaa huonoa makua ja epäkunnioitusta ja on kaikin tavoin ristiriidassa sivistyneen käytöksen kanssa. Patsashan esittää kaatuneita tovereitaan surevaa sotilasta.” Myös saksalainen ihmisoikeusaktivisti Karl Krugmann tuomitsee Viron toimet: ”Demokratian pitäisi olla läpinäkyvää, mutta Virossa patsaat siirretään yöllä salaa. Tämä siirto tuhoaa venäläisten ja virolaisten keskinäiset suhteet, eivätkä he voi enää elää yhdessä. Venäläiset ovat oikeassa tässä asiassa, sillä heilläkin pitää olla edes yksi paikka identiteetilleen Tallinnassa.” Internetistä löytyy vielä yksi Pärttylin yön silminnäkijätodistus:

Tallinna muistutti fasistien miehittämää aluetta. Kaupunki oli sekasorron vallassa. Poliisi hakkasi ihmisiä vain siksi, että he osuivat heidän tielleen. Ja jopa huolimatta siitä, että lämpötila oli alle seitsemän astetta ja tuuli oli kova, poliisit kastelivat kaikki kylmällä vedellä, paiskasivat likaiselle, märälle ja kylmälle asfaltille kädet sidottuina, hakkasivat pampuilla hengenlähtöön saakka…

Venäläisen Intifadan marttyyri

Tallinnan pogromien ensimmäisenä kauhujen yönä virolaiset fasistit tappavat julmasti nuoren venäläisen pojan nimeltä Dmitri Ganin. Hänen verensä valuu vanhan Tallinnan katukiville Viron poliisin katsellessa vahingoniloisena vierestä. Ganin on toisen maailmansodan viimeinen fasistien tappama uhri. Hänen nimensä on lisättävä fasistien Virossa murhaamien ihmisten pitkään listaan.

Ganin kuolee virolaisten uusnatsien suosiman Woodstock-baarin edustalla. Siellä käydään verinen jatkosota virolaisten uusnatsien ja rauhaa rakastavien, äänioikeudesta haaveilevien venäläisten demokraattien välillä. Todistaja Nikolai Masanov näkee, miten virolainen poliisi tappaa Ganinin: ”Häntä lyötiin pampulla niskaan, minkä jälkeen hän ei enää noussut maasta. Sitten hänet sidottiin käsiraudoilla kiinni tolppaan.” Paikalla olleet kuulevat Ganinin viimeiset sanat: ”Olkaa hyvä ja lopettakaa!” Dmitri Ganin oli venäläiseen tapaan kohtelias jopa murhaajilleen.

Dmitri Ganinin äiti Vera Ganina on entinen venäläisen koulun historian opettaja ja nykyinen kalatehtaan työläinen. ”Sinä kauheana yönä soitin pojalleni koko ajan. Pyysin koko ajan, että hän lähtisi Tõnismäeltä. Hän vastasi: Rauhoitu äiti, minä lähden, olen vielä hetken.” Vera-äiti ei saa nähdä kuollutta poikaansa kokonaiseen viikkoon. Kun äiti viimein näkee poikansa ruumiin, se on kokonaan verenpurkaumien ja mustelmien peitossa. Niitä on kaikkialla: päässä, kaulassa, selässä…

Dmitri Ganin saa sotasankarin kohtelun kotikylänsä Mustveen Pyhän Nikolaus Ihmeidentekijän kirkon hautausmaalla. Arkku lasketaan hautaan Venäjän trikolorilippuun käärittynä. Dmitri Ganin eli koko elämänsä Virossa, mutta kansalaisuutta hänelle ei annettu. Tällä tavoin Euroopan unioni kohtelee asukkaitaan. Viron valtiovalta ei kunnioita hautajaisia läsnäolollaan, mutta Venäjän Narvan pääkonsuli Nikolai Bondarenko lausuu Ganinin haudalla: ”Viron hallitus häpeää ja pelkää katsoa ihmisiä silmiin ja katsoa nuorukaisen äidin ja sisaren silmiin. Hänellä ei ollut mitään pahoja aikeita. Hän tuli pyhälle paikalle Vapauttajasoturin luokse.”

Viron poliisikin selvittelee tappamansa Ganinin asiaa, mutta ei suostu kutsumaan sitä murhaksi. Ambulanssin tuloon ei heidän mukaansa mennyt kahta tuntia vaan viisi minuuttia. Asialla eivät kuulemma olleet virolaiset fasistit vaan virolaiset punkkarit Janek ja Jaan. Viron poliisin mukaan ”punkkarit suojasivat Woodstockia ravintolaan hyökkääviltä huligaaneilta”. Tässäkin on siis kysymys puolustustaistelusta. Niin pitkälle Viro ei sentään mene, että myöntäisi Janekille ja Jaanille Kotkan Ristit ”sotilaallisista ansioista itsenäisyystaistelussa”. Sitä paitsi: mitkä ihmeen punkkarit? Mistä lähtien uusnatseja on kutsuttu punkkareiksi?

Viro ei totisesti olisi Viro, elleivät viranomaiset olisi keksineet häpäistä Dmitri Ganinin ennen hautaamista. Syyttäjä Endla Ülviste kertoo maailmalle, että Ganinin taskuista löytyneissä tavaroissa oli läheisen kioskin hintalappu. Tämä kuulemma todistaa, että Ganin osallistui kaupungin hävittämiseen ja ryöstelyyn, vähän kuten kapteeni Ivan Sysojev 60 vuotta aikaisemmin Peeter Kaasikin mukaan. Tässä ei ole mitään ihmeellistä. Syyttäjä Ülviste vahvistaa näin maansa virallisen linjan: venäläiset ovat juoppoja varkaita.

Venäjän puolesta syyttäjänä asiassa toimii KGB-everstiluutnantti Vladimir Putin. Hän ottaa Ganinin asian puheeksi maailman silmien edessä Samaran huippukokouksen lehdistötilaisuudessa toukokuussa 2007. Samara eli Kyibyšev oli Neuvostoliiton väliaikainen pääkaupunki sodan aikana – ulkomaiden lähetystöt toimivat siellä, ja kaupungissa on Stalinillekin oma bunkkeri. Putin sanoo: ”Tallinnassa ei vain hajotettu mielenosoitusta, siellä murhattiin yksi mielenosoittaja. Se ei ollut mikään onnettomuus. Kyse oli siitä, että haavoittuneelle ei annettu ensiapua. Hän kuoli poliisin silmien alle. Tämä on tietoinen rikos, ja vaadimme, että rikolliset joutuvat vastuuseen.”

Vladimir Putinilla on syynsä olla virolaisille kireä. Vladimir Putinin isä sukellusvenemies Vladimir Putin vanhempi taisteli sodassa vapaaehtoisena hävityspataljoonassa Viron suunnalla Kingiseppin lähellä. Isä-Putin joutui joukkoineen virolaisten ilmiantamaksi ja saksalaisten piirittämäksi. Vain neljä 28:sta selvisi hengissä kotiin, joukossa Vladimir Putin vanhempi, joka vältti natsien vainukoirat piiloutumalla suolle ja hengittämällä veden alla ruokopillin läpi. Putinin äidin kohtalo Hitlerin ja Mannerheimin piirittämässä Leningradissa ei ollut yhtään sen parempi: nälkään pyörtynyt Marija Putina heitettiin vahingossa ruumiskasaan, missä hän sattumalta palasi tajuihinsa. Ja kun suomalaiset ja saksalaiset tappoivat 1,5 miljoonaa ihmistä Leningradin nälkäsaartoon, satojen tuhansien murhattujen lasten joukossa oli Vladimir Putinin veli Viktor Putin.

Viktor Putin.

Kumma juttu, että presidenttinä ollessaan Vladimir Putin kävi kuitenkin laskemassa kukat Mannerheimin haudalle Hietaniemeen. Eikö hän tiennyt, että kysymyksessä oli hänen veljensä murhaaja? Sekin on mahdollista, mutta ehkäpä Putin toimi yhtä viisaasti kuin Stalin. Putin tajusi, että vain Mannerheimin avulla suomalaiset saa puolelleen. Putin esti Suomen Nato-jäsenyyden yhdellä kukkien laskulla!

Syy Putinin Mannerheim-ihailuun voi olla se, että hänen entinen apulaisensa Vladimir Tšurov on Mannerheim-asiantuntija. Tšurov kuuluu Vladimir Žirinovskin liberaalidemokraattiseen puolueeseen ja ihailee monen žirinovskilaisen tavoin valkokenraaleita. Tšurov on jopa kirjoittanut Mannerheimista kirjan! Kun Tšurov sitten Putinin avulla eteni kansanedustajasta Venäjän keskusvaalilautakunnan puheenjohtajaksi, Putinin oli parempi puhua Mannerheimista vain hyvää – muutenhan vaalitulos olisi voinut olla aivan toinen. Sitä paitsi Žirinovski ja hänen miljoonat kannattajansa voisivat pahastua ”valkokenraalin” häpäisystä.

”Miksi teidän on niin vaikea pyytää miehitystä anteeksi? Jos pyytäisitte anteeksi, meidän olisi paljon helpompi elää yhdessä”, hysteerinen virolainen naistoimittaja huusi Vladimir Putinille

voiton 60-vuotisjuhlan lehdistötilaisuudessa. Putin vastasi:

Olkaa hyvä ja katsokaa kansanedustajien kokouksen asetusta vuodelta 1989. Siihen on kirjoitettu mustaa valkoisella: kansanedustajien kokous tuomitsee Molotovin-Ribbentropin sopimuksen ja pitää sitä oikeudellisesti pätemättömänä. Se ei heijastanut neuvostokansojen mielipidettä vaan oli Stalinin ja Hitlerin yksityisasia. Miten tämän asian voisi vielä sanoa tarkemmin ja selvemmin? Vai haluatteko, että tekisimme sen joka vuosi? Mitä vielä pitäisi mielestänne sanoa? Meidän mielestämme asia on loppuun käsitelty. Emme enää palaa siihen. Sanoimme kerran, se riittää. Ja sitten, mitä miehitykseen tulee. Mielestäni vuonna 1918 Brestin rauhan tuloksena Saksan ja Venäjän välille syntyi sopimus. Venäjä antoi osan alueestaan käytännössä Saksan hallintaan. Näin Viron nykyinen valtio syntyi. Mutta vuonna 1939 Saksan ja Venäjän välillä tehtiin toinen sopimus, ja Saksa palautti nämä alueet takaisin Venäjälle. – – Minun mielestäni se oli sopimus, jonka vaihtorahaa olivat pienet valtiot ja kansat. Valitettavasti tämä oli silloisen elämän tosiasia, kuten eurooppalaisten valtioiden siirtomaamenneisyys tai orjatyövoiman käyttö Yhdysvalloissa. No, pitäisikö meidän häiritä kuolleita joka päivä?

Putin on samoilla linjoilla kuin suomalainen vasemmistolehti Soihtu heinäkuussa 1940: ”Nyt on Baltian maille alkanut uusi elämä. Neuvostoliitto turvaa ne joutumasta suursodan temmellyskentäksi, ja kansalla on vihdoin vapaus itse ilmaista tahtonsa ja itse vaikuttaa kohtaloonsa. Ei ihme, että Baltian maissa vallitsee tavaton innostus uuden vapaan ja vauraamman elämän johdosta ja että kansan kiitollisuus ja rakkaus Neuvostoliittoa kohtaan lisääntyy päivä päivältä.”

Pari viikkoa Dmitri Ganinin murhan jälkeen hänen äitinsä, potkut saanut entinen historian opettaja Vera Ganina viettää voitonpäivää Peipsijärven rantamökissään. Vera sanoo toimittajille: ”Hallitus teki sen tahallaan. Syytän hallitusta poikani kuolemasta.” Vera Ganina katselee Peipsijärvelle. Sumu nousee. Sitten hän näkee liikettä: kaukana sumussa seisoo leveä valkoisiin pukeutunut sotajoukko hiljaisena odottaen.

Moskovassa liittoneuvoston puhemies Sergei Mironov esittää, että moskovalainen katu Malyi Kislovski pereulok, jolla Viron lähetystö sijaitsee, nimettäisiin uudelleen Dmitri Ganinin kaduksi. Venäjän parlamentin alahuone kaavailee viisumikieltoa virolaisille poliitikoille, jotka ovat muistomerkin hävityksen takana. Ylähuone suosittelee diplomaattisuhteiden katkaisua ja ”ankarimpia mahdollisia toimia”. Pääministeri Ansipin painajainen on täydessä vauhdissa. Ansip on Tarton entinen kaupunginjohtaja, mutta koska Tartossa ei ole venäläiskysymystä, Ansip ei tiedä siitä mitään. Tallinnassa sorretut ja solvatut kuitenkin muodostavat yli puolet kansasta, ja Ansip saa opetuksen siitä, mitä ”venäläiskysymys” tarkoittaa. Sitä opetusta hän ei unohda, eikä unohda muukaan maailma. Ansip voi vain nähdä unta somasta Tarton kaupungistaan ja siitä, että olisi jäänyt sen kaupunginjohtajaksi.

Suomen puolustusvoimien tiedustelupäällikkö, lippueamiraali Georgij Alafuzoff käyttää Paasikivi-seuran esitelmässään Tallinnan pogromeista itse keksimäänsä sanontaa ”venäläinen huliganismiksi ja vandalismiksi yltynyt kapina Tallinnan keskustassa”. Käyttäessään sanaa ”kapina” Alafuzoff tulee vahingossa tarkoittaneeksi, että kysymys oli venäläisten kapinasta Viron hallituksen sortoa vastaan.

Kohtalokas lausunto

Suomessa Pronssisoturista tulee juuri valitun ulkoministerin Ilkka Kanervan tulikaste. Kanerva antaa ulkoministeriön lehdistötilaisuudessa Tallinnan tapahtumille yksiselitteisen tulkinnan: ”Historia ottaa niskalenkkiä nykyisyydestä.” Pronssisoturi, jonka mallina oli kuulemma ollut painin kaksinkertainen olympiavoittaja Kristjan Palusalu, ottaa niskalenkkiinsä koko Euroopan. Mutta kun Helsingin Sanomat pääsee ääneen, tunnelma on heti pilalla. (Ei ole sellaista tiedotustilaisuutta, jota HS ei pääsisi pilaamaan.) Kanervan tiedotustilaisuuteen päästetty HS:n toimittaja rääkäisee likaisen kysymyksensä, jättäen nimensä epäkohteliaasti mainitsematta, ulkoministerin silmille: ”Missä määrin uskotte, että riehunta Virossa on johdettua?”

HS:n jo vuosia jatkuneen rasistisen herjauskampanjan mukaan venäläinen ei pysty normaaliin ”länsimaiseen” poliittiseen toimintaan. Niinpä se, mitä meillä kutsutaan kansalaisyhteiskunnaksi, onkin Venäjällä pelkkä ”Kremlin nopean toiminnan rähinöitsijäkaarti”. Kaikki kansalaistoiminta Venäjällä on suomalaisten Venäjä-eksperttien mukaan Putinin tilaamaa riehuntaa.

Ilkka Kanerva lausuu julkisuuteen toisenkin, hyvin kohtalokkaan lauseen: ”Venäjä on valtava realiteetti.” Tätä HS ei anna anteeksi. Ennen Kanervaa voimassa oli vain Ronald Reaganin totuus Neuvostoliitosta ”pahan valtakuntana” sekä Erkon kirjallinen määräys Moskovaan tärkeälle neuvottelumatkalle lähteneelle Paasikivelle: ”Unohda, että Venäjä on suurvalta.” Kanerva järkyttää aktiivisuudellaan. Hän ei tyydy surffaamaan netissä, vaan lähtee Tallinnaan auttamaan heimoveljiä. Televisio todistaa, miten Kanerva kuuntelee mietteliäästi virkaveljensä Urmas Paetin huolia. Virolaisten keskuudessa Iken Tallinnan-retki saa osakseen melkein samanlaista palvontaa kuin Kekkosen matka Tarttoon 1964.

Todellinen pommi putoaakin pian. Kanerva sanoo uskovansa Viron löytävän asiaan ratkaisun, joka ”ottaa huomioon maan kaikkien kansanryhmien tunteet”. Jestas! Ilkka Kanerva Suomen Turusta on paljastanut, että myös venäläisillä on tunteita. HS ja Erkko kangistuvat kauhusta: Pronssisoturin jälkimainingeissa Suomen ulkoministeri julistaa venäläiset ihmisiksi. Miten HS:n suuren mission nyt käy?

Kostonhimoiset fennougrit eivät anna anteeksi ministerin sammakkoa. Tämä ei sovi HS:n linjaan alkuunkaan – sehän voi mitätöidä kaikki Erkon sodat. Erkko valmistelee Kanervalle terävää kuoliniskua. Jumalauta täällä ei kutsuta venäläisiä ihmisiksi! kuuluu Erkon viesti. Ilkka Kanerva vaatii, että Suomella olisi suhde myös Venäjään. Hän sopii treffit Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrovin kanssa. Kaksikko alkaa puuhastella kaikenlaista – miehet puhuvat jalkapallosta ja suunnittelevat veneretkeä Turun saaristoon. Lavrov ihastuu ja haluaa tavata Kanervan uudelleen Ruotsissa.

Pronssisoturin kaatamisen jälkimainingeissa Ilkka Kanerva on aiheuttanut Suomen ulkopolitiikkaan tilapäisen järjen vallankumouksen. Ike parantaa yhdellä henkäyksellä suhteet myös amerikkalaisiin ja kutsuu ulkoministeri Condoleezza Ricen Turkuun turkulaistumaan. Sitten Lavrov kutsuu Iken vielä Moskovaankin. Kanervalla menee niin lujaa, että hänet voisi nimittää vaikka vt. presidentiksi – tai oikeastaan hän on jo sitä.

Pääministeri Matti Vanhanen kirjoittaa blogiinsa: ”Patsaan sijainti ei itsessään voi olla ihmisoikeuskysymys.” Vanhanenkaan ei siis tiedä hautojen häpäisystä. Tieto ei ilmeisesti kulje tiedustelupäällikkö Alafuzoffilta valtionjohdolle. Vanhanen naputtelee myöhään yöllä: ”Patsaan siirtäminen ja siitä syntyneet mielenilmaisut ovat Viron sisäinen asia, eikä millään ulkovallalla voi olla oikeutettua aihetta siihen puuttua.” Hän kieltää puuttumasta asiaan, mutta puuttuu siihen itse samassa lauseessa.

Eduskunnan täysistunto käsittelee tapahtumaa Helsingin Sanomien esityksen mukaisesti: kysymys on vain ”patsaan siirrosta”. Kukaan ei puhu hautojen häpäisystä, lasten pahoinpitelystä, vainajien herjaamisesta ja venäläisen kansalaisyhteiskunnan vainoamisesta, Ganinin murhasta puhumattakaan. Eero Heinäluoma tivaa, onko Venäjälle lähetetty tarpeeksi tiukka nootti, ja Liisa Jaakonsaari kyselee, miten EU saataisiin yllytettyä vastaiskuun. Antti Kalliomäki osoittaa orastavaa valtiomiesmäisyyttä epäilemällä, että Tallinnassa ”väestöryhmien välisiä ristiriitoja, kansalliskiihkoakin, käytetään valtapolitiikan välineenä”. Myös Bjarne Kallis aavistelee, että ”kriisi on suurempi kuin mitä ehkä tänä päivänä annamme ymmärtää”. Vain Pekka Haavisto huomaa, että Viron ja Venäjän suhteiden ”jääkausi” vaikuttaa kielteisesti Venäjän ja Euroopan unionin väleihin. Empatiaakin löytyy, kun Veltto Virtanen toteaa Viron tosiasiassa jääneen asiassa ”aivan yksin”.

Virolla on vain yksi tosiystävä: Kanerva.

Suomestakin löytyy oireita kansalaisyhteiskunnasta: kansalaisaktivisti Jali Raita Somerolta kritisoi Vanhasta blogissaan sanomalla, että patsaan sijainti on mitä suurimmassa määrin ihmisoikeuskysymys. Raita sanoo Viron rikkoneen törkeästi hautarauhaa avaamalla haudat ilman lupaa ja häpäisemällä haudat ja muistomerkin. Vanhanen oli alkanut julkisesti neuvoa riidan osapuolia ottamalla Viron hallituksen puolesta kantaa Viron venäläisiä vastaan, Raita väittää. Vanhasen touhuja pitäisikin Raidan mielestä käsitellä ”yllytyksenä hautarauhan rikkomiseen ja kiihotuksena kansanryhmää vastaan”.

Venäjän lähettiläs Helsingissä, akateemikko Aleksandr Rumjantsev kommentoi: ”Kaikki mitä Virossa tapahtuu ja ennen kaikkea miten se tapahtuu, ne ovat pilkkaavia ja herjaavia toimia, jotka eivät yhdistä kansoja vaan luovat juopaa niiden välille. Tästä voi olla vakavia seurauksia Viron ja Euroopan unionin kannalta. Kun vainajien jäännöksiä häpäistään, ovat kyseessä toimet, jotka ovat saaneet maailmanhistoriassa aina yksiselitteisen tuomion. Me elämme 2000-lukua sivistyneessä maailmassa, ei tällaista voi sallia.” Täysin yllättäen akateemikkomme kuitenkin vaatii Suomen johtoa ”parantamaan venäjänkielisen vähemmistön kohtelua”, siis nimenomaan Suomessa eikä Virossa! Venäläisille pitäisi antaa vähemmistöoikeudet ja teollisuuden pitäisi palkata venäjäntaitoisia. Sitä paitsi venäjän opiskelu on Suomessa muutenkin hälyttävän vähäistä, lähettiläs huomauttaa. Samaan syssyyn Rumjantsev esittää jo ikivanhaksi muotoutuneen uhkauksen siitä, että Suomen mahdollinen Nato-jäsenyys vaikuttaisi maiden välisiin suhteisiin kielteisesti.

Rumjantsevin yllätyshyökkäyksen jälkeen pamahtaa toinenkin täsmäisku: kenraalieversti Valeri Manilov jyrähtää Moskovasta, että Suomen liittyessä Natoon ”Venäjä puolustaa turvallisuuttaan tarpeellisiksi katsomillaan keinoilla”. Ihan sodanjulistusta kentsu ei tähän hätään keksi, mutta vanha uhkaus on saanut selvästi terävämmän muotoilun. Kaiken kukkuraksi Manilov asettuu asiassa Suomen kansan puolelle: se kun perinteistä puolueettomuuspolitiikka tukiessaan ”suojelee maan turvallisuutta paremmin kuin mikään ase”. Niin että tšuhnan on parempi jatkaa samaan malliin, Moskova suosittelee.

Hätiköity ennaltaehkäisevä isku heti Pronssisoturin kaatamisen jälkeen kertoo siitä, että Moskovassa pelätään ”estofennian” eli Suomen ja Viron yhtymisaatteen nousua. Siellä muistetaan, miten Eljas Erkko pani Leningradin piirityksen alulle jo 1920-luvulla Viron ja Suomen salaisella sotilasyhteistyöllä. Silloin meren alta vedettiin salainen kaapeli, mutta nyt suunnitellaan jo kokonaista tunnelia. Tämä ahdistaa Moskovaa, joka pelkää maailmanlaajuisen Viroa tukevan rintaman leviävän Suomesta kuin rutto jonkin sinimustavalkoisen ”värivallankumouksen” tai miksei ”pohjoisen ulottuvuudenkin” muodossa. Rumjantseville annettiin käsky ottaa tšuhnalta luulot pois Manilovin turvatessa selustaa.

Me muistamme kaiken

Pronssisoturi ilmestyy yön pimeydessä Tallinnan laitakaupungin suurelle sotilashautausmaalle, aivan kuin se olisi kävellyt sinne itse. Siellä se seisoo muistomerkistään irti repäistynä murheellisena ja yksin, tökerösti ”tuntemattomalle sotilaalle” omistetun pikkuruisen hautakiven takana. Hautakammio on tuhottu, marmorilaatat pirstottu kappaleiksi, haudat avattu, arkut kärrätty kaatopaikalle, luut ja kallot sullottu muovisäkkeihin ja varmaankin postitettu omaisille jonnekin päin Venäjää.

Paasikivi-seuran esitelmässään Suomen puolustusvoimien tiedustelupäällikkö Georgij Alafuzoff lainaa Internetistä löytämäänsä venäläisen nuorukaisen kirjoitusta: ”Sitä, minkä virolaiset tekivät, on mahdotonta antaa anteeksi. Me emme koskaan anna sitä anteeksi. Juna on jo mennyt. Me muistamme kaiken. Me muistamme niiden nimet, jotka poistivat Pronssisoturin ja kaivoivat auki isiemme ja esi-isiemme haudat.” Sanat ”me muistamme kaiken” jäävät kaikumaan mieleeni ja muuttuvat pian muotoon ”me kostamme kaiken”. Venäläisen nuorukaisen viesti oli kaiketi se, että asiaan palataan, kun sopiva hetki koittaa. ”Kun maksun aika koittaa, me muistamme kaiken”, Ilja Ehrenburg kirjoitti syksyllä 1941 ja jatkoi: ”Me panemme heidät maksamaan – – myös heidän perkeleellisistä loukkauksistaan. Eivätkä he selviä siitä hattua nostamalla. Heidän on maksettava päällään.”

Suuri Pronssisoturi-aalto jatkaa voittokulkuaan sananvapauden valtameressä Internetissä. Sinne ilmaantuu Pronssisoturille omistettu venäjänkielinen laulu Aljoša. Sen voi imuroida sekä äänitiedostona että koskettavana musiikkivideona.

ALJOŠA

Kun ensilumi verhoaa pellot,

tai rankkasade piiskaa maata,

seisoo mäellään korkealla Aljoša,

venäläinen sotilas Eestissä.

Tuntuu sydämessäni tuska –

lyijysateen jäljiltä on

sotilaamme pronssia

saappaankärkiään myöten.

Kaatui taakan alle

monta toveria nimetöntä,

mutta vain yksi on Aljoša,

koko Eestin tuntema.

Ei laskeudu hän korkeuksistaan

laaksoihin rauhaisiin.

Ei kanna neitosille kukkia,

neidot tuovat niitä hänelle.

Hän on tuttu kuin aurinko

ja tuuli tai yötaivaan tähti

kaupungin yllä seistessään,

paikallaan ikuisella.

Kun ensilumi verhoaa pellot,

tai rankkasade piiskaa maata,

seisoo mäellään korkealla Aljoša,

venäläinen sotilas Eestissä.

Ehdin tuskin toipua taidenautinnostani, kun saan tietää, ettei laulu olekaan uusi. Se on vanha Bulgarian Aljošalle sävelletty neuvostoballadi, joka oli otettu tehokkaasti uusiokäyttöön vaihtamalla sanan ”Bulgaria” tilalle ”Eesti”.

Myös virolaiset artistit kantavat kortensa kekoon. Kuuluisa tarttolainen runoilija Ain Kaalep (s. 1926) kirjoittaa Pronssisoturille runon:

PRONSSISOTURI PUHUU

Yhtä sun toista kuulen täällä Tõnismäellä,

keskellä kaupungin liikenteen pauhua.

Ja se, mitä ennen kaikkea haluaisin,

olisi kuitenkin mennä täältä pois.

Sillä surua ja häpeää kumpaistakin

siedän paremmin hiljaa hautausmaalla.

Etsikää sieltä jostakin minulle paikka!

Hyvät tallinnalaiset, pyydän teitä!

Pronssisoturin ”avunhuudon” jälkeen saan kuulla toisestakin laulusta. Lasnamäkeläinen laulajabardi Igor Aljušin, taiteilijanimeltään Maestro Igor, rustaa Vapauttajasoturilleen hymnin. Karhea miesääni kaikuu Tallinnan yössä:

PRONSSISOTURIN HYMNI

Suomenlahdelta nousivat pilvet,

rauhallinen Tallinna muuttui.

Sydämiin mateli hätäännyksen käärme,

silmät peitti vihan huntu.

Pronssisoturi laskee katseensa,

muisto häpäistiin ja poljettiin.

Päättyi puolen vuosisadan rauha,

kun haudat auki kaivettiin.

Kansa nousi puolustamaan:

”Vandaalit hävetkää, irti sotilaasta!”

Kansa sydämistyi tolkuttomuuksiin,

ja niin roihahti yö.

Demokratia haudattiin elävältä,

haudankaivajat puskivat syvälle.

Ihmisiä ammuttiin ja naamaan potkittiin,

mutta muisti ei häviä helpolla.

Me muistamme kaiken emmekä unohda.

Olemme venäläisiä nyt ja aina.

Taistelussamme elämän ja oikeuden puolesta

voittomme kirkas tähti nousee!

Pronssisoturi laskee katseensa,

muisto häpäistiin ja poljettiin.

Päättyi puolen vuosisadan rauha,

kun haudat auki kaivettiin.

Hymniä aletaan pitää Baltian venäläisten kansallislauluna. Igor Aljušin joutuukin nopeasti Viron lehdistölle tyypillisen apartheid-iskun kohteeksi. ”Rikostaustainen muusikko teki Pronssisoturin siirtämisestä laulun”, Postimeehen otsikko murjaisee. Bardi-Aljušin oli tuomittu murhasta vuonna 1990 ja sittemmin muistakin rikoksista, mutta hän on tekonsa sovittanut. Viron mediat maalaavat kauhukuvaa poliittista valtaa havittelevista venäläisistä rikollisjoukkioista. Maestro vastaa blogissaan parjaajilleen: ”Vaikka olenkin entinen rikollinen, myös minulla on sielu ja sydän, ja kaikki ympärilläni tapahtunut on sattunut minuun. – – Taiteilijaälymystön pitäisi hävetä vaikenemistaan. Elämme tärkeiden historiallisten tapahtumien aikaa. Tilastot unohtuvat, mutta laulut säilyvät ikuisesti. Kiitos kaikille, jotka ovat tukeneet minua.”

Igor Aljušin.

Pronssisoturin hymnistä tulee nopeasti kielletty laulu. Aljušin on hyvänä muusikkona suosittu esiintyjä, mutta keikalla järjestäjät pyytävät häntä olemaan laulamatta ”sitä” laulua. Viron kireässä ilmapiirissä orastavaa venäläistä kansalaisyhteiskuntaa pelätään kuin ruttoa. Aljušin kirjoittaa blogiinsa: ”Minä rakastan Viroa, olen syntynyt täällä, mutta Viro ei rakasta minunlaisiani.” Kalastus on Aljušinin pelastus. Hän sattui olemaan Tallinnan pogromien aikaan kalassa. Jos hän olisi ollut kaupungilla, hänelle olisi entisenä tuomittuna rikollisena langetettu automaattisesti elinkautinen.

Maailma hyökkää

Venäjän YK-lähettiläs Boris Malahov sanoo, että Venäjä ei voi seurata sivusta fasismin voittaneiden sotilaiden muiston häpäisyä. YK on toisen maailmansodan voittajien eli ”liittoutuneiden” (United Nations) perustama. Viro on pinteessä, ja se näkyy selvästi pääministeri Ansipin hätääntyneessä olemuksessa. Ansip on saamassa nimensä historiankirjoihin, mutta varsin oudossa valossa: hän pitää Venäjän mukaan pilkkanaan koko ihmiskuntaa!

Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Aleksi II sanoo televisiokameroille: ”On kunnioitettava niitä, jotka puolustivat yhtenäistä Isänmaatamme ja antoivat kunnian, vapauden ja fasismista vapauttamisen puolesta kaikkein kalleimpansa: elämänsä. Venäläinen kansanviisaus sanoo: kuolleista puhutaan hyvää tai ei mitään. On poliitikoille häpeäksi sanoa, että kuolleet olivat juoppoja rosvoja. Kuolleiden muiston pilkkaaminen on moraalitonta.”

Moskovan patriarkka syntyi Virossa Aleksei Rüdigerinä ja aloitti uransa Tallinnassa Pyhän Aleksanteri Nevskin katedraalissa. Sieltä hän oli edennyt Tallinnan ja koko Eestin piispaksi. Patriarkka sanoo hautojen häpäisijöille: ”Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta.” Tällä Rüdiger tarkoittaa Sysojevia, haudastaan noussutta punakapteenia, jota Ansip oli herjannut omien ampumaksi viinavarkaaksi.

Voitonpäivän korvilla Helsingin Sanomiin ilmaantuneen pikkuruisen herjauskirjoituksen mukaan Pyhän Aleksanteri Nevskin katedraali Tallinnassa olisi ”venäläisen sortovallan näkyvin muistomerkki”. Sekin olisi pitänyt hävittää, luterilaisen kirkkohistorian dosentti Mikko Ketola muistuttaa. Katedraali kuulemma estää virolaisia ”vapautumasta lopullisesti Venäjän sortovallan henkisestä perinnöstä”. Mutta hyvä tavaton, miksei Ketola pyydä myös Uspenskin katedraalin hävittämistä Helsingistä? No, kauniiksi lopuksi Ketola myöntää, ettei ortodoksikirkon hävittäminen kuitenkaan kannata. Virossa on näet pelätty ”kulttuurisesti vähemmän kehittynyttä venäläisväestöä”.

Yhdellä sun toisellakin on Pronssisoturin kohtalosta sanansa sanottavana. Simon Wiesenthal -keskuksen päällikkö, tohtori Efraim Zuroff otti Viron silmätikukseen jo aikaisemmin ja antoi sille korkean F-lukeman. Se tarkoittaa, että Viro ei ole lainkaan kiinnostunut ottamaan kiinni natsirikollisiaan. Viron holokausteissa murhattiin kaikki Viron juutalaiset ja mustalaiset sekä tuotiin lisää murhattavaa muun muassa Suomesta. Ongelma on siinä, että Viro ei myönnä tällaista tapahtuneen.

Zuroff haistaa Tallinnan pogromeissa natsivaaran, hänhän on ammatiltaan ”natsien metsästäjien johtaja” (chief nazi hunter). Wiesenthal-keskuksen lehdistötiedotteessa Zuroff pitääkin Pronssisoturin kaatamista sangen juutalaisvastaisena tekona:

Punainen Armeija lopetti tehokkaasti natsien ja heidän paikallisten kollaboraattoriensa Viron maaperällä toteuttaman joukkomurhaamisen, joka jatkui Virossa natsi-Saksan miehityksen viimeiseen päivään saakka. Tämän vuoksi monumentin siirtäminen Tallinnan keskustasta Viron hallituksen toimesta heijastaa valitettavaa tunteettomuutta suhteessa natsien rikoksiin ja sen uhreihin. Tämä ei ole yllättävää maassa, joka todistettavasti pitää virolaisten natsikollaboraattorien rikoksia yhdentekevinä. Yhtäkään heistä ei ole saatu vastuuseen Viron itsenäisyyden aikana, kun samalla paikalliset oikeusviranomaiset ovat syyttäneet lukuisia kommunistikollaboraattoreita.

Tõnismäeltä Öljymäelle

Viron puolustusvoimat laittaa maasta kaivetut tuoreet sotavankinsa huutokauppaan. Omaiset tulevat hakemaan sukulaisiaan viimeiselle kotimatkalle, tosin vasta nöyryyttävän dna-tutkimuksen jälkeen. Tõnismäen vainajista everstiluutnantti Kulikov jatkaa matkaansa Jaroslavliin, kapteeni Brjantsev Rostovin Gukovoon, luutnantti Volkov Tverin Karjalan Kašiniin, ylikersantti Hapikalo Ukrainan Poltavaan ja sairaanhoitaja Jelena Varšavskaja Jerusalemiin. Heidän sotaretkeensä on lisätty vielä yksi taistelu.

Tõnismäen ainoa naisvainaja Jelena Varšavskaja haudataan maailman vanhimmalle hautausmaalle Jerusalemin Öljymäelle itsensä Oskar Schindlerin vierelle. Maailmalle leviää kertomuksia Jelenan lyhyeksi jääneestä elämästä. Oikeastaan puolanjuutalaiset muusikkovanhemmat olivat antaneet Moskovassa syntyneelle tytölleen nimeksi Lenina. Eräs neuvostolainen filminpätkä todistaa, miten 10-vuotias Lenina kipuaa Leninin mausoleumin parvekkeelle ja vaihtaa pari sanaa itsensä Stalinin kanssa. Äidinkielenään jiddišiä puhuneesta Leninasta tuli etevä sellisti, kunnes hän lähti vapaaehtoisena rintamalle. Lenina haavoittui Viipurin vapautuksessa kesällä 1944, ja hänet komennettiin Tallinnaan. Leninalla oli ollut tapana sanoa: ”Ei luoti osu näin pikkuiseen.” Niin kuin ei osunutkaan. Ilmahyökkäyksessä Leninan auto kaatui jokeen ja hän hukkui. Tallinnassa oli pitkään Varšavskajalle omistettu museo ja koulu, mutta eipä ole enää.

Lenina Varšavskaja.

Varšavskaja on ensimmäinen Jerusalemiin sotilaallisin kunnianosoituksin haudattu Punaisen Armeijan sotilas. Hautajaiset järjestetään Jeesuksen taivaaseenastumisen ja uuden tulemisen paikalla Yhdysvaltain itsenäisyyspäivänä. Maailman juutalaiset ovat paikalla – elävät ja kuolleet. Venäjän päärabbi Berl Lazar sanoo: ”Lenina Varšavskaja on juutalaiskansan ylpeys, ja hänen hautaamisensa Pyhälle maalle on suuri kunnia Israelille.” Venäjän Israelin-lähettiläs Pjotr Stebni puolestaan toteaa: ”Tämä on syvä kunnianosoitus niiden neuvostosoturien muistolle, jotka antoivat henkensä pelastaessaan Euroopan natsismilta. Vaikeana aikanamme on vielä kansoja, jotka pystyvät säilyttämään historiallisen muiston.” Lazar lisää:

Varšavskajan antama uhri on tämän päivän seremonian symboli. Hän lähti rohkeasti taisteluun tietäen, että hänellä oli vähän selviytymismahdollisuuksia, mutta hän tiesi, ettei ole tärkeämpää kuin muiden hengen pelastaminen. Tämä on hyvä esimerkki koko maailmalle ja juutalaiselle kansalle. Niitä, jotka antoivat suuren uhrin muiden edestä, ei pidä kutsua miehittäjiksi.

Ilmapiiri Jerusalemissa on sellainen, että uskoisi itsensä Vapahtajan astuneen taivaasta, tarttuneen Leninaa kädestä ja nostaneen hänet korkeuksiin – kuten Stalinkin oli tarttunut Leninan käteen Punaisella torilla. Öljymäellä alkaa tuntua, että koko Viroa ei ole edes olemassa. Poissa ovat Ansipin, Ilveksen ja Kaasikin herjaukset juopoista varkaista ja siitä, että Varšavskaja olisi omien raiskaama ja tappama venäläinen prostituoitu. Jotenkin Viro ja Ansip eivät enää tunnu sopivan tähän maailmaan. Kostajien kaartiin ovat nyt nimittäin liittyneet myös juutalaiset sekä kaikki heidän maailmanjärjestönsä ja taivaalliset sotajoukkonsakin.

Kun presidentit, pääministerit, patriarkat, rabbiinit ja suomalaiset kansanedustajat ovat puhuneet, annetaan puheenvuoro pahnanpohjimmaisena myös suomalaiselle historiantutkijalle. Suomessa korkeinta Viro-asiantuntemusta edustaa professori Martti Turtola, joka suututti virolaiset presidentti Konstantin Pätsin ja kenraali Johan Laidonerin elämäkerroilla. Tosin virolaiset suuttuvat kaikista kirjoista, jotka kertovat heidän historiastaan. Turtola iskee vuorollaan naulan Ansipin arkkuun, kenties kostoksi kirjojensa saamasta huonosta palautteesta: ”Tallinnan mellakat ovat tulosta Viron hallituksen epäviisaasta politiikasta. Patsaan olisi pitänyt saada olla paikallaan. Tässä on ajettu kaksi kansanosaa toisiaan vastaan. Kun aikaisemmin ei ole ollut vakavia yhteenottoja, miksi tällaista tilannetta haetaan? En usko, että mellakat on masinoitu Moskovassa.” Jokunen vuosi aiemmin Turtola oli päässyt lohkaisemaan Viron presidentti Lennart Merelle: ”Miten kansakunta voi katsoa realistisesti ja rehellisesti tulevaisuuteen, jos sen menneisyys perustuu salaamiselle ja valheille?”

Turtolan terveen järjen oireet kävivät kalliiksi: Häntä lyötiin päähän hänen kotipihallaan Tallinnassa ja lompakko vietiin. Päts-kirjan julkistamistilaisuuteen Tallinnaan saapui puhelimitse virolaisen miehen ehdotus räjäyttää Turtola ilmaan. Vertaispalautetta antaessaan virolainen historian professori Mati Graf kutsui Turtolaa ”mielisairaaksi tai diletantiksi”. Viron historian tutkija Anton Weiss-Wendt kirjoittaakin: ”Täytyy todeta surullinen tosiasia, että Virossa ei ole akateemista keskustelukulttuuria lainkaan.”

Kuin pisteenä iin päälle kokenut Tallinnan-kirjeenvaihtaja Leena Hietanen viestittää pogromien jälkeisestä Tallinnasta: ”Vain rikollisen tyhmä kansa voi saattaa itsensä tilanteeseen, missä virolaiset nyt ovat.” Myös Suomen Viron instituutin johtaja Jürgen Rooste kirjoittaa runokokoelmassaan Tavallinen virolainen idiootti:

Olen herra tahdonvoimaton paska,

tavallinen virolainen idiootti

tässä minä olen – saatanan pieni apulainen

kun kysyt, miten minulla menee, vastaan:

huonosti, niin kuin virolaisella aina.