Luku 2: Judenfrei

JUDENFREI

Heinäkuussa 1941 Pärnun virolainen suojeluskunta kulki talosta taloon pidättämässä juutalaisia. Miehet ammuttiin heti. Naiset ja lapset lukittiin Bettyn aitaksi kutsuttuun hylättyyn puuvillavarastoon. Kuukaudet kuluivat ja Bettyn aitan kosteat muurit kaikuivat kärsivien lasten itkusta. Syyskuussa juutalaisäidit kirjoittivat Pärnun poliisipäällikölle:

Pyyntö

Vaikeat olosuhteet pakottavat meidät kääntymään puoleenne. – – Meidät pidätettiin heinäkuussa kuumalla ilmalla, eikä sanottu, mitä pitää ottaa mukaan. Meille puhuttiin vain muutaman tunnin kuulusteluista. Jotkut otettiin kiinni jopa työmatkalta.

Nyt olemme olleet pidätettyinä jo melkein kuusi viikkoa. Meidät on henkisesti ja ruumiillisesti murskattu. Näissä oloissa äideille on kauhean raskasta ja ruskallista katsoa pikkulasten kärsimystä, nälkää ja sairauksia. – – Lapsi ei ymmärrä tilannettaan, hän vaatii vain ruokaa ja lämpimiä vaatteita.

Silmät kyynelissä pyydämme Teiltä myötätuntoa, sillä olemme kaikki Virossa syntyneet ja kasvaneet. Olemme lojaaleja kansalaisia ja rakastamme kotimaatamme koko sydämestämme.

Pyydämme vielä kerran inhimillisyyden nimissä Teidän ystävällistä apuanne, että saisimme hakea kodeistamme tarvitsemamme vaatteet. Toivomme, että ymmärrätte vaikeat olosuhteemme ja tulette pyyntöämme vastaan.

Kaikella kunnioituksella,

kaikki juutalaissyntyiset naiset ja lapset

Pärnun poliisipäällikkö vastasi pyyntöön omalla tavallaan. Äidit ja lapset vietiin Pärnun synagogaan ja erotettiin toisistaan kauhean huudon säestyksellä. Marraskuun toisena päivänä väsyneet äidit pakotettiin laahustamaan Raekülan metsikköön. Siellä heitä varten oli kaivettu kuoppa. Naiset käskettiin kuopan reunalle polvilleen. Sitten virolainen pyöveli ampui jokaista takaapäin.

Pärnun synagogaan jäi 30 orpoa juutalaislasta. Ensin heidät yritettiin tappaa sekoittamalla ruokaan myrkkyä, mutta isommat lapset aavistivat pahaa. Sitten lapset yritettiin tukehduttaa kaasuun pienessä synagogan matalaan osaan rakennetussa kaasukammiossa, mutta osa jäi lattialle kitumaan. Pian paikalle tuotiin kuoleman asiantuntija, lääkäri, joka ruiskutti vielä elossa olevien lasten sydämiin karbolihappoa. Nuorin synagogassa murhatuista oli saman vuoden huhtikuussa syntynyt Taube Kuschner. Hänestäkin on kuulustelupöytäkirja. Sen ”Rikollinen toiminta”- sarakkeessa lukee viroksi: juutalainen, vauva.

Tämä on Viron holokausti, juutalaisten ja mustalaisten kesällä 1941 alkanut kansanmurha. Saksan salamasodan edettyä Viroon metsäveljet ryömivät esiin, muodostivat suojeluskuntia ja alkoivat tappaa juutalaisia. Virolaiset murhasivat ennätysajassa kaikki Viron juutalaiset ja mustalaiset ja saivat paljon kiitosta saksalaisilta. Tapahtuneella oli todistajia. Voldemar Kaasik kuuli aamuneljältä Pärnun synagogasta hirvittävää meteliä. Kaasik näki, miten aiemmin posteljoonina työskennellyt suojeluskuntalainen kiersi vartioimassa synagogaan suljettuja lapsia. Synagogan sisällä vartijana ollut kertoi nähneensä, miten kuolevat lapset kiemurtelivat lattialla. Pärnussa puhuttiin, että lapsille annettiin ”makeata kahvia”.

Kun juutalaisäidit pyysivät kirjeessään lupaa hakea vaatteita kotoaan, he eivät tienneet, että heidän kodeissaan oli jo uudet asukkaat. Pärnun juutalaisten omaisuus oli viety Kylpyläkadun kaksikerroksiseen huvilaan, joka oli täynnä huonekaluja, vaatteita ja kirjoja. Eivätkä naiset tienneet sitäkään, että heidän miehensä oli jo ammuttu.

KUVA15

Juutalaisten naisten ja lasten kirje Pärnun poliisipäällikölle.

Pärnun juutalaisten joukkomurha kesällä 1941 jätti jälkeensä pinon kuulustelupöytäkirjoja ja kuolemantuomioita. Ne ovat vironkielisiä, ja nimet alla ovat virolaisia. Pärnussa murhattujen lasten nimet jäivät arkistoihin ja historiaan.

PÄRNUN MURHATUT JUUTALAISLAPSET

Taube Kuschner, 3 kk

Josi Goldberg, 2 vuotta

Rena Goldberg, 3

Renate Hirschfeldt, 3

Riva Permand, 3

Rosa Salkind, 4

Aron Pavlovski, 5

Irene Hirschfeldt, 5

Riva Margolius, 5

Hirsch Gorfinkel, 6

Liia Goldberg, 6

Zilla Margolius, 6

Abram Pavlovski, 7

Esther Haitov, 7

Ette Smiloi, 7

Jakob Smiloi, 7

Mirjam Bloch, 8

Peisach Klein, 8

Rahel Haitov, 8

Shjene Permand, 8

Lea Margolius, 9

Etel Klein, 10

Daniel Salkind, 11

David Hirschfeldt, 11

Desi Levin, 11

Beile Ratut, 12

Leie Bloch, 12

Meri Margolius, 12

Joseff Levin, 13

Nossan Bell, 13

Sara Zalkind, 13

Feige Bub, 16

Blume Birnik, 17

Sara Bub, 17

Dvoina Kuschner, 18

Taistelua pikkulapsia vastaan kutsuttiin natsien peitekielessä ”partisaanisodaksi”. Samana kesänä 1941 Mannerheim määräsi partisaanisodan nimissä suomalaisten miehittämän Neuvosto-Karjalan pikkulapset äiteineen keskitysleireihin, joista tuli käytännössä kuolemanleirejä.

Israelissa holokaustin muistomerkin kivitauluihin on ikuistettu kaikkien niiden

kaupunkien nimet, joissa juutalaisia hävitettiin. Tauluissa on paljon tuttuja paikkoja: Tallinna, Pärnu, Rakvere, Viljandi… Tämän päivän Viro on yksi suuri juutalaisten hautausmaa. Viron holokaustin tutkija Piret Udikas sanoo: ”Meidän historiamme, kirjamme ja ajatuksemme on ahdettu täyteen valhetta. Olen sitä mieltä, että olemme riittävän kypsä kansa katsomaan rehellisesti menneisyyttämme silmiin.” Historioitsija Meelis Maripuu kirjoittaa: ”Viron kansan pitäisi olla riittävän aikuinen uskaltaakseen tunnustaa itselleen, että kaikki virolaiset miehet, jotka ovat menneisyydessä asetta kantaneet, eivät olleet sankareita.”

Pärnun synagoga jäi sodan jälkeen tyhjilleen. Siellä asui jonkin aikaa vankilan henkilökuntaa, kunnes rakennus hylättiin. Kukaan ei halunnut muuttaa taloon, jossa lapset oli murhattu. Pärnun juutalaisen seurakunnan jäsen Asja Hopp sanoo: ”Me voimme antaa anteeksi, mutta unohtaa ei saa.” Kun Pärnun tapahtumien todistaja Voldemar Kaasik osallistui juutalaisten ja kristittyjen sovinto- ja anteeksiantokonferenssiin Israelissa, hän allekirjoitti anteeksipyynnön Pärnun synagogan pihalla näkemänsä posteljoonin puolesta, koska tämä ei enää itse voinut sitä tehdä.

Juutalaisvainoa Suomessa

Kesällä 1941 Suomikin valmisteli juutalaistensa hävittämistä. Sisäministeri Toivo Johannes Horelli internoi juutalaispakolaiset Hämeenlinnan seudulle. Sitten juutalaismiehet vietiin ”epäluotettavana aineksena” pakkotyöleireihin rintamalinjan lähelle, ja juutalaisten luovutuksia Viron ja Saksan kuolemanleireille alettiin valmistella ja toteuttaa. Myös juutalaisille sotavangeille perustettiin Suomeen oma leiri, jotta heidät voitaisiin helpommin luovuttaa Saksalle. ”Oli selvää, että minä olin menettänyt kaikki ihmisarvon jäljetkin”, suomalaiselle pakkotyöleirille komennettu juutalainen lääkäri Walter Cohen muistelee. Suomessa ilmestynyt natsilehti Kansallissosialisti, jonka mainos oli miltei päivittäin Helsingin Sanomissa, julkaisi kirjoituksen Juutalaisvalta kukistettava:

Maissa, joissa kansa on siksi valistunutta, että se on havainnut juutalaisvaaran ja sentähden ravistanut nämä loiseläjät hartioiltaan, kieltänyt heiltä tavalliset kansalaisoikeudet, oikeudet kiinteän omaisuuden hallintaan, oikeuden vapaitten ammattien harjoittamiseen y.m. jopa sulkenut heidät keskitysleireihin. – –

Suomi on pieni maa, eikä maassamme ole varsin suurta määrää juutalaisia, mutta heidän toiminnastaan ei kenelläkään taida olla oikeaa käsitystä, siksi hyvin he ovat sen osanneet naamioida rotunsa heille suomalla kieroudella.

Kyllä Suomen kansa tulee toimeen ilman juutalaisia kauppasaksoja apulaisineen ja heidän hävittyä markkinoilta häviävät myös ne ulkolaisia liikesuhteitamme vahingoittavat epärehelliset liikeperiaatteet.

”Suomen valtioalueelta on poistettava vieraat ainekset, ennen kaikkea juutalaiset, joilla ei ole kotipaikkaoikeutta Suomessa. Kansan veren terveyttä ja sen rodullista puhtautta silmälläpitäen on sellaiset avioliitot estettävä, jotka voivat johtaa rodun huononemiseen”, Teo Snellman ja Jussi Leino kirjoittivat julkaisemassaan natsiohjelmassa Suomalainen kansallissosialismi luo uuden sammon.

Dosentti Carl Axel von Gadolin kirjoitti elokuussa 1941 selvityksessä Suomen asema ja mahdollisuudet Saksan hallitsemassa suurelintilassa: ”Juutalainen rotu katsotaan psykologiselta rakenteeltaan sopimattomaksi työskentelemään myönteisessä tuotantopolitiikassa ja siksi sitä vastaan taistellaan.” Ajan Suunnan mukaan juutalaiset ”muodostavat niin ruttomaisen, spitaalisen ja yhteisesti vaarallisen suvun, että he ansaitsevat tulla tuhotuiksi jo ennen syntymäänsä”.

Suomen fasistipiirit olivat levittäneet hysteeristä juutalaisvastaista parjausta jo pitkään. ”Juutalainen ei koskaan voi olla suomalainen, vaan pysyy kansallisuudeltaan aina juutalaisena, olkoon sitten minkä maan alamainen tahansa.” Erityisen näkyvää juutalaisvastaisuus oli Arno Anthonin johtaman Valtiollisen poliisin eli Valpon toiminnassa. ”Suomen juutalaiset harjoittavat saksalaisvastaista propagandaa täällä olevien virolaisten pakolaisten keskuudessa”, Valpon juutalaisekspertti Olavi Viherluoto raportoi syksyllä 1941.

Valpon raporteissa juutalaisia herjattiin estotta. Juutalaispakolainen Georges Busch oli ”sulavakäytöksinen mutta julkea ja juonittelunhaluinen”, Hans Szybilski ”juutalainen klipperityyppi”, Elias Kopelowsky ”liukas juutalainen” jne. Suomi luovutti heidät natseille varmaan kuolemaan. Buschin suomalainen vaimo Paula Savolainen yritti sodan aikana turhaan päästä miehensä luokse.

Syyskuun yhdestoista 1941

Virossa Nürnbergin lait tulivat voimaan syyskuun 11. päivänä 1941 kello 12.00. Silloin Tallinnan Gestapo määräsi:

SAKSAN TURVALLISUUSPOLIISIN MÄÄRÄYS VIRON POLIISILLE 11.9.1941

I. Kaikki Virossa asuvat juutalaiset kootaan yhdelle keskitysleirille, joka perustetaan luultavasti Tarton maakuntaan. Poliisiprefektuurit velvoitetaan hankkimaan ja esittämään seuraavat tiedot:

1. Luettelo prefektuurin alueella asuvista juutalaisista.

II. Ennen leirille kuljetusta poliisiprefektuurit suorittavat – – seuraavat järjestelyt:

1. Nimitetään – – juutalaisten ”vanhin” prefektuurin alueella.

2. Juutalaisten täytyy kantaa näkyvillä keltaista 6-haaraista, läpimitaltaan vähintään 10 cm kokoista tähteä vasemmassa rintamuksessa ja keskellä selkää. Vaalean vaatetuksen ollessa kyseessä tähti pitää ommella mustalle alustalle.

3. Juutalaisilta on kielletty:

a) asuinpaikan ja asunnon vaihtaminen ilman prefektin lupaa,

b) jalkakäytävillä kävely, julkisten kulkuneuvojen käyttö (rautatie, raitiovaunu, linja-auto, taksi) ja moottoriajoneuvojen käyttäminen,

c) puistojen, kylpylöiden ja urheilukenttien käyttö,

d) teattereissa, elokuvateattereissa, kirjastoissa ja museoissa käyminen,

e) kaikissa kouluissa käyminen,

f) radion ja moottoriajoneuvon omistaminen,

g) rituaaliteurastukset.

4. Juutalaissyntyiset lääkärit ja hammaslääkärit saavat antaa lääkärinhoitoa ja neuvoja vain juutalaisille. Juutalaisten apteekit tulee antaa arjalaisrotuisille farmaseuteille. Juutalaissyntyisiltä eläinlääkäreiltä kielletään ammatin harjoittaminen.

5. Juutalaisilta kielletään:

a) asianajajan, notaarin tai juristin toimi,

b) pankkialalla, valuutanvaihto- ja panttiliikkeissä ja yrityksissä toimiminen,

c) sijaisena, edustajana tai välittäjänä toimiminen,

d) kaupankäynti kiinteistöalalla,

e) kulkukauppiaan ammatti.

III. Juutalaisten omaisuutta koskevat määräykset.

Juutalaissyntyisten asukkaiden omaisuus takavarikoidaan – –. On suljettava pois kaikki mahdollisuudet siihen, että sivulliset saisivat tavaraa tai rahaa käsiinsä. – – Entinen omistaja ei saa tehdä mitään järjestelyitä omaisuutensa suhteen.

Jokapäiväistä elämistä varten juutalaiset saavat pitää:

a) välttämättömät tavarat (esim. vaatteet, alusvaatteet, huonekalut),

b) rahaa jokaista juutalaista perheenjäsentä kohti siinä määrin, kuin se on tarpeen – –. Raha pitää vapauttaa kuukausittain etukäteen.

IV. Edellä mainitut järjestelyt pitää suorittaa nopeimmassa mahdollisessa tahdissa 20. syyskuuta 1941 mennessä. Kohdan I.1 lukumäärätiedot pitää lähettää, jotta leirille voidaan järjestellä sopivat tilat. – – Numeroin varustettu katsaus ja luettelot pitää ottaa mukaan 20. syyskuuta 1941 Tallinnassa pidettävään kokoukseen.

Tällä tavoin Viron juutalaiset suljettiin yhteiskunnan ulkopuolelle. Määräys ei ollut salainen: pääkohdat julkaistiin Postimees-lehdessä otsikolla Juutalaistähti selkään. Helsingin Sanomissa samana päivänä 11.9.1941 julkaistun Tallinnan-raportin mukaan Viro oli liitetty ”länsimaisen sivistyksen piiriin”. Samana päivänä Martti Haavio kirjoitti suomalaisten miehittämästä Neuvosto-Karjalasta vaimolleen: ”On outoa pitää orjia. Minulla on 6 orjaa, ryssää, joita käytän raskaissa töissä. – – Kun annamme heille puurokupin vankimuonan lisäksi, he ovat äärimmäisen kiitollisia.” Kirje on päivätty 11.9.1941, ehkä juuri kello 12, lounasaikaan. Kalle Väänänen kirjoitti Hakkapeliittaan, että suomalaisten mielenkiinto venäläisiä sotavankeja kohtaan oli ”verrattavissa siihen, mitä ihminen tuntee seistessä eläintarhassa simpanssin tai jonkun muun omituisen otuksen häkin vierellä”.

Suomalaisten ja saksalaisten miehittämässä Neuvosto-Karjalassa venäläiset määrättiin kantamaan hihassaan viiden sentin levyistä punaista nauhaa, sitten heidät suljettiin keskitysleireihin. Rintaan kiinnitettiin vangin numero. Jos leiriin tuotiin rikoksista tuomittuja suomensukuisia, heille annettiin valkoinen käsivarsinauha merkinnällä ”Heimokansalainen”. Suomen Kuvalehti kirjoitti:

Venäläinen ihmisaines sivistyneen kansan johdossa voisi olla sangen hyvä sota-ase, siitä saisi ensi luokan siirtomaajoukkoja, joita ilman muuta voisi käyttää myös venäläisten alueitten kurissa pitämiseen. Samoin siitä saa priimaa ja halpaa työvoimaa edellyttäen, että ahkeraan heilutetaan piiskaa ja pidetään säälimätöntä kuria.

Virossa juutalaisilta kiellettiin jalkakäytävällä kävely. Voldemar Kaasik muistaa, miten tuttu juutalainen proviisori joutui kävelemään jalkakäytävän sijasta pientareella. Miltä minusta tuntuisi, jos minulta kiellettäisiin jalkakäytävällä kävely? Jos yrittäisin kävellä jalkakäytävällä, paikalle kutsuttaisiin poliisi. En saisi mennä bussiin, taksiin, junaan, puistoon, museoon, kirjastoon enkä omaan autoonikaan. Sitä paitsi autoni ei enää olisi omani. Oikeastaan voisin pysytellä vain kotona, joka sekään ei enää olisi minun. Minusta olisi yhtäkkiä tullut varas omaisuuteni keskellä. Minulla ei olisi mitään. Tuhannella Viron juutalaisella ei ollut mitään 11.9.1941 kello 12.

Viron kirjallinen omatunto, elämänkielteisyydestään tunnettu Jaan Kaplinski kirjoitti vuonna 2001 Vikerkaar-lehteen artikkelin Mitä ne juutalaiset oikein haluavat? Kaplinskin mielestä kielto kävellä jalkakäytävällä oli ”tragikomiikkaa” ja osoitus siitä, että natsit olivat ”hullunkurisen pikkumaisia”.

Viron juutalaiset yrittivät pelastaa omaisuuttaan siirtämällä sitä muiden nimiin, mutta saksalaiset olivat varautuneet tähänkin. Kaikki juutalaisten 22.6.1941 jälkeen solmimat sopimukset julistettiin pätemättömiksi. Juutalaiset oli ryöstetty samalla hetkellä kun natsit hyökkäsivät Neuvostoliittoon. Saksalaiset olivat todella ottaneet kaiken huomioon: juutalaisten omaisuudesta laadittiin luettelo kultahampaita myöten. Myös kultahampaat takavarikoitiin valtiolle, mutta vangit saivat toistaiseksi pitää niitä suussaan. Kuoleman koittaessa kultahampaat poistettiin suusta oikealle omistajalleen.

Jaan Kaplinski kirjoittaa: ”Virolainen ja saksalainen ottivat vangitun juutalaisen kiinni, panivat lapionvarren leukojen väliin ja kiskoivat pihdeillä sen kultahampaat ulos.” Tästä tapahtumasta Kaplinski käyttää nimitystä ”kuriositeettimainen sattumus”. Juutalaisen suusta revittyjen kultahampaiden jääminen virolaisen haltuun oli Kaplinskin mielestä tarinan paras osa: ”Niin saattoivatkin jotkut juutalaisten kultahampaat tulla Viroonkin ja auttaa joitakin pääsemään meren yli pakoon tai selviämään täällä vaikeiden aikojen yli.”

Kun juutalaisten murhaaminen Virossa oli syyskuun yhdentenätoista päässyt täyteen vauhtiinsa, antoi Suomi seuraavana päivänä 12.9.1941 Barbarossa-suunnitelman pääarkkitehdille ja natsien miehittämän Lapin hallitsijalle Nicolaus von Falkenhorstille korkeimman valtiollisen tunnustuksen, Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan suurristin miekkojen kera. Kohtalonivaa on, että yksi harvoista saksalaisista vastarintaliikkeistä tunnettiin nimellä Valkoinen ruusu. Tämä Münchenissä toiminut nuorten piiri kertoi lentolehtisissään juutalaisten joukkomurhista. Ryhmän johtajat Hans ja Sophie Scholl saatiin kiinni ja mestattiin. ”Ei ole suurempaa nautintoa kuin raahata kukistettu vihollinen giljotiinin terän alle”, Hitler kirjoitti.

Lapin uusi herra Nikolaus von Falkenhorst ilmoitti: ”Suomen turvallisuuden ja eurooppalaisen kulttuurin puolesta käymme taisteluun perivihollista, raakuutta ja bolševismia vastaan. Läheisimpinä aseveljinä tulette te, suomalaiset ja saksalaiset toverit, lyömään vihollisen, missä ikinä sen tapaattekin, kuten tekivät Teidän isännekin vuonna 1918.” Suomalainen yhdysupseeri raportoi Lapin tilanteesta:

Saksalaisten suhtautuminen suomalaiseen siviiliväestöön on muuttunut mielivaltaiseksi. – – Esiintyminen saksalaisten taholta on hyvin ylimielistä ja röyhkeää sekä ihmisiä että poliiseja kohtaan, jotka koettavat puoltaa oikeuksiaan. – – kun eräs nuorukainen pienoiskiväärillä yritti puolustaa omaisuuttaan, sai hän vastauksen: «Saksalaisilla on Suomessa oikeus tehdä mitä haluavat.»

Syyskuussa 1941 Suomen Berliinin-lähettiläs Toivo Mikael Kivimäki selosti ulkoministeri Rolf Wittingille, että saksalaiset yrittävät auttaa juutalaisia. Kivimäen mielestä keltaisen tähden ompeleminen vaatteisiin vain lisäsi juutalaisiin kohdistuvaa myötätuntoa: ”Juutalaiset ovat nyt pakoitettuja kulkemaan rinnassaan keltainen merkki, johon on kirjoitettu «Jude». Toisin kuin luultiin, on tämä toimenpide herättänyt myötätuntoa juutalaisia kohtaan. Kukaan ei heitä pilkkaa, vaan esim. raitiovaunuissa osoitetaan heitä kohtaan ymmärtämystä.” Vapaa Suomi väitti sellaistakin, että Viron juutalaiset koottiin turvaan keskitysleireihin, jotta heitä ei olisi pahoinpidelty.

Tarton juutalaiset

Maaliskuussa 1941 Adolf Hitler sanoi kenraaleilleen: ”Isovenäläisellä alueella on välttämätöntä käyttää kaikkein brutaaleinta väkivaltaa. Tämä on tuhoamistaistelua.” Heinäkuun alussa 1941 Saksan turvallisuusviranomaisten päällikkö Reinhard Heydrich antoi alaisilleen käskyn teloittaa Saksan valtaamilla alueilla kaikki kommunistit, juutalaiset ja muut radikaalit. Tarton keskitysleirin teloituspaikaksi valittiin Ränin kylään kesällä 1940 kaivettu pitkä panssaritorjuntakaivanto. Sitä kutsuttiin Jalak-linjaksi Tarton silloisen kaupunginjohtajan Kristjan Jalakin mukaan. Paikka sijaitsee Riian maantien varressa neljän kilometrin päässä Tartosta.

KUVA16

Jalak-linja.

Heinäkuussa 1941 Tarton suojeluskunnan tiedonannossa juutalaislapsetkin leimattiin vaarallisiksi: ”Sytytettyjen talojen läheltä tavattiin jälleen kerran juutalaisia, tällä kertaa myös juutalaislapsia bensiinipullojen kanssa, minkä jälkeen majuri Kurg antoi – – käskyn vangita kaikki Tarton juutalaisasukkaat ja toimittaa heidät entisiin – – kasarmeihin, joihin perustettiin myöhemmin keskitysleiri.” Samassa kuussa Otavan julkaisemassa teoksessa Kansallissosialismi maailmanhistoriallisen kehityksen tuloksena todetaan: ”Tervehdimme maailmankatsomuksellista kansallissosialismia todella vapaan ja onnellisen kansallisen elämän sanansaattajana.”

Tarton juutalaiset vietiin ensiksi Aleksandri-kadun koulurakennukseen ja sitten Näyttelyaukion leiriin, kunnes he joutuivat Jalak-linjalle. Isommat lapset ammuttiin yleensä vanhempiensa kanssa, mutta pikkulapset erotettiin vanhemmistaan ja murhattiin erikseen. Virolaiset perustivat oman teloitusryhmänkin pikkulasten teurastukseen.

Jalak-linjalla murhattiin vuoden 1941 loppuun mennessä yli 8 000 ja syksyyn 1944 mennessä yli 13 000 tavallista virolaista, juutalaista ja mustalaista. Ensimmäisenä ammuttiin neuvostovaltaa miliiseinä palvelleet virolaiset Alfred Kaio, Herman Toomis ja Mihkel Ernits. Tarton verilöylylle oli monta todistajaa, sillä ihmiset eivät voineet olla näkemättä vankikuljetuksia tai kuulematta jatkuvaa aseiden pauketta. Entinen vanki Jaan Tints kertoo: ”Se oli oikea helvetti. Päivin ja öin kuulimme ammuttavaksi vietävien naisten kauheaa huutoa. Luulen että päivässä ammuttiin vähintään 200 ihmistä, ehkä jopa enemmän.”

Todistaja Amanda Kudu näki pelloltaan, miten 20 naista ammuttiin alusvaatteisillaan. Murhaajat olivat humalassa ja hoilasivat pois lähtiessään virolaisia marssilauluja. Todistaja Endla Suits sanoo: ”Tarton luhistumisen jälkeen maatalomme lähellä panssaritorjuntakaivannon ääressä ammuttiin joukoittain ihmisiä. Uhrit tuotiin paikalle busseilla ja kuorma-autoilla. Alussa teloitukset tapahtuivat päivällä, toisinaan kuudesta seitsemään kertaan päivässä. Pyövelien yhteislaukauksia kuului sieltä päivin öin.”

Todistaja Lilli Lõoke kertoo nähneensä, miten haudan äärellä murhattiin lapsia: ”Bussi ajoi haudan vierelle. Ne jotka kävelivät, vietiin haudan reunalle. Mutta pikkulapsi, melkein vauva, nostettiin jaloista ilmaan pää roikkuen. Näin miten pyöveli nosti yhdellä kädellä lapsen ilmaan. Mies ampui pistoolilla lapselle kuulan päähän ja heitti kaivantoon.” Myös todistaja Hilda Jalakas näki, kun haudalle tuotiin kaksi bussillista pieniä lapsia. Heitä kehotettiin menemään äidin luokse saunaan. Lapset riisuivat vaatteensa ja nauroivat iloisesti. Samoin Salme Rull näki Jalak-linjalla, miten vartijat nostelivat haudan reunalle pikkulapsia, iältään kahdesta viiteen vuotta. Vartija kiskaisi lapsen yhdellä kädellä ilmaan, ampui tätä päähän ja heitti kuoppaan kuin räsynuken.

Tunnettu virolainen ihmisoikeusaktivisti Johannes Hint kertoo kirjassaan Todellisuuskuvia Eestin kansan elämästä (1944), miten lasten ilmaan heittäminen ja ampuminen oli Saksan valtaamilla itäisillä alueilla suosittu ”gestapon urheilulaji”. Se kävi kuitenkin tekijöidensä ja silminnäkijöiden hermoille siinä määrin, että Virossa annettiin määräys alle 5-vuotiaiden teloittamisesta myrkkyruiskeella.

Saksan tiedotustoimiston syksyllä 1941 Tallinnassa jakamassa kuvitetussa brosyyrissä Adolf Hitler ja lapset sanotaan: ”Adolf Hitlerin luona lapset tuntevat olonsa kotoisaksi. Hänestä hehkuva ystävällisyys karkottaa heistä kaikenlaisen ujouden. Sydämellisen luottavaisina he esittelevät hänelle leikkikalujaan ja nukkejaan.”

Simon Wiesenthal kertoo muistelmissaan Baltiassa palvelleesta SS-miehestä, joka kertoi ”luhistuneensa ammuttuaan viikkokaupalla naisia ja lapsia”. Pyöveleiltä vaadittiin tunteetonta suhtautumista ihmisveren näkemiseen ja tuskanhuutoihin. Natsit kouluttivat pyövelinsä: jos tappaja ei luhistunut murhatessaan omaan kansaansa kuuluvia, hän todennäköisesti selviytyi juutalaistenkin tappamisesta. Tarton keskitysleirin nuori komendantti Karl Linnas jakoi pyöveleille viinaa ennen teloituksia. Pullojen määrä riippui teloitettavien määrästä. Naisten ja lasten ampuminen ei onnistunut selvin päin, sillä haudan reunalla ilma täyttyi itkusta, huudoista ja anelusta.

Todistaja Elmar Puusepp muistelee: ”Minut määrättiin leirin virkailijan asuntoon sahaamaan puita. Vieressä vanhan koulutalon pihalla oli paljon juutalaisia miehiä, naisia ja lapsia linja-autossa. Leirin päällikkö Linnas ilmoitti, että heidät viedään Riiaan ja pyysi, että he ottaisivat mukaansa kaikki tavaransa. Pientä kiharapäistä tyttöä hän kehotti ottamaan mukaansa nuken, jota lapsi piteli sylissään. Illalla näin nuken leirissä eräällä vanginvartijalla. Ymmärsin, että kaikki ihmiset, jotka Linnas lupasi lähettää Riiaan, oli sillä välin ammuttu.”

Tarton leirin teloituksista päättivät Karl Linnas, Juhan Jüriste, Artur Paal, Ervin Viks, Roland Lepik ja Aleksander Koolmeister. Toimintaa valvoi saksalainen Fritz Giesen. Vanki kuulusteltiin pikaisesti iltapäivällä ja ammuttiin illalla. Vartiomiehille ilmoitettiin etukäteen, milloin kuljetus teloituspaikalle tapahtuu. Vartijat piirittivät kuolemanparakin, Linnas toi kuolemaantuomittujen listan, tuomitut astuivat käytävään nimenhuudon mukaisesti ja heidät pakotettiin bussiin lyömällä ja potkimalla. Panssarintorjuntahaudan luona vankien käskettiin riisuutua, sitten heidät pakotettiin haudan reunalle polvilleen kasvot kuopan suuntaan. Ennen ampumista ilmoitettiin tuomio: ”Teidät on tuomittu arvottomana rotuna kuolemaan.”

Teloituksiin osallistunut Karl Elk kertoo: ”Jokaisen ammuttavan takana, jonkun askeleen päässä, seisoi vartija kivääreineen. Jüriste komensi: Tulta! Tuon komennon jälkeen jokainen meistä ampui uhriaan. Tapetut putosivat kasvoilleen kuraan kaivannon pohjalle. Jälkeenpäin ruumiiden päällä käveltiin. Joka vähänkin liikkui, sitä ammuttiin uudelleen.”

Tarton keskitysleirin entinen työntekijä Olav Karikosk kertoi, että lokakuussa 1941 leirissä murhattiin yli 30 juutalaisnaista. Suurin osa oli vanhuksia, mutta joukossa oli myös tyttöjä ja pikkulapsia. 


Panssarintorjuntahaudalla naiset käskettiin bussista ulos ja raahattiin kuopan reunalle, pakotettiin polvilleen ja ammuttiin. Karikosk kuuli sydäntä särkevää huutoa, itkua ja valitusta: ”Näin, että jotkut naiset olivat täysin alasti. Kuolemaan määrättyjen joukossa oli Sacki-niminen tarttolainen, 28-vuotias, hyvin sympaattinen nainen. Matkalla ammuttavaksi vanginvartija Udo Kupper raiskasi tuon naisen kaikkien vartijoiden ja muiden vankien silmien edessä.”

Gestapon ohjesäännön mukaan multa kasattiin haudan kolmelle reunalle siltä varalta, että joku vielä yrittäisi karkuun hyppäämällä haudan yli. Kun Tarton leirissä kuolemaan tuomitut sidottiin narulla toisiinsa puolen metrin välein, moni kaatui hautaansa elävänä. Karl Linnas käveli haudassa uhrien päällä ja ampui ne, jotka osoittavat elon merkkejä.

Rouva Mirwitz oli naimisissa juutalaisen kanssa, kunnes pyövelit hakivat hänen miehensä. Sitten noudettiin lapset, 10-vuotiaat kaksoset ja kuusivuotias tyttö. Rouva Mirwitz halusi mukaan. Hänet vietiin lapsineen bussilla Jalak-linjalle. Äiti otettiin autosta ulos ensiksi ja vietiin kuopan reunalle. Lapset näkivät bussin ikkunasta, kun virolaisen pyövelin ampuma rouva Mirwitz putosi kuoppaan. Pikkutyttö ei ymmärtänyt tapahtunutta ja alkoi itkeä: ”Missä äiti on?” Vartija Mark otti lapset yksi kerrallaan haudan reunalle, ampui heidät pistoolilla ja heitti ruumiit kuoppaan.

Tallinnassa julkaistussa esitteessä Adolf Hitler ja lapset sanotaan: ”Sydämellisen vastaanoton jälkeen lasten on ikävä erota Johtajasta niin pian ja usein hänen täytyy henkilökohtaisesti saattaa heidät odottavien vanhempain luo.”

Mark-niminen vartija esiintyy usein Tarton keskitysleiriä koskevissa todistajalausunnoissa: Mark oli juovuksissa ja väkivaltainen, Mark ampui lapsia, Mark raiskasi naisia, Mark sitoi teloitettavien kädet, Mark oli brutaali. Myös Robert Taska muistetaan. Todistaja Luisa Frei kertoo, että Taska kävi naisten parakissa hakkaamassa vankeja. Todistaja Hilda Jalakas kertoo: ”Vartijoiden joukossa oli paljon villejä sadisteja. Erityisesti huomiota herätti Taska-niminen vartija. Hän kehuskeli, että kaikkein miellyttävin tapa tappaa juutalaisia on puukottaa raskaana olevia naisia tai pieniä lapsia. On kuin löisi höyhenpatjaa puukolla, hän sanoi.”

Teloitusten jälkeen pyövelit jakoivat murhattujen tavarat. Paikalle tuli myös naisia leirin kirjanpidosta saalista onkimaan. Erikoisosaston päällikkö Roland Lepik keräsi kullan ja arvoesineet. Pian hänellä oli 800 kelloa. Todistaja Jenny Nõun mukaan vartijoilla oli joskus mukanaan pihdit kultahampaiden irrottamista varten. Ne revittiin suusta ennen tappamista. Viron Gestapon kuuluisin kiduttaja Evald Mikson sanoo elämäkerrassaan Roland Lepikistä: ”On totta, että hän vihasi intohimoisesti juutalaisia. Hänen lempipuheenaiheensa oli, miten päästä heistä kaikista eroon.”

Gestapon kirjoittamattoman, tai ehkä kirjoitetunkin, säännön mukaan kuolemaantuomitun naisen sai raiskata. Todistaja August Tõnismaa kertoi, että Tallinnasta Tarttoon tuodut ukrainalaiset naiset raiskattiin yöllä ja ammuttiin seuraavana päivänä. Todistaja muistelee: ”Olin yöllä Näyttelyaukion leirillä päivystäjänä, kun naisten parakista alkoi kuulua meteliä ja itkua. Paikalle mentyäni näin, kuinka Viks, Koolmeister ja joku kolmas veivät naisen väkisin erikoisosastolle. Myöhemmin kuulin, että nainen oli raiskattu.”

Heinäkuun lopussa Tartossa pidettiin metsäveljien paraati. Suojeluskuntalaiset saivat tunnustusta ”urheudesta, velvollisuudentunteesta ja isänmaanrakkaudesta”. Viron viimeinen pääministeri Jüri Uluots kirjoitti Saksan sodanjohdolle: ”Suur-Saksan voitokkaat sotavoimat ovat yhdessä virolaisten metsäveljien kanssa vapauttaneet Viron hirmuvallasta ja luoneet pohjan tulevalle rauhalliselle toiminnalle sekä luottamukselliselle yhteistyölle Viron ja Suur-Saksan välillä.”

Mart Laarin Viron lyhyt historia (2005) tiivistää: ”Tieto Saksan hyökkäyksestä Neuvostoliittoon otettiinkin Virossa huojentuneena vastaan. Kyydityksen jälkeen metsiin kätkeytyneet virolaispartisaanit eli metsäveljet panivat toimeksi ja puhdistivat suuren osan Viroa punaisista jo ennen saksalaisten tuloa.” Sen Mart Laar tietenkin unohtaa, että Viron puhdistaminen ”punaisista” tarkoitti syyttömien pikkulapsien murhaamista.

Otavan heinäkuussa 1941 julkaisemassa Jussi Leinon kansallissosialismin historiassa sanotaan: ”Tulevaisuus kuuluu kansallissosialismille, joka avaa uuden aikakauden maailmanhistorian dialektisessa kehityskulussa.”

Virossa ei holokaustin aikana ollut yhtäkään kaupunkia tai kylää, jossa ei olisi ammuttu syyttömiä ihmisiä. Kaikkialla oli kuolemanleirejä ja päivittäisiä teloituksia: Tartto, Valga, Pärnu, Narva, Viljandi, Klooga, Kiisa, Jägala, Jõhvi, Rakvere, Tallinna, Kuressaare, Tapa, Paide, Võru, Lehtse, Kiviõli… Virolaiset tappoivat vuoden 1941 loppuun mennessä ennätystahdissa yli 960 maassa asunutta juutalaista ja ainakin 850 mustalaista. Kokonaisia perheitä murhattiin. Tallinnassa jaetussa kuvitetussa vironkielisessä brosyyrissä Adolf Hitler ja lapset sanottiin:

Johtaja Adolf Hitler ja lapset ovat erottamattomat. Johtajan rakkaus kansaa kohtaan ilmenee kaikkein ilmeikkäimmin siinä, miten hän suhtautuu lapsiin. – – Myös Viron kansan tulevaisuus riippuu lapsista ja rakkaudesta heitä kohtaan. Moskovan juutalaiset bolševikit ovat hirmuteoillaan vieneet tuhansilta virolaislapsilta näiden isät ja äidit. – – tuhansia Viron kukoistavan nuorison edustajia kuljetettiin tuhoon punaisen Venäjän mittaamattomille lakeuksille. – – niin olisi käynyt kaikille lapsille ja koko Viron kansalle, jos väliin ei olisi astunut Adolf Hitler. Hänen käskystään ja johtamanaan suuri Saksan kansa aloitti punaista Venäjää vastaan vapaussodan, johon nyt osallistuu vapaaehtoisina myös kymmeniätuhansia virolaisia miehiä. Tämän sodan voitokkaalla päättämisellä Adolf Hitler varmistaa onnellisen tulevaisuuden lukuisille miljoonille Euroopan lapsille, niin myös Viron nuorisolle. Tämä on samalla mahtava ja sammumaton todiste Adolf Hitlerin syvästä rakkaudesta kansan toivoja – lapsia – kohtaan.

Silti Tallinnan Gestapossa työskennellyt Vilho Helanen kirjoitti vaimolleen: ”Ei kannata kertoa kaikkea, mitä täällä joutuu kuulemaan ja näkemään.”

Natsien valtaannousu

Viron juutalaisten murhaaminen ei olisi ollut mahdollista ilman tavallisten virolaisten apua. Juutalaisen vaimo Tallinnasta muistelee syksyä 1941: ”Säikähdin kun näin Vapaudenaukion ja Harjukadun kulmassa julisteen, jossa ihmisiä pyydettiin näyttämään, missä juutalaisten talot ja asunnot olivat.” Tallinnan Vapaudenaukion, entisen Pietarinaukion uusi nimi oli Adolf Hitler Platz. Narvan maantie oli Adolf Hitler Strasse ja Kentmannin katu Herman Göring Strasse. Virosta oli tullut Generalbezirk Estland, joka kuului Baltian ja Valko-Venäjän muodostamaan Ostlandiin. Saksalaiset painoivat virolaisia varten esitteen Adolf Hitler – Vapauttaja. 16-sivuisen moniväribrosyyrin ensimmäisellä aukeamalla luki:

Viron talonpojat ja työläiset! Kuinka usein olette kysyneet itseltänne KUKA ON ADOLF HITLER? Kysykää saksalaiselta sotilaalta, joka on vapauttanut teidän maanne bolševistisilta saatanoilta! Kysykää saksalaiselta työläiseltä, jolle hän on antanut uudelleen työtä, leipää ja hyvinvointia, kaikkea sitä, mitä juutalaiset ja juutalaisten kätyrit ovat tältä joskus ryövänneet! – – Hitler näki nälkää ja eli suurimmassa kurjuudessa samaan aikaan, kun toisella puolen rikkaat vetelehtijät hukkuivat yltäkylläisyyteen. Avoimilla silmillä hän näki pian, kuka oli hänen työnsä ja lukuisien miljoonien ahkerien käsien työn todellinen käyttäjä: JUUTALAINEN! Sama juutalainen aiheutti vuosia aiemmin vuosien 1914–1919 suuren sodan. Tuon sodan piti varmistaa juutalaisten maailmanvalta. – – bolševistiset juutalaiset valmistelivat turvallisesta paikasta puolueettomassa Sveitsissä tai kaukana Amerikassa vallankumousta, mikä maksoi teidän kansallenne paljon verta ja kyyneleitä.

”Adolf Hitler on pelastajanne”, Viron korkein fyyreri kenraali Karl Litzmann ilmoitti virolaisille ja muutti Kadriorgun presidentinlinnaan, Pietari Suuren aikanaan rakennuttamaan palatsiin. Virkaanastujaispuheessaan hän julisti: ”Eestin kansaa johdetaan tästä lähtien ainoastaan Adolf Hitlerin tahdon mukaan.” Litzmann muutettiin pian vähin äänin ”Lietzmanniksi”, sillä viroksi lits tarkoittaa huoraa.

KUVA17

Karl Litzmann.

Helsingin Sanomien mukaan Viron uuden hallituksen eli maaneuvoston jäsenet olivat kokeneita eestiläisiä poliitikkoja ja virkamiehiä. Ensimmäiseksi valtakunnanjohtajaksi nimitettiin tunnettu natsi Hjalmar Mäe, joka oli väitellyt tohtoriksi Itämeren maiden perustuslaeista. Mäe perusti keväällä 1941 Helsingissä ”Viron vapautuskomitean” ja sai Hitleriltä valtuudet solmia sopimuksia Saksan kanssa. Mäe lausui virkaanastujaispuheessaan: ”Hitlerin tahdosta Virolle on uudelleen käynyt mahdolliseksi liittyä Länsi-Euroopan kulttuuriyhteyteen.” Lihava Mäe tuli usein valokuvatuksi käsi ojossa. Aikalaistodistaja kertoo: ”Hänen lyhyt ja lihava vartalonsa, kimakka, kova ja viiltävä äänensä, unohtunut puhetaito sekä logiikan ja oikeakielisyyden puutteet tekivät hänestä totalitaarisen diktaattorin pilakuvan.” Johannes Hint käytti Mäestä nimitystä ”Eestin kansan Juudas”.

KUVA18

Viron uusi natsihallitus uutisoitiin Suomessa.

Viron johtavat natsit, asianajaja Artur Sirk ja Hjalmar Mäe, olivat yrittäneet Virossa natsikumousta jo vuonna 1933 ja saaneetkin kansalta natsiperustuslailleen 73 prosentin kannatuksen. Presidentti Konstantin Päts kuitenkin kaappasi vallan maaliskuussa 1934 ja heitti natsit vankilaan. Siitä alkoi kuusi vuotta (1934–1940) kestänyt diktatuuri, ”vaikenemisen aika”. Sirk ja Mäe pakenivat Suomeen Vilho Helasen mökille suunnittelemaan uutta natsikaappausta: tarkoituksena oli siepata Viron valtionjohto Estonia-teatterissa joulukuussa 1935. Hanke epäonnistui, ja Mäe tuomittiin 20 vuodeksi vankilaan. Hän vapautui 1938 ja häipyi Saksaan.

Viron vainoama natsijohtaja Artur Sirk kierteli maasta toiseen, Elias Simojoen sanoin ”kuin ajettu eläin”. Lopulta Sirk tappoi itsensä hyppäämällä hotellinsa ikkunasta Luxemburgissa vuonna 1937. Suomalaiset aateveljet uskoivat Pätsin agentin tappaneen Sirkin ja kävivät kaivamassa hänet haudastaan Luxemburgista. Ruumis tutkittiin Helsingissä ja haudattiin uudelleen Hietaniemeen – siunauksessa käytettiin Virosta tuotua multaa. Vilho Helanen lausui arkun äärellä:

Traagillinen kuolema kaukaisessa, vieraassa maassa – – näyttää nyt koroittavan mustan raidan Eestin lipussa hallitsevaksi. – – Sinä uskoit elämäsi kaikissa vaiheissa Suomen heimon suureen tulevaisuuteen eikä se usko, Artur Sirk, ole milloinkaan kuoleva, ei Sinun kansasi eikä meidän kansamme keskuudessa.

Asianajaja Sirk ei ollut enää mukana, kun natsit nousivat Virossa valtaan syksyllä 1941. Helsingin Sanomissa ei kerrottu juutalaisten tuhoamisesta ja omaisuuden ryöstämisestä. Päinvastoin, Viron uusi väliaikainen hallitus eli maaneuvosto kuulemma korosti ”yksityisomaisuuden koskemattomuutta”. Hjalmar Mäe sanoi: ”Onneksi fyyreri pelasti kansakuntamme täydeltä tuholta juuri ajoissa.”

KUVA19

Hjalmar Mäe, Ain Mere ja Karl Litzmann Tallinnan Adolf Hitler Platzilla.

Virolaiset ilmiantavat

Jaan Kaplinski kirjoittaa, että juutalaiset eivät herättäneet virolaisissa minkäänlaista myötätuntoa: ”Tätini kertoi, että Tartossa ihmiset pysyttäytyivät kadulla liikkuvista, keltaista tähteä rinnassaan kantavista juutalaisista etäällä kuin spitaalisista. – – juutalaiset olivat «muita», vieraita ja heidän kohtalonsa ei enemmistöä kiinnostanut.”

Viron juutalaiset katosivat jäljettömiin, ikään kuin heitä ei olisi koskaan ollut olemassakaan. Tavalliset perheenäidit, hatuntekijät, koululaiset, pianonsoiton opettajat, lääkärit, kauppiaat, toimistovirkailijat, kassaneidit, peltisepät ja muusikot olivatkin yhtäkkiä yhteiskunnan ulkopuolelle suljettua ”arvotonta rotua”.

Syyskuussa kirjanpitäjä Daisy Jaanimägi ilmiantoi juutalaisen kollegansa Gindan. Daisy kirjoitti Viron Gestapolle, että Gindalla on ”nykyisen valtiojärjestyksemme vastaisia näkemyksiä” ja että ”valtion omaisuutta ei pidä antaa juutalaisen hoidettavaksi”. Vähän ajan kuluttua Gestapo haki Gindan suoraan työpaikalta, eikä häntä nähty enää.

Eräänä päivänä Pärnun sairaalan juutalainen lääkäri Hirschfeldt ei enää tullut töihin. Myöhemmin Elsbet Parek näki kadonneen lääkärin ex libriksen eräässä kirjassa Kylpyläkadun varastossa, jossa säilytettiin juutalaisilta ryöstettyä omaisuutta. Simon Rubinstein, 84-vuotias vanhus, vietiin sairasvuoteeltaan vankilaan. Gestapon pöytäkirjassa lukee viroksi: ”Liian vanha, ei pysty kirjoittamaan. Ei voi liikkua omin avuin, tarvitsee lääkärinhoitoa.” Rubinstein ammuttiin.

Bella Levith oli syntynyt Helsingissä liikemiesperheeseen ja käynyt ruotsinkielisen tyttökoulun. Hän oli avioitunut Savel Kletzkyn kanssa ja muuttanut Tallinnaan, missä Leo-poika syntyi. Syksyllä 1941 Savel ja Leo otettiin kiinni ja murhattiin. Gestapon kuulustelussa Bella kiisti olevansa kommunisti. Se onkin viimeinen tieto hänestä.

Juutalaiset miehet ammuttiin ensiksi. Moni vaimo jäi etsimään miestään. Entinen gestapolainen Pavel Kurovski muistelee:

Näin vuoden 1941 lopulla suuria juutalaisnaisten ryhmiä, jotka – – halusivat antaa paketteja toimitettaviksi pidätetyille miehilleen ja pojilleen. Noita paketteja otettiin vastaan aina harvemmin. Myöhemmin huomasin, että naisetkaan eivät enää tulleet – heidätkin oli pidätetty. Kaikki Tallinnan juutalaiset vietiin keskusvankilaan ja myöhemmin ammuttiin.

Pärnun hoitokodissa asui Beile Ratut, 12-vuotias lievästi kehitysvammainen juutalaistyttö. Hoitokodin johtaja Virve Parktal kysyi marraskuussa 1941 Viron natsihallituksen sosiaaliministeri Otto Leesmentiltä, mitä Beilelle tehdään. Leesment tiedusteli Gestapolta: ”Miten pääsemme juutalaisesta eroon?” Roland Lepik vastasi Parktalille: ”Teitä pyydetään lähettämään juutalaistyttö Beile Ratut Tallinnan keskusvankilaan.” Tallinnan keskusvankila eli Patarei oli Viron Gestapon päämaja. Siellä Beile kuulusteltiin: ”Juutalainen Beile Ratut on henkisesti ja fyysisesti vammainen, minkä vuoksi hän ei pysty antamaan pitempää selostusta itsestään.” Sitten Beile Ratut murhattiin, eikä hänestä jäänyt muistoksi kuin horjuva nimikirjoitus Gestapon vironkieliseen kuulustelupöytäkirjaan: KUVA20

Viron holokaustin tutkija Peeter Puide teki 1990-luvun puolivälissä tutkimusmatkan Pärnuun. Hän löysi miehen, joka muisti Beile Ratutin. Hoitokodin entinen työntekijä Konstantin Ilves sanoi Puidelle: ”Beile oli pienikasvuinen ja mukava ruskeaverikkö, nätti tyttö.”

KUVA21

Otto Leesment.

KUVA 22

KUVA23

Tallinnan keskusvankila Patarei, Viron Gestapon päämaja.

Tallinnan lähellä Nõmmella Elisabeth Litzenko ilmiantoi Gestapolle kolme huostassaan ollutta lasta: ”Koska he ovat juutalaislapsia, minun on hyvin vaikeata pitää heitä itselläni.” Mirjam Pliner oli 14-vuotias ja kaksoset Siima ja David Pliner kuusivuotiaita. Lasten isä Jüri Pliner oli kadonnut. Litzenko ilmiantoi lapset kaksosten syntymäpäivän aattona. Gestapo haki lapset Patareihin. SS-majuri Paul Seyler allekirjoitti tuomion: ”Yllä mainitut lapset David, Siima ja Mirjam teloitetaan.” Pian Ervin Viks raportoi Seylerille: ”Käsky pantu täytäntöön”. Murhapäivänä Gestapo teki vierailun Litzenkon asuntoon. Sääntöjen mukaan juutalaisten omaisuus piti luetteloida. Syntyi 43-kohtainen lista Plinerin kuolleiden lasten jälkeensä jättämistä leluista ja vaatteista. Elisabeth Litzenko ei kuitenkaan kertonut Gestapolle sitä, että hän oli kadonneen Jüri Plinerin eli lasten isän vastavihitty vaimo. Hän oli siis murhattujen lasten äitipuoli.

Suomessa Kansallissosialisti-lehti kirjoitti marraskuussa 1941: ”Nyt ovat eestiläiset onnellisia, kun heillä ei ole sosialidemokraatteja eikä kommunisteja ja kaikki juutalaisetkin on viety keskitysleiriin. Moninkertainen painajainen on poistettu harteilta ja kansa saa hengittää vapaasti…” Joulukuussa lehti jatkoi: ”Eestiläiset ovat – – nyt onnellisia siitäkin, että heidän juutalaisensa ovat jossakin siellä, missä heillä ei enää ole tilaisuutta orjuuttaa Eestin kansaa. Nuo käyränokkaiset liikemiehet ja kommunismin aikaiset poliitikot työskentelevät nyt keskitysleireillä – – kaikki se paha, mitä maapallollamme on koskaan ollut, on aina johtunut juutalaisuudesta.”

Jouluna 1941 Virossa ilmestyi naistenlehti Kodukolle (”Kotiliesi”). Kannessa komeili Hitler ja pääkirjoituksessa Heino Viks selosti: ”Jumala rakastaa meitä virolaisia. Hän haluaa, että olisimme vapaat. Siksi hän lähetti meille apua: Suur-Saksan ja sen Johtajan, jotka antoivat meille vapauden takaisin. – – Meidän veljeskansamme suomalaiset ovat syvästi uskovaisia. Sen vuoksi he ovat ymmärtäneet oikean vapauden ja voivat siunauksellisesti taistella kotimaansa vihollista vastaan. Miten meidänkin tulisi olla heidän kaltaisiaan!”

KUVA 24

”Kotiliesi”.

Tallinnan Gestapon ”Satakätinen”

Valpon juutalaisasiantuntija Olavi Viherluoto teki lokakuussa 1941 opintomatkan Tallinnaan. Gestapon päämajassa Patarein vankilassa Viherluodon otti vastaan Evald Mikson, presidentti Pätsin entinen henkivartija ja kuuluisa jalkapallomaalivahti, lempinimeltään ”satakätinen Miki”. Kun natsit nousivat Virossa valtaan kesällä 1941, virolainen natsiteoreetikko Juhan Libe oli sanonut Miksonille: ”Nyt tarvitset sataa kättäsi ottaaksesi kirotun punaisen roskajoukon kiinni!” Patareissa istunut nainen muistelee:

Ja tuo Mikson, hänet näin melkein päivittäin vankilan pihalla – – . Hän oli vankilan kauhu. Hän asetti vangit tarkastukseen, useimmiten siviilipukuisena, pikkutakkisillaan, paljain päin. – – Kaikki pelkäsivät häntä – – . Vankilassa oli yksi teloitushuone, jossa ihmisiä hirtettiin. Siellä hän oleili mielellään. Kun uusia juutalaisia tuli vankilaan, Mikson järjesti lajittelun, valinnan ja määräsi, kenet vietiin teloitettavaksi. En nähnyt hänellä koskaan mitään asiakirjoja kädessä. Hän ratkaisi asian itse paikalla, yksin, kädellä osoittamalla.

KUVA25

Patarein teloitushuone.

Simon Wiesenthal -keskuksen johtaja Efraim Zuroff kirjoittaa: ”Jokaisessa tehtävässään Mikson osallistui aktiivisesti siviilien murhaamiseen.” Mikson tappoi omin käsin ainakin 30 ihmistä ja murhautti ainakin 150. Mikson raiskasi 14-vuotiaan juutalaistytön, murhautti juutalaisen kultasepän ja määräsi teloitettavaksi kommunistiksi epäilemänsä nuoren sotavangin, kolmen lapsen isän. Todistaja Hilka Mootse kertoo:

Mikson otti kuuden tai seitsemän suojeluskuntalaisen kanssa kaksi juutalaisnaista kadulle, noin 40-vuotiaan äidin ja hänen tyttärensä joka oli 17 tai 19 vanha, riisui heidät alasti, laittoi kahleet kaulaan, sitoi kädet selän taakse ja alkoi pilkata heitä. Vartijat paiskasivat naiset katuun, pakottivat heidät kumartumaan ja syömään ruohoa, painoivat heidät sitten maahan ja raiskasivat. Näin miten Mikson raiskasi naiset ensin ja hänen jälkeensä kaikki muut vartijat tekivät samoin. Naiset romahtivat, sitten heidät vietiin ladon taakse ja ammuttiin.

KUVA26

Olavi Viherluoto.

Lokakuussa 1941 Evald Mikson selosti Tallinnassa suomalaiselle kollegalleen juutalaisten murhaamisen yksityiskohtia. Olavi Viherluoto kirjasi kaiken Valpon matkaraporttiin:

Koska en Tallinnassa nähnyt ainoatakaan juutalaista, tiedustelin Sicherheitspolizein herroilta, mihin kaikki juutalaiset ovat Tallinnasta kadonneet. He kertoivat, että juutalaiset saavat oleskella ainoastaan sisämaassa 15 kilometrin etäisyydellä rannikosta. Kun olin virolaiselta oppaaltani kuullut, että juutalaiset on sijoitettu keskitysleireihin, kysyin asiaa myös parilta poliittisen poliisin virkailijalta m. m. Mikson’ilta. He selittivät, ettei Virossa enää juuri olekaan juutalaisia. Ainoastaan joukko nuorempia juutalaisnaisia ja lapsia on suljettuna Arknassa sijaitsevaan keskitysleiriin. Kaikki miespuoliset juutalaiset on ammuttu. Tarton valtauksen jälkeen ammuttiin 2.600 juutalaista ja kommunistia. Tartossa kuoli suuri määrä aivan pieniä juutalaislapsiakin nälkään.

Paria päivää ennen Suomeen lähtöäni Mikson kertoi seuraavana päivänä tuotavan Tallinnan keskusvankilaan useita kymmeniä iäkkäitä juutalaisnaisia, joille eräs toinen läsnä ollut virkailija sanoi annettavan «makeata ruokaa». Molemmat selittivät, ettei sellaisilla juutalaisvanhuksilla ole enää mitään tekemistä maailmassa. Minulle he eivät kertoneet tarkemmin, mitä «makealla ruoalla» tarkoittivat, mutta luulen, että p. o. juutalaiset ammuttiin paria päivää myöhemmin. Mikson nimittäin kertoi, että olivat samana aamuna, jolloin viimeksi kävin keskusvankilassa, vieneet 80 juutalaista kuorma-autoilla metsään, määränneet polvistumaan kuopan reunalle ja ampuneet heidät takaapäin.

Saksalaiset ja virolaiset kertoivat Baltian maiden juutalaisten tehneen suurempia tuholaistekoja kuin pahimmat kommunistit ja venäläiset sekä olleen innokkaimpia hävityspataljoonalaisia. Tästä juutalaisvainot. Emigrantti-ryssien nuorimpain sanottiin olleen kiinteässä yhteistoiminnassa kommunistien kanssa ja auttaneen venäläisiä Viron valtauksen alettua. Tämän vuoksi kohdellaan emigranttiryssiäkin erikoisella ankaruudella.

Erään kerran Hauptsturmführer Eggers tiedusteli minulta, paljonko Suomessa on juutalaisia. Sanoin niitä olevan lähes 2.000. Eggers sanoi tähän: «Niin vähän! Elävätkö ne vielä?» Tähän ehätti vastaamaan eräs läsnä ollut Obersturmführer: «Eivät ainakaan pitkää aikaa.»

Olavi Viherluoto kirjoitti matkaraporttiinsa Evald Miksonin järjestämistä ”juhlamenoista”:

Se, että tämä nuori ja kokematon poliisijoukko on lyhyessä ajassa päässyt huomattaviin tuloksiin, johtuu siitä, että kuulusteluissa kuulusteltavilta otetaan nopeasti hyvällä tai pahalla tiedot heidän kanssarikollisistaan. Näin voidaan lyhyessä ajassa toimittaa tuhansia pidätyksiä tekijöiden ehtimättä päästä pakosalle.

Puhuttamisessa käytetään tavallista korvatillikoiden antoa sekä pään ja selän seinään takomista. Ellei tästä ole apua, sidotaan kuulusteltavan jalat haralleen ja nyrkkeillään hänen «arimpiin elimiinsä». Viimeisenä keinona käytetään suurehkoa magneettoa. Kuulusteltava pannaan käsi- ja jalkarautoihin. Magneeton toinen johto kiinnitetään jalkarautoihin ja toisesta johdosta annetaan kipinöiden purkautua käsirautoihin. Mikson, joka arveluni mukaan toimii näiden «juhlamenojen» ohjaajana, sanoi, että yhtä tapausta lukuun ottamatta on tämä keino pannut pahimmatkin tekijät puhumaan.

Virossa ei tunneta enää mitään pidempiä vankeusrangaistuksia, joiden katsotaan vain vaikuttavan pahentavasti rikollisiin. Tuomiot ovat: kuolema, aivan lyhytaikainen vankeus tai vapaus. Kommunistiseen toimintaan tai vakoiluun osallistuneet sekä n. s. hävityspataljooniin kuuluneet ammutaan.

Muistelmissaan Evald Mikson kirjoittaa Viherluodosta, että ”käytöksensä ja pukeutumisensa moitteettomuudesta huolimatta hän tuntui olevan jatkuvasti joko pikku huppelissa tai kovassa krapulassa”.

”Perkeleen juutalainen vakooja”

Helsingissä juutalainen liikemies Louis Katro (alun perin Venäjältä Suomeen tullut Lazar Klimscheffskij) pidätettiin kotonaan Lauttasaaressa ja vietiin Valpoon. Katro kertoi luutnantti Ari Kauhasen kuulustelumenetelmistä:

Kauhanen nousi pöydän takaa, hyökkäsi kuulusteltavan luo ja karjaisi «asento» ja löi heti tämän jälkeen nyrkillä kuulusteltavaa kasvoihin huutaen samalla «perkeleen juutalainen vakooja». Tämän jälkeen Kauhanen kysyi: «Tunnustatteko vai ei» ja kun kuulusteltava vastasi, että hän on puhunut kaiken minkä tietää, löi Kauhanen kuulusteltavaa uudelleen nyrkillä kasvoihin sanoen «tunnustatteko vai ei».

Valtiollisen poliisin mapissa Louis Katrosta on myös seuraava tieto: ”Kultahampaita oik. alhaalla takana 2.”

KUVA 27

Louis Katro.

Suomalaisen juutalaisvihan tutkija Jari Hanski kirjoittaa Kauhasesta: ”Ari (Aarne) Kauhanen oli valtiollisen poliisin juutalaisvastaisimpia henkilöitä. Hän oli hyvin saksalaismyönteinen ja toimi muun muassa SS-joukkojen värvärinä Suomessa. Hän pyrki johdonmukaisesti saamaan esimiehensä uskomaan juutalaisvastaisiin väitteisiinsä ja teki tästä syystä lukuisia ilmoituksia juutalaisten toimista Suomessa.” Ari Kauhasesta tiedetään, että hän harrasti viulunsoittoa ja yritti Saksan Gestapon avulla päästä Valpon päälliköksi. Kauhanen oli Heinrich Himmlerin adjutantti tämän Suomen-vierailuilla. Kauhanen pahoinpiteli loppuvuonna 1942 Valpossa taiteilija Georg Krasnotovskyn:

Kauhanen oli kysynyt: «Paljonko rahaa saitte Neuvostoliiton konsulilta käydessänne hänen puheillaan?» Samalla kuulustelija oli lyönyt kuulusteltavaa nyrkillä rinnan alle. – – Kuulustelua jatkettaessa oli kuulustelija jatkanut pahoinpitelyä koko ajan. Kuulustelun päätyttyä oli kuulustelija vienyt kuulusteltavan taas johonkin toiseen huoneeseen, jossa oli ollut ainakin 5 miestä ja jotka olivat sanoneet kuulusteltavalle, että mikä ruma ryssä sinä olet ja alkaneet mukiloida kuulusteltavaa nyrkeillä herjaten pahoinpitelyn aikana yleensä Neuvostoliittoa ja Stalinia.

Toukokuussa 1947 Helsingin Sanomat kirjoitti eräästä juutalaisesta, joka ”rotunsa tähden” joutui Ari Kauhasen erikoiskäsittelyn kohteeksi:

Saan vielä väristyksiä, kun ajattelen sitä miestä. Kun hän sodan aikana pidätti minut, olin monta vuotta oleskellut Suomessa enkä koskaan harrastanut politiikkaa. Mutta olin juutalainen, mikä Kauhaselle oli ratkaiseva tekijä. – – Kauhanen kuulusteli minua klo 10:stä aamulla klo 7:ään illalla, jolloin olin tajuton eikä kuulustelu enää voinut jatkua. Ensin käytettiin sormipuristimia ja pahoinpitelyä nyrkein. Kun kaaduin lattialle, jatkui pahoinpitely potkuin ja iskuin vatsaan. Kolme miestä suoritti «kuulustelun» Kauhasen johdolla. Kun pyövelien täytyi syödä päivällistä, minut pantiin lukkojen taa lausumalla: «Juutalaisen on oltava nälkäinen.» Ennen lähtöään Kauhanen jätti pistoolinsa pöydälle ikään kuin vihjauksena, mitä minun hänen mielestään piti tehdä.

Heinäkuussa 1947 HS kertoi, että ”eräs Tukholmassa asuva sveitsiläinen lehtimies väittää, että Kauhanen olisi osallistunut eräiden henkilöiden karkottamiseen Suomesta Saksaan, missä nämä henkilöt ilman muuta teloitettiin”. Karjala-lehden mukaan ”ainakin kymmenellä Ruotsiin saapuneella pakolaisella on ollut katkeria kokemuksia niistä julmista menettelytavoista, joita suomalainen gestapomies Aarne Emil Kauhanen on käyttänyt. Kauhanen oli erikoisen julma, jos hän sai käsiteltäväkseen juutalaisia – –. Kauhasen tavallisiin «kuulustelukeinoihin» kuuluivat sormiruuvit ja pahoinpitely nyrkiniskulla, potkut ja lyönnit vatsaan kolmen miehen voimalla.”

KUVA 28.

Aarne Emil ”Ari” Kauhanen.

Kauhasella oli vain yksi vastustaja, jolle tämä ei mahtanut mitään: nuori juutalainen lääkäri Walter Cohen. Valpo yritti pakottaa hänetkin orjatyöhön, mutta Cohenpa nosti metelin. Hän kirjoitteli silmäätekeville juutalaisten kohtelusta ja yritti päästä Mannerheiminkin puheille. ”Tarkoitukseni oli nimittäin saada vaikutusvaltaisia piirejä ryhtymään toimiin keskitysleirien lopettamiseksi, niin etten ainoastaan minä, vaan kaikki minun toverinikin voisivat saada takaisin henkilökohtaisen vapautensa”, Cohen muistelee. Ari Kauhasen hämmästykseksi Walter Cohen ilmaantui ”kuulustelemaan” häntäkin juutalaisten huonosta kohtelusta! Kauhanen kirjoitti:

Paha, että Cohenin tapainen tyyppi ollenkaan pääsi lomalle työleiriltä. Ainoa tehokas keino miehen rettelöimisen ehkäisemiseksi olisi ollut pitää mies leirillä eikä antaa edes kirjoittaa valituskirjettä kenellekään. Nyt tulee miehestä riesaa mikäli ei jo etukäteen saada korkeat herrat suhtautumaan kielteisesti häneen. – – mies pyrkii rettelöimään kaiken kanssa, jotka vain jollakin tavoin ovat hänen karriäärinsä tiellä.

Kauhasen mainitsema ”karriääri” oli sama kuin muillakin juutalaisilla sodan aikana: oman ja perheen hengen pelastaminen, ajelehtiminen maasta ja keskitysleiristä toiseen jatkuvan kuolemanpelon alla.

Kun Cohenia sitten vietiin Valpon päällikö Arno Anthonin määräyksestä Suursaaren keskitysleirille orjatyöhön, häntä saattanut Valpon etsivä raportoi Cohenin sanoneen: ”Anthoni tulee tätä vielä katumaan”. Cohen oli päättänyt, ”ettei jätä tekoa tuom. Anthonille kostamatta”. Muistelmissaan Cohen käyttää Anthonista nimitystä ”viholliseni numero 1”. Se on ymmärrettävää, sillä Anthoni yritti toimittaa koko Cohenin perheen Tallinnan kautta kuolemanleirille Saksaan. Sitä ennen Anthoni kävi henkilökohtaisesti vilkaisemassa uhriaan Valpon sellissä. Cohen muistelee: ”Meidän kotimme, jossa olimme eläneet elämäämme, löivät nyt pirstaleiksi vääryyden rosvot. Nämä osoittivat todella auliisti rohkeuttaan, kun heidän tehtäväkseen annettiin veren tahraamin käsin murskata ne viattomat uhrit, jotka turvattomina seisoivat heidän edessään surmaniskua odottaen.”

Walter Cohen jaksoi puolustaa omaansa ja muiden juutalaisten oikeuksia. Hän ehti kirjelmöidä liian monille ja korkea-arvoisille tahoille, jotta hänet vaimoineen ja lapsineen olisi voitu luovuttaa Saksan kuolemanleireille tai muuten vain tappaa, kuten oli tarkoitus. Cohenista kertyi valtavasti materiaalia Valpon mappeihin. Gestapon etsivät kirjoittivat hänestä halveksuvasti, kuten muistakin juutalaisista, mutta eivät voineet hänelle mitään. Cohen kirjoitti perheensä kohtelusta Suomessa: ”Kaikki mitä meille tapahtui, oli pahasta. Mitään muita kokemuksia meillä ei ollut.”

Vuonojen partisaanit

Myös kaukana pohjoisessa, Jäämeren rannalla Norjan Kirkkoniemessä Valpon ja Gestapon yhteistyö oli saumatonta. Finnmarkissa natsien riesana olivat suomalaiset ja norjalaiset partisaanit, jotka pitivät liittoutuneiden huoltoreitin Murmanskiin auki tarkkailemalla natsilaivastoa vuonojen onkaloista. Kun partisaaneja saatiin kiinni, Valpon Tauno Heliara ja Albin Heiska olivat todistajien mukaan ”pahempia kuulustelijoita kuin saksalaiset”. Kirkkoniemen Gestapoa johti Wilhelm Laqua, joka myöhemmin suunnitteli Oslossa Vilho Helasen johtaman natsidiktatuurin pystyttämistä Suomeen.

Norja arvostaa vuonojen suomalaisia ja norjalaisia partisaaneja. Heille on avattu oma museo Kibergin kylään Pohjois-Norjan Finnmarkiin. Lisäksi norjalainen säveltäjä Henning Sommero sävelsi Ragnar Olsenin tekstiin sielunmessun Norjan partisaaneille (Partisan Requiem). Messulla oli näyttävä kantaesitys vuonna 2000. Näin säveltäjä perusteli hengentuotettaan:

Partisaanien tärkein tehtävä oli suojella liittoutuneiden saattueita matkalla Murmanskiin. He myötävaikuttivat Norjan vapauttamiseen ja auttoivat pysäyttämään Saksan sotakoneiston muuallakin Euroopassa. Monet – – maksoivat raskaan hinnan osallistumisestaan, sekä Saksan miehityksen aikana että vapautuksen jälkeen. – – monet Neuvostoliitosta palanneet norjalaiset huomasivat joutuneensa kylmän sodan aikaisten epäluulojen ja epäluottamuksen kohteiksi. – – Partisaanien virallinen maineenpalautus tapahtui 1992, kun Norjan Kuningas Harald avasi virallisesti Partisaanimuseon Kibergissä Varangerinvuonon rannalla.

Suomen juutalaiset tappolistalla

Valtiollisen poliisin päälliköstä Arno Anthonista tiedetään, että häntä hoidettiin Lapinlahden mielisairaalassa vuonna 1936. Vielä saman vuoden lopulla hän lähti Saksaan tutustumaan Gestapon menetelmiin. Kun Anthoni eteni Valpon johtoon, saksalainen virkaveli Reinhard Heydrich kutsui hänet opintomatkalle Berliiniin. Siellä Anthoni tutustui keskitysleiriin, jossa yleinen rangaistus oli 25 julkista raipaniskua. Sama rangaistus otettiin käyttöön suomalaisten miehittämän Neuvosto-Karjalan keskitysleireillä, joiden kuolleisuus oli Auschwitzin luokkaa. Anthonille myönnettiin Saksan Kotkan Ritarikunnan I luokan ansioristi. Valpon juutalaisasiantuntijalle Olavi Viherluodolle sai kelvata saman prenikan III luokka.

KUVA29

Arno Anthoni.

Saksan ”poliisipäällikkö” Himmler vietti sota-aikana Suomessa peräti kolmen viikon loman. Hän lensi tänne Tallinnasta. Hänet vietiin muun muassa Seurasaareen sekä sienestämään ja kalastamaan, ja hän osti Stockmannilta leluja lapsille. Himmler oli tiedustellut isänniltään, oliko suomalaisilla tarpeeksi kirjepaperia. Hän tapasi myös koko valtionjohdon. Mannerheim isännöi Himmlerin kunniaksi illallisia päämajassaan Mikkelissä ja ojensi vieraalleen prenikan. Virallinen natsitiedote ilmoitti:

Marsalkka kunnioitti SS-Valtakunnanjohtajaa ojentamalla hänelle Vapaudenristin suurristin punaisessa nauhassa. Se on erityisenä osoituksena yhteenkuuluvaisuudesta Suomen rintamalla yhdessä taistelevien Suomen armeijan ja erään Waffen-SS:n divisioonan kesken sekä toisaalta yhteisestä taistelusta, jota SS-divisioona Wikingin riveissä kamppailevat suomalaiset vapaaehtoiset suorittavat.

Uusi Suomi kirjoitti: ”Eikä lienekään – – meillä monta kotia, joissa ei tunnettaisi kiitollisuutta ja ihailua Saksan valtakunnankansleria ja hänen kansaansa kohtaan länsimaisen kulttuurin ja kristikunnan pelastamisesta – –. Mikä kadehdittava onni nykyisellä sukupolvella!” Ryti oli tokaissut Paasikivelle: ”Hitler on ihastunut meihin.”

Himmlerin kerrotaan keskustelleen pääministeri Johan Rangellin kanssa Suomen juutalaisten kohtalosta. Historioitsija Bertil Neumanin mukaan Suomi valmistautui luovuttamaan kaikki juutalaisensa, ja Himmlerille annettiin yli 2 000 henkeä käsittänyt luettelo Suomen juutalaisista. Myös Gestapon Suomi-vastaava Friedrich Panzinger muisteli, että Anthoni teki Gestapon kanssa sopimuksen kaikkien Suomen juutalaisten luovuttamisesta ja että tällä oli Berliiniin saapuessaan mukanaan luettelo Suomessa asuvista juutalaisista. Anthoni jätti luettelon Gestapolle ”järjestelytoimenpiteitä varten juutalaisten siirtämiseksi Suomen alueelta ja sijoittamiseksi saksalaisiin keskitysleireihin”, Panzinger kertoo todistajalausunnossaan. Hän luonnehti Anthonia mieheksi, joka omaksui täydellisesti ”saksalaisen poliisivalvontapolitiikan”.

Virossa nuori ja siloposkinen oikeustieteen tohtori Martin Karl Sandberger vastasi Saksan turvallisuuspoliisin komentajana juutalaisten, mustalaisten ja kommunistien ”erikoiskäsittelystä”. Hän oli Viron todellinen johtaja. Sandbergerin esimies, kenraali Franz Walter Stahlecker tapatti Baltiassa yli 250 000 juutalaista. Oman ilmoituksensa mukaan hän oli siellä ”Saksan politiikan keskeisin muotoilija”. Syksyllä 1941 Stahlecker kävi myös Helsingissä ”tutustumiskäynnillä”.

KUVA30

Martin Sandberger.

Anthoni ja Sandberger olivat sydänystäviä. Anthoni kävi kymmeniä kertoja Tallinnassa ja Sandberger Helsingissä. Kirjeissään Anthoni tuttavallisesti sinutteli Sandbergeriä, joka aloitti kirjeensä sanoilla ”Rakas Anthony” ja päätti ne sanoihin ”Sinun Sandberger”. Viron valtionarkistossa säilytetään valokuvaa, jossa Sandberger ja Anthoni istuvat tiukasti kiinni toisissaan jossain Tarton natsikekkereissä. Anthoni näyttää rähjäiseltä, ehkä krapulaiseltakin, mutta Sandberger on kaikessa nukkemaisuudessaan epäinhimillisen ryhdikäs.

Walter Cohen kuvailee muistelmissaan Valpon sellissä tapaamaansa Anthonia: ”Hänen poskensa olivat kuopalla, hänellä oli tumma tukka ja hän oli pukeutunut huonosti istuviin siviilivaatteisiin. Hän olisi ollut jokapäiväinen tusinatyyppi, elleivät nämä palavat silmät, joissa oli saatanallinen kiilto, olisi kertoneet, että niiden kalpea omistaja oli hehkuva fanaatikko ja ilmetty sadisti.”

Vilho Helasen Tallinnan-kirjeissä kerrotaan Anthonin ja Sandbergerin ilonpidosta: ”Anthoni on ’kuuluisan’ adjutanttinsa Kauhasen kanssa taas täällä. – – Liioin minua ei ole kutsuttu turvallisuuspalvelun heille järjestämiin juhliin.” Sandbergerin kerrotaan isännöineen Toompean upseeriravintolassa Anthonin kunniaksi illallisia. Tilaisuus huipentui retkeen: Anthoni vietiin joukkohaudalle. Siellä hänelle sanottiin, että ”tässä ne juutalaiskoirat lepäävät”, jolloin Anthoni lupasi lähettää ”lisää juutalaisia hautojen täytteeksi”.

KUVA31

Arno Anthoni ja Martin Sandberger.

Virolainen itsepuhdistus

Viron nuori poliisipäällikkö Martin Sandberger kirjoitti raporttiinsa lokakuussa 1941:

Maan tultua miehitetyksi lienee vielä 2 000 juutalaista ollut maassa. Wehrmachtin saapumisen yhteydessä muodostettu virolainen suojeluskunta alkoi heti pidättää juutalaisia. – – Kaikki yli 16-vuotiaat miehet lukuun ottamatta lääkäreitä ja työhön pantuja juutalaisvanhimpia on Viron suojeluskunta Sonderkommandon valvonnassa teloittanut. Tallinnan kaupungissa ja alueella tämä on vielä meneillään, koska kätkeytyneiden etsintä ei ole vielä päättynyt. Ammuttujen juutalaisten kokonaismäärä Virossa on tähän mennessä 440. Näiden toimien jälkeen tulee suunnilleen 500–600 juutalaisnaista olemaan elossa.

Anthonin hyvä ystävä Reinhard Heydrich johti tammikuun lopussa 1942 pidettyä Wannseen konferenssia Berliinin lähellä. Kokouksessa kartoitettiin vielä elossa olevien juutalaisten määrät eri maissa ja suunniteltiin ”lopullisen ratkaisun” toteutus. Vain yhden maan eli Viron kohdalle kokouksen pöytäkirjaan merkittiin sana judenfrei eli ”vapaa juutalaisista”.

KUVA32

Reinhard Heydrich.

Kesällä 1942 Sandberger kirjoitti vuosiraporttiinsa: ”Sodan syttyessä enemmistö juutalaisista evakuoitui omaisuutensa kanssa Venäjälle. Viron vapauttamisen jälkeen maahan jääneet 921 juutalaista (468 miestä ja 453 naista) on kaikki alistettu erikoiskäsittelyyn. Tänään Viro on vapaa juutalaisista (judenfrei).”

Judenfrei – noihin yhdeksään kirjaimeen mahtuu paljon julmuutta ja kärsimystä. Virolaiset teurastivat parissa kuukaudessa juutalaisensa ja mustalaisensa viimeiseen mieheen, naiseen ja lapseen aina pikkuvauvoja myöten. Asialla olivat virolaiset ilmiantajat, virolainen maaneuvosto eli natsihallitus, virolainen Gestapo, virolainen suojeluskunta, virolainen lehdistö, virolaisten johtamat keskitysleirit, virolaiset leirin vartijat ja virolaiset pyövelit. Se maa, johon juutalaiset ja mustalaiset haudattiin, oli virolaista maata.

Heydrichin vetämä Wannseen konferenssi ehti tuskin päättyä, kun Valpon päällikkö Arno Anthoni teki Heydrichin kutsusta uuden virkamatkan Saksaan. Anthoni tapasi natsivaltion johtoa ja sai arvokkaita tietoja, ohjeita, vinkkejä ja kannustusta. Puheenaiheena oli tietysti se, mitä Suomen juutalaisille tehdään. SS-kenraali Heinrich Müller sanoi Anthonille: ”Saksan valtiollinen poliisi on valmis vastaanottamaan kaikki sellaiset ulkomaalaiset, jotka Suomi poliittisesti epäilyttävinä, muissakin suhteissa epäluotettavina ja rikollisuuteen taipuvaisina pitää suotavana karkottaa valtakunnastaan”. Myöhemmin Anthoni myönsi: ”Suullisesti sovittiin siitä, että Suomi saa palauttaa kotimaahansa, Saksan vallatuille alueille, ne ulkomaalaiset, jotka Suomi ei syystä tai toisesta katso voivansa pitää maassa.”

Tiedetään, että Valpon apulaispäällikkö Bruno Aaltosen ja Gestapon päällikön Heinrich Müllerin suhde oli ”suorastaan henkilökohtaisen intiimi”, kuten Hannu Rautkallio kirjoittaa. Müller ja Aaltonen olivat hyviä ystäviä – he tapasivat perheidensä kesken ja pitivät yllä vilkasta kirjeenvaihtoa esimerkiksi tulevan ”Uuden Euroopan” näköaloista. Aaltonen myös ehdotti Reinhard Heydrichin kutsumista Suomeen metsästysretkelle. Bruno Aaltonen halusi natsisuhteillaan Valpon päälliköksi, aivan kuten säälimätön juutalaisten kiduttaja Ari Kauhanenkin. Suomen Gestapon johtoon oli siis kova tunku.

Likaisen työn teettäminen virolaisilla oli tarkkaan suunniteltu. Natsien peitekielessä sitä kutsuttiin ”itsepuhdistukseksi”. Heydrich määräsi kesäkuussa 1941:

Juuri valloitettujen alueiden juutalais- ja kommunisminvastaisten piirien itsepuhdistusaikeita ei saa estää, vaan pikemminki kiihdyttää mikäli, on tarpeen ja asia kanavoituu kunnolliselle pohjalle. Jälkiä tai todisteita ei saa jättää eikä paikallisille itsepuolustusjärjestöille saa antaa yhtään mahdollisuutta viitata käskyihin tai mihinkään virallisiin vahvistuksiin.

Franz Walter Stahlecker kirjoitti lokakuussa 1941 pitävänsä tärkeänä, että ”juutalaisen hallinnon alaisuudessa” eläneet virolaiset tekevät mahdollisimman nopeasti selvää juutalaisistaan. Stahleckerin mukaan ”vapautettu kansa otti omasta aloitteestaan käyttöön vakavammat menetelmät bolševikki- ja juutalaisvihollista vastaan”. Saksalaiset joutuivat jopa hillitsemään virolaisten raivoa sekä lieventämään virolaisten vaatimia rangaistuksia.

Natsilaisuuden isä

Wannseen konferenssista ei kulunut viikkoakaan, kun natsien valtaamien itäalueiden valtakunnanministeri Alfred Rosenberg sai Suomen korkeimman valtiollisen kunniamerkin, Valkoisen Ruusun ritarikunnan suurristin. Rosenberg ei ollut kuka tahansa, vaan natsilaisuuden suurin arkkitehti ja arjalaisteorian keksijä. Syksyllä 1941 ilmestyneen Kansallissosialistin mukaan Rosenberg oli ”kansallissosialistisen liikkeen etevin ajattelija ja systemaatikko”. Myöhemmin Nürnbergissä amerikkalainen syyttäjä Robert Jackson kutsui Rosenbergiä ”herrakansan henkiseksi isäksi”.

Tallinnassa syntynyt ja kasvanut Alfred Rosenbrg piti virolaisia Baltian eliittinä. Hän puhui ”pohjoisesta aatteesta” ja siitä, että skandinaavit, suomalaiset, virolaiset ja saksalaiset ovat pohjoista herrakansaa. Rosenbergin mielestä arjalaisten alkuperä oli pohjolassa, kulttuurien kehdossa, jonka yhtenäisyydestä arjalaisten Euroopan tulevaisuus riippui. Wehrmachtin sotilaiden Suomi-oppaassa sanottiin: ”Jos Suomen kansan rodullista kuvaa tarkastellaan lähemmin, voidaan todeta, että valtaosassa maata suomalaiset eivät poikkea ulkonäöltään esimerkiksi pohjoisen Saksan koillisosien väestöstä.”

Natsilaisuuden syntysanat lausuttiin Tallinnan Raatihuoneella loppusyksyllä 1918, kun Alfred Rosenberg läksiäispuheessaan syyllisti juutalaiset bolševismista. Tästä aiheesta tuli sittemmin natsismin tärkein pakkomielle. Rosenberg lähti saman tien Berliiniin ja Müncheniin, missä hän tutustui seuraavana vuonna Hitleriin. Rosenberg liittyi natsipuolueeseen ennen Hitleriä, toimi natsilehti Völkischer Beobachterin päätoimittajana ja perusti 1939 ”Juutalaiskysymyksen tutkimusinstituutin”. Myöhemmin Viron tilapäisen natsihallituksen sisäministeriksi nimitettiin Oskar Angelus, Rosenbergin entinen koulukaveri Tallinnasta.

KUVA33 (voi olla koko sivun)

Alfred Rosenberg.

Aatehistorioitsija Tapio Tamminen kertoo tutkimuksessaan, miten Rosenberg uskoi pohjoisen arjalaisen rodun levinneen maailmaan Atlantiksen upottua. Kaikki luovuus oli lähtöisin arjalaisista, jotka panivat sivilisaatiot alulle. Rosenbergin ongelmana oli arjalaisten sekoittuminen alempiin rotuihin eli ”veren heikkeneminen”, minkä seurauksena arjalaisuus menetti puhtauttaan ja luovuuttaan ja sen luomat kulttuurit alkoivat kuihtua. Vain uusi rotutietoisuus palauttaisi arjalaisten, niin virolaisten kuin suomalaistenkin, muinaisen aseman ja luomisvoiman. Tallinnan vanhakaupunki oli Rosenbergille rakkain, ja sinne hän palasi muistoissaan vielä viimeisinä hetkinäänkin.

Pohjoiset arjalaiset olivat Rosenbergin mukaan jumalkansaa, joka tunsi jumaluutensa omassa veressään ja kohtalossaan. Siksi niin saksalaisten kuin suomalaistenkin tuli kuunnella ”verensä ääntä”. Jokaisella kansalla oli tehtävänsä, kuten Suomella etuvartionsa. Erityisen tärkeä merkitys oli Suomen ja Saksan ”kohtalonyhteydellä” ja siihen liitetyllä veren, maan ja rodun mystiikalla. Myös suomalainen veri esiteltiin nuorena, voimakkaana ja elinvoimaisena. Wehrmachtin sotilaiden Suomi-oppaassa sanottiin: ”Bolševismin vastainen lopputaistelu on uudistanut myös saksalais-suomalaisen aseveljeyden. – – Keskeisinä tekijöinä on nähtävä kaksi tosiasiaa: rodullinen sukulaisuus sekä Saksan ja Suomen kansojen kansallisten kohtaloiden samankaltaisuus.”

Ilja Ehrenburg kirjoittaa: ”Miksi saksalaiset kutsuvat Alfred Rosenbergiä «Venäjän asiantuntijaksi»? Siksi että Alfred Rosenberg vihaa Venäjää. – – Hänellä oli yksi ainoa harrastus: venäläisten panettelu.”

KUVA34

Karl Litzmann, Hinrich Lohse ja Alfred Rosenberg Tartossa.

Natsimusiikkia

Alfred Rosenberg ihaili Jean Sibeliuksen musiikkia ja halusi perustaa natseille oman Sibelius-Seuran. Suomen Berliinin-lähettilään T. M. Kivimäen aloitteesta Goebbels varasti idean ja kirjoitti päiväkirjaansa suomalaisten toivoneen, että natsit vahvistaisivat kulttuurisuhteita ”tekemällä enemmän Sibeliuksen eteen”. Wehrmachtin sotilaiden Suomi-oppaassa Sibeliuksen musiikista sanottiin: ”Sankarillinen huimapäisyys ja taipumus mystillis-mietiskelevään käyvät käsi kädessä, samoin kuin tietoisuus arjen kovuudesta ja rakkaus levolliseen ja salaperäiseen luontoon. – – Kukaan toinen ei hänen laillaan kykene aistimaan kansan ja isänmaan sielua.” Teo Snellman ja Jussi Leino kirjoittivat natsiohjelmaansa: ”Kansakunnan veren puhtauteen perustuva puhdas kansallishenki, joka siten on elimellinen, elävä todellisuus, on kansallisen elämän voimanlähde, tuki ja turva.”

Natsit nostivat Sibeliuksen suurimmaksi elossa olevaksi ulkomaiseksi säveltäjäksi. Sibelius-Seura perustettiin Goebbelsin määräyksestä huhtikuussa 1942. Yleisradio lähetti Berliiniin radiosignaalina Sibeliuksen kiitospuheen, jossa hän viittasi Suomen ja Saksan ”kohtalonyhteyteen”. Goebbels oli nimittänyt Sibeliuksen natsien säveltäjäjärjestön johtoon jo 1934 ja Hitler palkinnut mielisäveltäjänsä Goethe-mitalilla 1935 ”kansallistunnetta pulppuavasta musiikista”. Nero sai natseilta samana vuonna toisenkin prenikan, Brahms-mitalin.

Sibelius kannatti Suur-Suomi-hankkeita ja ihastui luutnantti Heikki Nurmion kirjoittamaan Jääkärimarssiin: ”Viro, Aunus, Karjalan kaunis maa, yks’ suuri on Suomen valta.” Runo salakuljetettiin säveltäjälle Saksasta 1917, ja hän kirjoitti siihen kohtalonomaisen sävelen, joka on edelleenkin Suomen puolustusvoimien lukuisten yksiköiden kunniamarssi. Kappaletta on tosin sensuroitu siten, että sanan ”Viro” kohdalla onkin ”Häme”.

Saksalainen filosofi Theodor W. Adorno risti 1938 Sibeliuksen taantumuksen voimia viehättäväksi säveltäjäksi, jonka luontoa mystifioivassa musiikissa kuului natsilainen veren ja maan estetiikka. Sibeliuksen natsilaisesta ”sävellysfirmasta” tuli varoittava esimerkki siitä, mitä taantumuksellinen ajattelu musiikissa saattoi merkitä. René Leibowitz jatkoi Adornon aloittamaa perinnettä julkaisemalla vuonna 1955 kirjan Sibelius – maailman huonoin säveltäjä.

Aino Sibelius tunnettiin natsimielisenä kovana oikeistolaisena, joka yritti saada miehensäkin mukaan joukkotilaisuuksiin. Ainolassa kerrotaan peräti käytetyn Heil Hitler -tervehdyksiä samanhenkisten tullessa käymään. Ainolassa vierailleille SS-miehille säveltäjänero toivotti Saksan aseille mahdollisimman nopeata voittoa.

Sibeliuksen omista mielipiteistä tiedetään, että Saksan häviön alettua näyttää varmalta säveltäjänero intoutui syksyllä 1943 kirjoittamaan päiväkirjaansa hätäisen torjuvasti antisemitismistä. Kahdeksan vuoden hiljaisuus päiväkirjassa katkesi siis antisemitismiin, mikä kertonee syyllisyyden tunteista. Voi olla, että hän tuli paremmin tietoiseksi roolistaan kansallissosialismin mannekiinina.

Kansallissosialistinen Suur-Suomi

Suomessa natsilainen veren, maan ja rodun mytologia ynnä Suomen ja Saksan ”kohtalonyhteys” näkyivät selvimmin ylipäällikkö Mannerheimin päiväkäskyissä. Sodan rotupoliittiset perustukset paljastuivat talvisodan viimeisenä päivänä: ”Kohtalomme on kova, kun meidän on pakko jättää vieraalle rodulle, jolla on toinen maailmankatsomus ja toiset siveelliset arvot, maa, jota vuosisatoja hiellä ja vaivalla olemme viljelleet.” Kesällä 1941 Mannerheim sanoo päiväkäskyssään:

Kutsun Teitä kanssani pyhään sotaan kansakuntamme vihollista vastaan. Sankarivainajat nousevat kesäisten kumpujen alta jälleen rinnallemme tänään, jolloin lähdemme Suomelle turvatun tulevaisuuden tuodaksemme Saksan mahtavien sotavoimien rinnalla ja asetovereina vakain mielin ristiretkelle vihollistamme vastaan. Aseveljet! Seuratkaa minua vielä viimeisen kerran – nyt, kun Karjalan kansa jälleen nousee ja sarastaa Suomen uusi huomen.

Kotijoukkojen rovasti Hannes Anttila ihasteli radiohartaudessaan:

Rakkaat aseveljet! Meidän kunnioitettu ja rakastettu Ylipäällikkömme on tänään antanut meille päiväkäskyn, jossa hän sanoo: «Seuratkaa minua vielä viimeisen kerran, – nyt, kun Karjalan kansa jälleen nousee ja sarastaa Suomen uusi huomen.» Eikö totta, veljet, meidän sydämemme vavahtivat ja vastasivat empimättä: «Me seuraamme!» – – kyynel kihosi tämän päiväkäskyn kuultuamme silmäkulmaamme.

Suomen ja Saksan suhteissa keskeistä oli veren luoma kohtalonyhteys. Suomalais-Saksalainen Seura lähetti kesäkuussa 1941 Hitlerille tervehdyssähkeen: ”Yhdessä vuodatettu veri tulee yhä lujemmin liittämään molemmat kansat pysyvään yhteisymmärrykseen ja yhteistyöhön.” Suomalaisen yhteiskunnan kerman yhdistänyt seura rekisteröitiin vuonna 1940 levittämään Alfred Rosenbergin rotuoppeja. Heinäkuussa 1941 Mannerheimin päiväkäskyn kansallissosialistinen henki oli selvä:

Karjalan vapaus ja suuri Suomi väikkyy edessämme maailmanhistoriallisten tapahtumien valtavassa vyöryssä. Suokoon kansojen kohtaloja ohjaava Kaitselmus Suomen armeijan täyttää Karjalan heimolle antamani lupauksen. Sotilaat! Se kamara, jolle astutte, on heimomme veren ja kärsimysten kyllästämää, pyhää maata. Teidän voittonne tulevat vapauttamaan Karjalan, teidän tekonne luovat Suomelle suuren, onnellisen tulevaisuuden.

Tunnettu natsi Jussi Leino kehui: ”Sotamarsalkkamme suun kautta puhui silloin suomalainen kansallishenki viitoittaen tietä suomalaiselle suuruudelle.” Heinäkuussa 1941 Leino maalaili kuten Mannerheim:

– – veri- ja kohtalonyhteys sekä se maankamara, jota kansakunta elintilanaan asuu ja viljelee ja johon se kiintyy kohtalon sitein, ovat ne perusvoimat, jotka elämäntaistelussa historiallisen kehityskulun aikana ovat luoneet ne riittävän elinvoimaiset kansakunnat, jotka kansallisella elämänpanoksellaan ovat osallistuneet maailmanhistorian luomiseen.

Uusi Aura kirjoitti heinäkuussa 1941, että Suomen ja Saksan välillä vallitsi ”suomalaisten ja saksalaisten protestanttinen taistelunyhteys”. Sen juuret olivat 30-vuotisessa sodassa: ”Suomalaiset ratsumiehet, eräs tuon sodan urhoollisimpia joukkomuodostelmia, Hakkapeliitoin nimellä kuuluisuutta saavuttaneet, ottivat usein ratkaisevalla tavalla osaa taistelun kulkuun.” Erikoisen suuri merkitys oli uskonpuhdistajien sotahuudolla, Martti Lutherin virrellä Jumala ompi linnamme, jota ”jo aikoinaan Hakkapeliitat olivat veisanneet veren kastelemilla 30-vuotisen sodan tappotantereilla”.

V. J. Vatanen kirjoitti Otavan 1941 julkaisemassa natsipamfletissa Saksan sotureita: ”Saksalaisten ja suomalaisten aseveljeys on tässä sodassa taas uudistunut elvyttämään vuosisataisia muistoja ja perinteitä. Jo kolme vuosisataa takaperin, kolmikymmenvuotisessa sodassa suomalaiset joukot taistelivat Saksan maaperällä rinnan saksalaisten kanssa protestanttisen uskon puolesta.” Vatanen lisää:

Varmasti noissa saksalaisissa vuoristojoukoissa, niiden miehissä on hyvin paljon yhteistä meidän omien poikiemme kanssa. He ovat jäyhää, lujaa, kaikki tuulet ja myrskyt kestävää aineista, joka toimii tyynesti ja harkitusti, on äärimmäisen pelotonta ja urhoollista. Suomalaisten ja saksalaisten asetoverien sisu ja luonteenominaisuudet yleensä sointuvat sangen hyvin yhteen ja siksi voikin uskoa, että – – taistelu bolshevismia vastaan johtaa loistaviin tuloksiin.

Suomen rintamalla oli valtava merkitys natseille, sillä Neuvostoliiton vastainen raja muodosti kolmasosan Hitlerin hyökkäysrintamasta. Helsingin Sanomien pääkirjoitus uhosi heinäkuussa 1941: ”Suomen rintama on tärkeä tässä sodassa, voipa sanoa, että se on ratkaisevakin eräille kaikkein suurimmille sotilaallisille operaatioille, jotka tulevat kysymykseen Neuvostoliiton sotilaallisia voimakeskuksia murskattaessa.” Kun mukaan laskettiin vielä Viron rintama, oli suomalais-ugrilainen apu Leningradin tuhoamisessa korvaamaton. Valtakunnanjohtaja Himmler sanoi:

Ei kukaan suomalainen voi tosiasiassa arvata miten saksalaiset pitävät arvossa Suomea ja sympatian todellista suuruutta ei varmaankaan tiedetä. Määräävässä asemassa olevien henkilöiden sympatiat Suomea kohtaan ovat yhtä suuret kuin koko kansan. Valtiopäiväkeskustelut ovat julkituoneet, että Suomi on liittolaisista kaikista suosituin.

Suomalaiset vakoilivat natsien pyynnöstä hyökkäysreitit hyvissä ajoin valmiiksi. Kavo Laurilan kirjassa kerrotaan, miten vakoilulentäjä Armas Eskola kuvasi 1939 kymmenillä tiedustelulennoillaan Leningradin ympäristön sekä hyökkäysreitit Virosta Leningradiin ja Karjalankannakselta Aunukseen ja Petroskoihin. Vakoilutiedot annettiin heti natseille. Uusi Aura kirjoitti heinäkuussa 1941: ”Idässä on suuria alueita ihmisiä varten, joiden suonissa virtaa germaaninen veri. Tätä elintilaa ei tulla saamaan ilman uhrauksia.”

Akateemisen Karjala-Seuran perustaja Elias Simojoki uskoi, että Jumala oli asettanut Suomen kansan historialliseksi tehtäväksi rajojen taakse jääneen heimon ”vapauttamisen”. Kysymyksessä oli, Simojoen omin sanoin, ”Karjalan ja Inkerin vapautuminen, suomalaisen heimon ’Anschluss’”. Jussi Leino kirjoitti heinäkuussa 1941 Otavan julkaisemassa natsioppaassa: ”Tärkein näkökohta on epäilemättä oleva rotupoliittinen. Suomalainen kansakunta on osoittanut sellaista elinvoimaa, että se on tunnustettava oikeutetusti kokoamaan ja itseensä elimellisesti liittämään kaikki suomalaiseen kansanyhteisyyteen verellisesti kuuluvat heimot ja niiden jäsenet.”

Suomi ilmoitti Yhdysvalloille marraskuussa 1941: ”Suomi omien luonnollisten turvallisuusnäkökohtiensa perusteella pyrkii tekemään vaarattomiksi ja miehittämään vihollisen hyökkäysasemat v:n 1939 rajojen ulkopuolellakin. – – Suomelle olisi ollut mitä tähdellisintä puolustuksen tehokkuuden nimessä ryhtyä tällaisiin toimenpiteisiin jo ensimmäisen taisteluvaiheen aikana vv. 1939–40, jos vain Suomen voimat silloin olisivat tähän riittäneet.” Otava julkaisi Itä-Karjalan ja Kuolan niemimaan kartan, jotta kansa pääsisi tutkimaan uusia tiluksiaan.

Saksan ulkoministeriön valtiosihteeri Ernst von Weizsäcker kirjoitti marraskuussa 1941 tapaamisestaan Kivimäen kanssa:

Suomen lähettiläs puhui tänään luonani suunnitelmasta, jonka hän on tehnyt itse koskien kahden miljoonan suomensukuisen ihmisen siirtämistä sodan jälkeen. Lähettilään tarkoittamat heimot ovat voguleita ja mordvalaisia ym. Uralin länsipuolella asuvia ryhmiä sekä Tverin alueen itäkarjalaisia. Nämä heimot siirrettäisiin Arkagelista itään, jotta sinne muodostuisi puskuri Venäjää vastaan. Kuolan niemimaan vähäarvoisen venäläisen väestön hän toivoo asutettavaksi jonnekin Venäjälle.

Paasikivi kirjoitti päiväkirjaansa: ”Kaikki Venäjällä asuvat Suomen sukulaiskansat koetetaan saada koottua yhteen: Syrjäänit, Mordvalaiset, Tseremissit. Itä-Karjalassa ei ole venäläisiä, he ovat menneet pois.” Paasikivi ei siis tiennyt Neuvosto-Karjalan murhaleireistä. Tietoja keskitysleiriläisten elämästä ja rangaistusmenetelmistä ei haluttu päästää julkisuuteen, ja suomalaisen miehityshallinnon keskitysleiriohjesäännössä sanottiinkin: ”Leirin asioista on jyrkästi kielletty puhumasta sivullisille.” Samana syksynä kotijoukkojen rovasti Hannes Anttila huusi radioon:

Jumala on historian Jumala, ja ihmeellisesti hän on ohjannut suurten tapahtumien kulun siten, että niistä on aina ollut meille etua – –. Rukouksemme on kuultu. Jokainen hetki vie meitä lähemmäksi sitä hetkeä, jolloin voidaan ilmoittaa, ettei yhtään ainoata taistelukelpoista vihollista ole enää Suomen rajojen sisäpuolella, ja sitä hetkeä, joka meille ja tuleville sukupolville kertoo Suomen heimojen yhtymisestä yhdeksi suureksi Suomeksi. Jumalan avulla olemme tähän saakka päässeet. – – Olemme nähneet, miten Jumala ilmaisee itsensä Suomenkin kansan johdatuksessa – –. Suokoon herra kansallemme iankaikkisen siunauksensa!

Mannerheimin Anschluss

Mannerheim yritti Anschlussiaan jo talvisodassa kaavailemalla Venäjälle omaa nukkehallitusta. Pääministeriksi Risto Ryti ehdotti Stalinin arkkivihollista Leo Trotskia, jolle piti antaa pieni alue Repolasta ja sijoittaa ”Venäjän väliaikainen hallitus” sinne pysyvästi. Myös Aleksandr Kerenski olisi kelvannut pääministeriksi. Stalinin entinen sihteeri Boris Bažanov hälytettiin Pariisista Mikkeliin neuvottelemaan Mannerheimin kanssa ”Venäjän kansanarmeijan” muodostamisesta. Hanke kuivui kuitenkin kokoon, kun sotavangit ja emigrantit eivät lämmenneet ajatukselle. Vähän myöhemmin Meksikossa neuvostoagentti Ramón Mercader tappoi Trotskin lyömällä tätä jäähakulla päähän. Mercader istui yli 20 vuotta vankeudessa, mutta sai Neuvostoliiton Sankarin arvon ja muistotaulun Ljubjankaan.

Mannerheimin suursuomalainen Anschluss toteutui, kun Suomi valloitti piskuisen Vuokkiniemen heinäkuussa 1941. Sinne perustettiin ”Mannerheimin neuvottelukunta” eli Karjalan vapausliike, jonka johtaja Mikko Karvonen alias Onttoni Miihkali huusi mikrofoniin: ”Yhdistyköön se, minkä Jumala on yhteen tarkoittanut! Muodostukoon yksi ja ainoa suomalaisten valtakunta – Suur-Suomi!” Karvonen kirjasi mielialoja päiväkirjaansa: ”Eläköön Suur-Suomi! Eläköön Hitler! Pojat nuotion ympärillä hihkuvat ja hypähtelevät.” Julistuksessa sanottiin:

Mahtava Suur-Saksan johdolla Europan kansat ovat käyneet suureen tilintekoon meidänkin orjuuttajamme, bolshevistisen Venäjän kanssa. – – Voittoisan suomalaisen armeijan suuri ylipäällikkö, Sotamarsalkka Mannerheim on antanut meille karjalaisille julistuksen, kutsuen meitä kanssaan yhteiseen vapaustaisteluun luomaan Jumalan avulla koko Suomen heimolle onnellisen tulevaisuuden ja pysyvän rauhan. – – Tietoisena tästä on Vuokkiniemellä kuluvan heinäkuun 20 päivänä pidetty kansalaiskokous riemuiten julistanut Vienan ja Aunuksen irtautuneeksi Venäjästä. Yksimielisesti päätettiin samalla liittää maamme ikiajoiksi Suomeen, jonka kanssa meitä liittävät sama veri, sama kieli ja asuma-alueemme suomalainen luonto.

Kirkollisen Herättäjä-lehden mukaan heimosoturien rivistö marssi juhlapaikalta läheiselle sankarihaudalle. Siellä torvisoittokunta kajautti uskonpuhdistajien sotahuudon Jumala ompi linnamme. Mikko Karvonen kirjoitti Mannerheimille: ”Ja me tunsimme äkkiä kuinka heikot ruumiimme täyttyivät väkevyydellä, kuinka tyhjiin suoniimme virtasi kuuma, vaahtoava nuoruuden veri ja kuinka heikkoutemme vaihtui voimaksi – –.” Myöhemmin Karvonen kirjasi päiväkirjaansa: ”Stalin-Lenin-Molotov – joukko kyömynenäisiä, irstaannäköisiä juutalaisia. Niitä on kaikkialla – noita punaisia paholaisia, ihmiskunnan suurimpia rikollisia.”

Paasikivi kirjoitti tuohtuneena: ”Mannerheim antoi julistuksensa siitä ilman, että hallitus tiesi mitään asiasta. Wuokkineimen kansankokous oli meiltä skandali. – – Wuokkiniemen kansankokouksessa oli suomalaisia upseereja ja sotilaita ja Suomessa olleita karjalaisia sekä muutamia akkoja.”

Suur-Suomi laajenee

Virossa natsihallituksen tilapäinen fyyreri Hjalmar Mäe kaavaili suomalais-ugrilaista suurvaltiota, joka yhdistäisi Suomen, Viron, Neuvosto-Karjalan, Leningradin taakse ulottuvan Inkerinmaan ja Väinäjokeen ulottuvan Latvian. Mäelle uusi valtio olisi ”germaanisuuden etuvartio venäläis-aasialaista itää vastaan”. Suomessa Valpo saikin selville, että virolainen nuoriso kannatti Viron liittämistä Suomeen. Tallinnassa jaettiin koululaisille emalisia rintamerkkejä, joissa Viron ja Suomen liput olivat ristissä. Pääministeri Rangellin saamassa salaisessa muistiossa Suomi-Eesti sanotaan:

Yhdistynyt Suomi-Eesti – johon Itä-Karjalan ohella olisi liitetty myös Inkeri – olisi toiselta puolen luja muuri idän vaaraa vastaan, toiselta puolen taloudellinen kokonaisuus, jolla on mahdollisuudet mitä moninaisimpaan voimaperäiseen tuotantoon. – – Vielä suurempia taloudellisia mahdollisuuksia avautuisi, jos suomensuvun omistukseen palautettaisiin Peipsenjärven ja Ilmajärven välinen maa-alue, jonka venäläiset ovat vuosisatojen kuluessa vähitellen anastaneet Suomen heimolta.

Marraskuussa 1941 Helsingin Sanomat selosti pääkirjoituksessaan:

– – me tahdomme luoda yhtenäiseksi valtiokokonaisuudeksi ne maa-alueet, mitkä yhteen kuuluvat ja mitkä molemmin puolin entistä rajaa on muinaisista ajoista alkaen suomalaisten miesten ja naisten työllä viljelykselle raivattu. Tämä on se ajatus, mikä kannustaa Itä-Karjalassa nyt taistelevia joukkojamme. Se saa sankariarmeijamme miehet tyynin mielin vuodattamaan vertaan Vienan ja Aunuksen korvissa ja lakeuksilla.

Mikkelissä Akateeminen Karjala-Seura päätti tammikuun 1942 kokouksessaan, että olisi aika ”ryhtyä toimenpiteisiin myös lännessä”. Suomelle kaavailtiin Saksan voiton jälkeen ”johtoasemaa” ja myös Ruotsi suunniteltiin osin liitettävän Suomeen: ”Suur-Suomi tarvitsee käytävän Atlantille. Raja vedetään Luleonjokea pitkin mereen. Pohjoispuoli kuuluu Suomelle.” Samaa tarjosi kesän 1942 Suomen-vierailullaan Himmler, jonka mielestä ruotsalaiset olivat kahdesta sodasta hyötyneitä loisia. Saksan suunnitelmien mukaan Etelä-Ruotsi liitettäisiin Saksaan ja Pohjois-Ruotsi Suomeen. ”Ei tarvitsisi kuin pari kertaa pommittaa Tukholmaa saadakseen Ruotsi antautumaan”, Himmler sanoi. Eino Jutikkala tuki suunnitelmia väittämällä Uudessa Suomessa, että ”muinainen Suur-Karjala” olisi 1300-luvulla ulottunut Pohjois-Norjasta Pinegajoelle.

Samaan aikaan Tallinnassa natsipomot kutsuttiin tutkimaan Hjalmar Mäen esittelemää Suur-Viron karttaa, jossa maahan oli liitetty Peipsijärven takainen alue Leningradia, Olhavajokea, Ilmajärveä ja Pihkovaa myöten ”fyyrerin palkintona virolaisten sotapanoksesta”. Vilho Helanenkin puuhasteli Tallinnassa suurvaltaa, jossa Inkeri, Aunus ja Vienan Karjala nousisivat ”yhteen suursuomalaiseen rintamaan”. Erilaisiin juominkeihin osallistunut Helanen merkitsi päiväkirjaansa havaintojaan virolaisten halusta yhtyä Suomeen:

Viereisessä huoneessa oli tusinan verran saksalaisupseereja ja kymmenkunta eestiläistä tyttöä – huomattavan kauniita tyttöjä sitä paitsi – – Tytöt olivat aika riehakkaita. Muuan heistä huusi minulle huoneen toiselta puolen: Eläköön Suur-Suomi! Toinen jatkoi: Älkää unohtako, että myös me tahdomme Suur-Suomen yhteyteen!

KUVA35

Vilho Helanen ja Karl Litzmann.

Helasen varsinainen tehtävä oli kuitenkin toimia Suomeen hankittavan orjatyövoiman rotutarkastajana Viron Gestapon päämajaan sijoitetussa konttorissaan. Hänen johdollaan Kloogan keskitysleiristä laivattiin yli 16 000 Leningradin alueen inkeriläistä orjiksi Suomeen. Valpon raportissa kesäkuulta 1943 kerrotaan inkeriläisten kohtelusta:

Kloogan leirin komendantti Rabavöitre oli huhtikussa 1942 esiintynyt Pölkkylän leirillä erikoinen ratsupiiska mukana, jolla oli sivaltanut inkeriläisiä naisia ja nuorukaisia silloin, kun nämä eivät osanneet väistyä hänen tieltään hänen liikkuessa leirin parakeissa ym. – – syksytalvella 1942 oli Kloogan leirin varakomentaja Oskar Ärtis lyönyt leirialueella erästä Haposin kylästä kotoisin olevaa Anna Haposta keskellä maantietä jonkinlaisella piiskalla.

Suomen lähettiläs T. M. Kivimäki raportoi 20.4.1942 Berliinistä fyyrerinsä syntymäpäivän kunniaksi: ”Venäjä sulautetaan Saksan valtakuntaan. Väestöstä niin paljon kuin suinkin toimitetaan Uralin taakse.” Maaliskuussa 1942 Lappeenrannassa pitämässään juhlapuheessa Per Evind Svinhufvud väitti, että Venäjä oli menettänyt oikeutensa Suur-Suomelle kuuluviin alueisiin:

Jos menemme ajatuksissamme noin vuosituhat taaksepäin, näemme suomensukuisten kansojen asuttavan laajan alan Itämeren ja Pohjanlahden rannoilta, jossa virolaiset ja suomalaiset asuivat, aina Uralvuorille saakka – –. Venäjä on menettänyt kaikki oikeutensa näihin maihin sen kautta, että se on julkeasti rikkonut antamansa sitoumukset kuin myös sen hirmuhallituksen kautta, jota se näissä maakunnissa on harjoittanut tuhotakseen sen suomensukuisen asujaimiston.

Teo Snellman ja Jussi Leino kirjoittivat natsiohjelmaansa: ”Suomalainen kansallishenki, joka pohjautuu suomalaiseen vereen ja sen puhtauteen, voi hengittää vain puhdasta ja vapaata ilmaa. Suomalainen kansallinen elämä voi viihtyä ja menestyä vain vapaassa ja suuressa Suomessa.”

Kotirintamalla Elsa Enäjärvi-Haavio kirjoitti miehelleen Martti Haaviolle, että saksalaiset suunnittelivat Viron väestön siirtämistä Suomeen. Myös Paasikivi kirjoitti: ”Saksa haluaisi, että virolaiset muuttaisivat Suomeen, jotta Viro tulisi kokonaan saksalaiseksi.” Virossa huhuttiin, että virolaiset siirrettäisiin Peipsijärven taakse tai Karjalaan.

Euroopan natsilaisin maa

Suomea ei turhaan kutsuttu Euroopan natsilaisimmaksi maaksi. Erkki Vala on sanonut: ”Minusta Suomen historiassa on suhtauduttu välinpitämättömästi siihen, miten Saksan kansallissosialistinen ideologia vaikutti meidän sisäisiin oloihimme.” Tuskin oli sattumaa, että maailmankuulu juutalaisvastainen propagandakirja Siionin viisaiden pöytäkirjat julkaistiin suomeksi peräti yhdeksän kertaa viitenä laitoksena. Tämän lisäksi kirja julkaistiin Suomessa myös ruotsiksi ainakin neljänä painoksena. Martti Lutherin Juutalaisista ja heidän valheistaan painettiin suomeksi 1939.

Ruotsalainen Dagens Nyheter kirjoitti tammikuussa 1937, että natsismilla on Suomessa enemmän kannattajia kuin missään muualla Skandinaviassa; vain Suomessa fasistit olivat päässeet jopa eduskuntaan. Natsismin kansalliskiihkossa, opeissa ja uskossa ”rotusukulaisuuden lähetystehtävään” oli ruotsalaisten mukaan jotakin, mikä ”suuresti miellytti suomalaisia”. Norjalainen tohtori Johan Vogt varoitti heinäkuussa 1938: ”Suomi on Pohjolan maista se, missä natsi-Saksan vaikutus on voimakkain. Samalla Suomi on Saksan natsilaisuudelle se pääturvapaikka, josta käsin se koettaa levittää vaikutusvaltaansa pohjoismaitten politiikkaan.”

”Saksan poliisipäällikkö ylistää keskitysleirien siunauksellisuutta”, otsikoi Helsingin Sanomat tammikuussa 1937. Alaotsikon mukaan keskitysleirit olivat välttämättömiä ”erityisesti juutalaisia ja puolijuutalaisia varten”. Lehti kertoi:

Selostaessaan tänään menettelytapojaan sisäisen turvallisuuden säilyttämisestä Saksassa korosti SS-joukkojen valtakunnanjohtaja ja Saksan salaisen poliisin päällikkö Himmler, miten tärkeää osaa keskitysleirit tässä työssä näyttelevät. – – Keskitysleirit ovat hra Himmlerin mielestä erittäin tärkeät – – sellaisille parantumattomille ihmisille, jotka aina ovat toimimassa voidakseen saada aikaan jonkun poliittisen rikoksen. Nämä ovat useimmiten juutalaisia taikka puolijuutalaisia ja on heidän rikollisuutensa perinnöllistä. Näille henkilöille eivät keskitysleirien ovet enää milloinkaan aukea, vaan täytyy valtion huolehtia heistä ikuisesti.

”Hirvittävää juutalaisvainoa Saksassa”, lehti otsikoi marraskuussa 1938. Myös vasemmisto tiedotti juutalaisten kohtalosta. Soihtu julkaisi 1938 reportaasin otsikolla ”Natsi-orgiat”:

Natsibarbaria raivoaa yli koko Saksan. Sen tietä valaisevat roihut, jotka puhuvat raakaa kieltä natsilaisten gangsteriliigojen hillittömästä hävitysraivosta. Raakuus ja epäinhimillisyys viettävät riettaita orgioitaan – –. Juutalaisten synagogat palavat, arjalaiset ryövärit rosvoavat juutalaisten kauppoja ja vainoavat heitä kuin petoeläimet. Siinä on natsilaisen «kulttuuritien» todellisuus ja sen tehtävät. Ne pogromit, jotka nyt kylvävät myrkkyään ylitse maan, ovat Saksan sisäisen heikkouden ilmauksia. – – sen valtakoneisto on sairas. – – kansallissosialistinen rotubarbaria välttämättömästi kulkee kohti omaa tuhoaan. – – natsit yrittävät poistaa syyn niiden niskasta, jotka ovat syypäitä kurjuuteen ja riistoon, tekemällä juutalaiset niistä vastuunalaisiksi. Natsien propaganda toitottaa sitä, että sen rotulait ovat «esimerkillisiä» – – inhoa ja suuttumusta osoittaa nyt koko maailma natsismia kohtaan, joka nykypäivien Saksassa on uudistanut keskiaikaisen raakuuden synkimmät puolet juutalaisvainoineen ja chettoineen.

Kansanvalta julkaisi jo 1933 Lordi Marleyn teoksen Ruskea kirja Saksan natsiterrorin kauhuista, jossa kidutukset, keskitysleirit ja juutalaisvainot oli selvästi esitetty. Natsien kestitsemä Helsingin Sanomien päätoimittaja Yrjö Niiniluoto kuitenkin kiisti jo sodan aikana kuulleensa natsien toimeenpanemista joukkomurhista:

Saksan natsijohtajien julmuuksista keskitysleirien vankeja kohtaan ja heidän pyrkimyksistään juutalaisten sukupuuttoon hävittämiseksi olemme jo ennen Saksan matkaamme kuulleet vihollismaittemme propagandasta, mutta omakohtaisesti on vaikea saada mitään todisteita tästä, eivätkä myöskään tapaamamme saksalaiset ole siitä tietoisia.

Myös P. E. Svinhufvud kiisti natsien sotarikokset kommentoidessaan vielä sodan aikana Moskovan vaatimuksia sotarikollisten rankaisemisesta:

Viittaus saksalaisten muka harjoittamiin julmuuksiin tuntuu oudolta. – – Päinvastoin on näyttänyt siltä, kuin saksalaiset olisivat koettaneet noudattaa inhimillisyyden ja humaanisuuden lakeja mikäli sodassa ja sodankäynnissä vain on ollut mahdollista. – – Ainoastaan muutamista miehitetyistä maista on kuulunut – – suuresti liioiteltuja valitushuutoja rankaisemisista ja teloituksista, jotka ovat kohdistuneet sabotaashi- ym. tihutöiden harjoittajiin. Mutta näitten pahantöitten harjoittajain oma syyhän heidän rangaistuksensa on. – – saksalaisten on täytynyt käyttää pakkokeinoja niitä vastaan, jotka ovat koettaneet vahingoittaa uusia isäntiä.

Natsisympatioistaan tunnetun V. A. Koskenniemen leski Vieno Koskenniemi puolusteli miestään HS:ssa vielä 1980-luvulla: ”Totuus on se, että V. A. Koskenniemi, kuten muutkaan suomalaiset, ei jatkosodan aikana tiennyt näistä Saksan tapahtumista. Joka väittää päinvastaista, syyllistyy historian edessä väärän todistuksen antamiseen.” Juutalaisvainoista kuitenkin kirjoitettiin sota-aikana paljonkin vasemmistolehdistössä, joten HS keksi perustella asiaa seuraavasti: Koskenniemi ”porvarina ei halunnut lukea vasemmistomme päivä- ja aikakauslehtiä, joten hän ei voinut tietää mitä Saksassa tapahtui”.

KUVA36

Isänmaallisen Kansanliikkeen eduskuntaryhmä 1933.

Elias Simojoki äärimmäisenä vasemmalla.

Teo Snellmanin ja Jussi Leinon natsiohjelmassa lukee: ”Suomalainen Kansallissosialismi on suomalaisen verisidonnaisuuden ja kansanyhteisyyden, taistelevan kansallishengen ja todellisen suomalaisen aseveljellisen kohtalotoveruuden oppi.” Leinon ja Snellmanin mukaan suomalaisen kansallissosialismin suuret kansalliset edeltäjät olivat J. V. Snellman, Mikael Agricola, Eino Leino ja Väinämöinen. Tähän listaan voisi lisätä vielä yhden suomalaisen kansallissosialismin ”klassikon”: Dostojevskin. Hänhän esiintyy eräänlaisena todistajana useammassakin suomalaisessa natsikirjoituksessa – milloin manaamassa Pietarin hävitystä, milloin Venäjän kansan rappiota jne.

Jussi Leino kirjoittaa: ”– – snellmanilainen ja kansallissosialistinen käsitys kansallishengestä ovat täysin samat. – – Snellman julisti meille suomalaisille kansallisen hengen suurta elämänvoimaa, ja sen mukanaan tuomaa suurta kansallista tulevaisuutta.”

Turun Sanomien entinen päätoimittaja Urho Toivola, joka Saksa-kriittisenä diplomaattina karkotettiin Atlantin taakse, kertoi amerikkalaisten poliitikkojen mielipiteistä. Niiden mukaan Suomen taistelu oli kansan veren vuodattamista Hitlerin tyrannian pönkittämiseksi. Suomen asioista päättivät natsimieliset miehet, ja pääasia näytti olevan natsien voitoista riemuitseminen. Kukaan ei ymmärtänyt surra sitä, että suomalaiset joutuivat auttamaan natseja omalla verellään.

Suomalaisen kansallissosialismin marttyyri Risto Ryti tunnusti muistiinpanoissaan suomalaisten kaatuneen Saksan etujen puolesta: ”Uhrasimme suomalaista verta: teimme kalleimmat mahdolliset palvelukset Saksalle!” Rytin mielestä Suomi teki Saksalle suurempia palveluksia kuin Saksa Suomelle, joten ”tämä veri ei valunut Suomen puolesta”. Hitler olikin todennut: ”Minulla on oikeus lähettää nuoriso kuolemaan. Tuleva sota on oleva verinen ja julma.” Sodanaikaisissa neuvostolaisissa lentolehtisissä Suomen ja Saksan suhdetta arvostellaan napakasti. Eräässä kuvassa Marski kaataa pullosta suomalaisten verta Hitlerin lasiin. Yläpuolella lukee: ”Kun Saksassa ei riitä tykinruokaa, niin herra, Suomen miesten verta juokaa!” Toisessa näkyy lystikäs Aatu kaivamassa hautaa. Yläpuolella on varoitus: ”Suomen sotilas! Hitler kaivaa hautaa juuri sinua varten.” Sodan jälkeen Ryti vietiin Katajanokan vankilaan, missä hänen eteensä lyötiin uuden vangin perustietolomake. Siinä kysyttiin: ”Onko tehnyt rikoksensa väkijuomia nauttineena?”

Suomi palvoo Hitleriä

Suomen valtiojohto rakasti fyyreriään. Ryti kuvaili Hitleriä muistiinpanoissaan: ”Hän on lämpimästi tunteva, sydämellinen, hyvää tarkoittava, herkkä ihminen.” Suomen hyökätessä kesällä 1941 Ryti sanoi radiopuheessaan: ”Suur-Saksan valtakunnan sotavoimat nerokkaan johtajansa valtakunnankansleri Adolf Hitlerin komennossa käyvät rinnallamme menestyksellistä taistelua meille tuttuja Neuvostoliiton sotavoimia vastaan.” Kenraali Paavo Talvela muisteli yhteistä lentomatkaansa fyyrerin kanssa: ”Tunnelma oli juhlallinen, kun tiesi lentävänsä avaruudessa maailmanhistorian ehkä ihmeellisimmän henkilön ja joka tapauksessa nykyajan kuuluisimman ihmisen ja suurimman neron seurassa.”

Suomessa Hitlerin palvonta oli edennyt niin pitkälle, että fyyrerin kunnian loukkaaminen oli vakava rikos. Tilannetta valvoi Saksan lähetystö, joka esitti syytepyynnöt Suomen viranomaisille. Vastaavasti Italian lähetystö valvoi Suomessa Mussolinin kunniaa. Kun Arbetarbladet kirjoitti, että ”Hitler är chefen för ett rövarband”, Saksan lähetystö vaati kirjoittajille rangaistusta. Usein tosin julkinen anteeksipyyntö lähetystölle riitti.

Maaliskuussa 1935 presidentti P. E. Svinhufvud määräsi syytteen nostettavaksi tohtori Felix Iverseniä vastaan Hitlerin kunniaa loukkaavan kirjoituksen johdosta. Iversenin kirjoituksessa saksalaisia oli kuvailtu seuraavasti: ”väkivallan, moraalittomuuden ja sivistymättömyyden kolmikko, Hitler, Göring, Göbbels, verisen vallankaappauksen suunnittelijat, valtiopäivätalon murhapolttajat, kesäkuun verilöylyn toimeenpanijat”. Iversen selvisi sakoilla.

Suomen ja Saksan hyökkäysvalmistelujen kritisointi oli vakavampi rikos. Kun Soihtu-lehti kuvaili 1938 sotaväen päällikkö Hugo Östermanin Saksan-vierailua maan edun vastaiseksi ja vaati armeijan vapauttamista Suomen turvallisuudelle ja yhteiskuntajärjestykselle vaarallisista ”fascistisista aineksista”, päätoimittaja Aimo Rikka sai vastata kritiikistään neljän kuukauden ehdottomalla vankeustuomiolla.

Kuuluisin Hitlerin kunnian loukkaaja oli ulkoministeri Rudolf Holsti, joka joutui Saksan määräyksestä eroamaan marraskuussa 1938 kritisoituaan diplomaattikekkereillä fyyreriä. Suomen natsilehtien mukaan Holsti olisi muun muassa riehunut humalassa, seurustellut vakoojaksi paljastuneen juutalaisnaisen kanssa ja joutunut kansainvälisen juutalaisen vaikutuksen alaiseksi. Uudeksi ulkoministeriksi valittiin Saksalle sopivampi Eljas Erkko. Hitlerin kunnian loukkaamisella on siis Suomen oikeushistoriassa ja maailmankin sotahistoriassa kohtalokkaat seuraukset.

Hitler ja Mussolini eivät tietenkään olleet ainoita diktaattoreita, joiden kunnian loukkaamisesta joutui Suomessa vankilaan. Ilmavoimien entinen komentaja ja IKL:n kansanedustaja Arne Somersalo tuomittiin 1935 neljäksi kuukaudeksi vankeuteen Viron diktaattorin Konstantin Pätsin kunnian loukkaamisesta. Toisaalta myös natsit joutuivat Suomessa vaikeuksiin: Elias Simojoki sai 1935 syytteen kirjoitettuaan Sinimusta-lehteen, että Neuvostoliiton ulkoministerillä Maksim Litvinovilla oli ”tyypilliset rasvaiset narikkajuutalaiskasvot”.

Erkon sodat

Eljas Erkko pani Leningradin piirityksen alulle jo kesällä 1924 Tallinnan lähetystösihteerinä toimiessaan. ”Virolla ja Suomella on eräällä taholla yhteinen «rintama» Venäjää vastaan sodan syttyessä”, Erkko raportoi Helsinkiin. Suomi ja Viro suunnittelivat Leningradin motin siten, että Suomenlahden poikki vedettäisiin sulku. Historioitsija Martti Turtola kirjoittaa, että Neuvostoliiton kannalta se oli äärimmäisen vaarallinen strateginen ase kahden pikkuvaltion käsissä.

KUVA38

Eljas Erkko.

Suomi ja Viro järjestivät ensimmäisen suuret sotaharjoitukset Leningradin motittamiseksi 1936. Ne onnistuivat niin hyvin, että harjoituksia jatkettiin joka vuosi. Erkko totesi, että hänen esittämänsä idea oli saavuttanut ”mittasuhteet, jotka moninkertaisesti ylittivät alkuperäisen yhteistyöajatuksen”.

Suomen yleisesikunnassa palvellut luutnantti Vilho Armas Pentikäinen toimitti Suomen ja Viron sotilasyhteistyötä koskeneet paperit, lukuisten muiden paperien ohella, Neuvostoliiton lähetystölle. Jäätyään verekseltään kiinni Pentikäinen katosi itärajan yli. Vakoojansa ansiosta Moskova pääsi perille Suomen ja Viron yhteistyöstä. Neuvostoliitolle ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin tehdä Suomen ja Viron suunnitelma vaarattomaksi iskemällä sulun toinen sarana sijoiltaan. Syksyllä 1939 Neuvostoliiton ja Viron välisen tukikohtasopimuksen ansiosta sulku lakkasi olemasta. Viro joutui näin ollen maksamaan Erkon sodasta kalliin hinnan, ja maksaa sitä edelleen.

J. K. Paasikiven mukaan ulkoasiainministerinä Erkko vaikutti omalla taitamattomuudellaan talvisodan syttymiseen. Paasikivi kirjoitti Erkolle: ”Minun vakaumukseni mukaan olet Sinä entisenä ulkoministerinä ensi sijassa edesvastuussa siitä hirvittävästä onnettomuudesta, jossa isänmaamme ja valtakuntamme nyt on. Poliittisen arvostelukyvyn, riittävän kokemuksen sekä perusteellisempien tietojen puute ovat suuria vikojasi ja se on maamme tähän vienyt.”

Erkon virheet maksettiin suomalaisella ja virolaisella verellä. Silti tänäkään päivänä suomalaiset tai muu maailma eivät saa tietää totuutta Erkon puuhista, koska Erkon perikunta ja Helsingin Sanomat kieltävät asian tutkimisen ja siitä puhumisen. Todisteena Erkon huonosta omastatunnosta ja syyllisyydentunnosta Erkko luuli, että talvisodassa Viron kentiltä nousseet neuvostopommittajat osuivat tahallaan hänen kotitaloonsa Helsingissä. Erkko siirtyikin maanpakoon Tukholmaan.

Natsipropagandan miehitysmyytti

Hitler sanoi: ”Taitava ja väsymätön propaganda saa kansan uskomaan mihin tahansa – – Mitä yksinkertaisemmalla hölynpölyllä me täytämme propagandamme, sitä voimakkaammin se vaikuttaa alkukantaisiin vaistoihin ja sitä paremmat ovat tulokset.” Vasemmistolehti Tampereen Sanomat kirjoitti marraskuussa 1936 fasistien menetelmistä: ”Tunteita kiihdytetään äärimmilleen niin, että joukot tekevät pyhän vihan ja sokeuden vallassa, sen mitä käsketään. Ihmisten aivoja puudutetaan suggeroimalla. Tällainen suggeroitu yksilö menettää loogisen ajattelemisen taidon ja uskoo kaiken, mitä sanotaan. Siinä tilassa ihminen on älytön.”

Natsipropagandan miehitysmyytti oli juutalaisvastainen salaliittoteoria. Se leimasi kaikki juutalaiset lapsia myöten Venäjän salaisen poliisin agenteiksi ja vaarallisiksi desanteiksi, jotka järjestivät vallankumouksia, heittelivät polttopulloja ja hyppäsivät laskuvarjolla. Virolaisille syksyllä 1941 jaetussa moniväriesitteessä Adolf Hitler – vapauttaja ilmoitettiin: ”Kaikissa maissa missä teidän maanne tavoin on joskus vallinnut juutalainen terrori, Adolf Hitler otetaan joka paikassa riemusaatossa vastaan vapauttajana.” Helsingin Sanomat raportoi Goebbelsin sanoneen helmikuussa 1942:

Idässä juutalainen terrori on alistanut valtaansa 200-miljoonaisen kansan ja varustanut sen hyökkäyssotaan koko Eurooppaa vastaan. – – Bolshevismin päämääränä on juutalainen maailmanvallankumous – – olemme idässä tekemisissä sellaisen poliittisen pirullisuuden kanssa, joka ei tunnusta mitään ihmisien tai valtakuntien välisiä siteitä.

Suomessa Kansallissosialisti kirjoitti: ”Vapaamuurarit ja juutalaiset – – ovat – – syynä niihin infernaalisiin, ihmisyydelle käsittämättömiin murhiin ja rikoksiin, mitä bolševismi – – viimeksi Viron, sukulaiskansamme keskuudessa on tehnyt.” Lehden mukaan Neuvostoliiton korkeimpien hallintoelinten 545 jäsenen joukosta 447 oli juutalaisia. Kansallissosialisti valisti:

Juutalaisten verenhimoisuus on tunnettu jo monissa piireissä. Ihmiskunta on ollut todistajana, mitä juutalaiset ja bolševismi ovat aikaan saaneet Neuvostovenäjällä. Mutta myös muualla ovat juutalaiset paljastaneet – – luonteensa raakuuden ja rikollisuuden.

Virossa natsit levittivät tarinaa kymmenestä juutalaisesta NKVD-upseerista, jotka murhasivat puolalaisia Katynin metsässä, ja pienestä kyttyräselkäisestä juutalaisnaisesta, joka ajeli pyörätuolillaan Leipurinkadun NKVD-päämajan kellarissa kiduttamassa uhrejaan – kidutuskammiossa oli kuulemma äänieristetyt seinät ja kourut lattiassa veren juoksuttamiseksi. Syksyllä 1941 Viron Gestapon vironkielisessä ohjesäännössä sanottiin:

Talmud antaa oivallisen kuvan juutalaisista rikollisena ja epäsosiaalisena aineksena. – – Sadistinen ilo ja murhamiesten kekseliäisyys on NKVD:n juutalaisissa löytänyt viimeistellyn ilmenemismuotonsa.

Juutalainen on epäsosiaalista ainesta. Juutalaista eivät kiinnosta kysymykset, jotka ovat suunnatut kansankerrosten henkisen, fyysisen ja aineellisen hyvinvoinnin parantamiseen. Juutalainen, kotimaattomana ja muiden kansojen joukkoon kiilana tunkeutuvana vieraana aineksena lähtee ainoastaan egoistisesta ja juutalaisuuden etuun kohdistuvasta pyrkimyksestä. Muiden kansojen niin aineellista kuin kulttuuristakaan hyvinvointia, siltä osin kuin se on ristiriidassa juutalaisuuden periaatteiden kanssa, on juutalaisen mahdotonta hyväksyä.

Omien pyrkimystensä toteuttamisessa juutalainen hyväksyy terrorin, sabotaašin ja partisaanitoiminnan. Tästä juutalaisten toimeenpanemat tai heidän johtamansa terrori- ja sabotaašiteot todistavat kouriintuntuvin esimerkein. – –

Juutalainen luonteeseensa kuuluvan itsekkyyden ja petollisen ominaisuutensa puolesta muodosti ihanteellisen osan NKVD:n agenttiverkostossa. – –

Erityisen valta-aseman juutalaisuus saavutti kommunistihallinnon voimaan tullessa Venäjällä. Ei voi lainkaan puhua SNTL:n valtiollisista elimistä, sen taloudellisesta, teollisuutta koskevasta, ulkopoliittisesta tms. kysymyksestä, niin että sen yhteydessä voisi ohittaa juutalaisuuden. SNTL:ssa juutalaisella on määräävä ja vahva asema puolueessa, puna-armeijassa, lehdistössä ja sanalla sanoen kaikissa valtiollisissa ilmentymissä, jotka liittyvät valtaan.

Virolaisen Postimees-lehden mukaan juutalaiset olivat syyllisiä virolaisten kyydityksiin kesällä 1940. Tarttolaisen tytön suulla lehti kertoi: ”Työväentalon pääovella seisoi juutalainen, joka oli määrätty tarkistamaan kokoukseen tulijat. – – Yrittäessämme lähteä salista havaitsimme, että työväentalon ovet oli suljettu ja kaikilla ovilla oli juutalainen vartio.” Helmikuussa 1942 Karl Litzmann ja Hjalmar Mäe kirjoittivat natsilehti Eesti Sõnassa, että meneillään oli koko Euroopan sota kapitalismin ja kommunismin ”juutalaista alkuperää” vastaan.

Suomen natsimielinen lehdistö piti Viron ”neuvostomiehitystä” Suomeakin uhkaavana juutalaisena hankkeena. ”Virossa toiminut juutalaisterroristi jatkaa toimintaansa Suomessa”, otsikoi Hämeen Sanomat kesällä 1941. Jutun mukaan Viron kesäkuun 1940 vallankumouksen ”juutalainen johtaja” (Vares?) olisi heitetty laskuvarjolla Suomeen. ”Ryssät ovat ryhtyneet käyttämään Viroa vastaan juutalaisia desantteja”, Ajan Suunta otsikoi Viron natsimiehityksen aikaan. Ja menipä Ajan Suunta niinkin pitkälle, että väitti kaikkia Neuvostoliiton pakkotyöleirien vartijoita juutalaisiksi. Suomalaisille kerrottiin myös, että Neuvosto-Venäjällä kaikkien vankien otsaan painettiin Davidin tähti. Ja kun Vihdissä nähty suomalainen neuvostodesantti Kerttu Nuorteva etsintäkuulutettiin, Päämajan valvontaosaston antamien tuntomerkkien mukaan hän oli ”selvästi juutalaisen näköinen”.

Juutalaisvastainen miehitysmyytti ilmeni Suomessa erityisesti siten, että juutalaisten väitettiin päässeen Neuvosto-Eestin parhaille paikoille. Vapaa Suomi kirjoitti, että juutalaisilla oli keskeinen asema Viron hallinnossa ja punaisen miliisin johdossa. ”Viron juutalaisista jotkut äänestivät Venäjän hyväksi ja saivat sitten edullisia toimia”, kirkollinen Herättäjä valisti joulukuussa 1941.

Valtiollisen poliisin raportissa Viron juutalaisista sanottiin: ”Melkein kaikki Viron juutalaiset ovat suoranaisesti tai välillisesti NKVD:n palveluksessa – – NKVD:n järjestelyssä esiintyy samoja suuria puutteita ja heikkouksia kuin kaikilla muillakin aloilla N-liitossa. Syy: aivojen kehittymättömyys.” Etelä-Suomen Sanomat raportoi maaliskuussa 1942 juutalaisten Tallinnassa käyttämistä kauhistuttavista kidutusmenetelmistä otsikolla ”GPU:n tallinnalaisessa kidutusluolassa”:

Syytekirjelmä oli aina etukäteen kirjoitettu, ja monessa tapauksessa pyydettiin asianomaista sovinnolla allekirjoittamaan se. Kun pidätetty kieltäytyi, seurasi pahoinpitely. Sen toimitti usein pari nuorta juutalaista. – – Kuulustelujen aikana juutalaiset kehuskelivat, mitä herkkuja heillä oli pöydällään, ja miten mainiolta ne maistuivat. Pidätettyjä kiusatakseen tarjosi ryssä joskus hänelle savukkeen, mutta viime hetkessä juutalaisnulikka tempasi savukkeen itselleen ja puhalsi savun pidätetyn kasvoille.

Suomi oli natsien mielestä juutalaisten sillanpääasema. Saksan armeijan Suomi-oppaassa sanottiin: ”Edellisestä maailmansodasta aina nykyhetkeen asti uhkana on ollut juutalais-bolševistinen imperialismi, joka pyrki imemään sen [Suomen] itseensä ja käyttämään sitä alkupisteenä tunkeutumiselleen germaaniseen Eurooppaan – – . Mutta Suomi on aina pitänyt itseään länsimaisen kulttuurin itäisenä etuvartiona.”

Hitler oli kirjoittanut: ”Juoksuhautasota korvataan vallankumouksellisin propagandakeinoin jo ennen kuin armeijat ryhtyvät leikkiin. Me käytämme viidennen kolonnan salaisia aseita tien tasoittamiseksi maailmanvaltiuteen hyökkäävälle natsilaisuudelle.”

Helsingissä Otava painatti keväällä 1941 rasistisen natsipamfletin Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta. Sen tarkoituksena oli valmistaa suomalaisten mielialoja Leningradin-vastaiseen hyökkäykseen. Valpon raporteista kasatun herjauskirjan mukaan muun muassa Neuvostoliiton suurlähetystö oli ”juutalainen kommunistilähetystö” ja Viron uusi sosiaaliministeri Viktor Hion ”psykopaatti ja alkoholisti”. Koska Suomi esitti puolueetonta, natsipamfletti naamioitiin Förlaget Balticum -kustantamon Ruotsin Malmössä painattamaksi. Todellisuudessa sellaista kustantamoa ei ollut olemassakaan.

Myöhemmin ilmeni, että Mika Waltari oli koonnut pamfletin työhuoneessaan Valtiollisessa poliisissa käyttämällä muun muassa Valpon ja muiden valmiiksi kirjoittamia raportteja. Siitä huolimatta tämä alun perin Nauticus-nimimerkillä julkaistu tekele painettiin keväällä 2008 Waltarin nimissä kirjailijan satavuotispäivän kunniaksi. Esipuheessa professori Seppo Zetterberg väittää natsikirjaa totuudenmukaiseksi. Kulle Raig aikoo kääntää kyseisen natsipamfletin viroksi ja kiertää Suomessa esitelmöimässä sen totuudenmukaisuudesta. Jälkisanojen kirjoittajaksi on lupautunut Mart Laar.

Waltarin kuoltua vuonna 1979 Kansan Uutiset kirjoitti, että vainaja oli suuri kertoja, joka edusti edistyksellistä ja humaania maailmankatsomusta. Muistokirjoitukseen laatimassaan vastineessa (!) Hannu Salama kysyi: ”Voiko neuvostovastainen kirjoittelu olla humaania ja edistyksellistä?”

Miehitysmyytti elää. Helsingin yliopistossa vuonna 2007 hyväksytyssä Seppo Vepsäläisen opinnäytteessä sanotaan, että ”Neuvostoliitosta oli tullut Viroon näkyviä juutalaisia kommunistijohtajia”. Vepsäläisen mielestä ”vironvenäläisistä ja -juutalaisista suhteessa suurempi osa astui neuvostopuolelle”. Esimerkkeinä Vepsäläinen mainitsee vironjuutalaisen hävityspataljoonan johtajan, ukrainanjuutalaisen sotakomissaarin ja vielä erään juutalaisen lääkärin. Vepsäläisen mukaan hävityspataljoonissa oli juutalaisten lisäksi ”vankiloista värvättyjä varkaita ja väkivaltarikollisia” – mikä on kiinnostavaa ottaen huomioon, että Vladimir Putinin isä taisteli Viron suunnalla hävityspataljoonassa.

Martti Turtola on sittemmin tarttunut miehitysmyyttiin ja todennut, ettei kysymyksessä kenraali Johan Laidonerinkaan mukaan ollut miehitys vaan ”lisäjoukkojen tuominen Viroon”. Syksyllä 1939 Viro oli presidentti Konstantin Pätsin ja Laidonerin johtama diktatuuri, jota harva virolainen oli halukas puolustamaan. Päts ja Laidoner suostuivat Neuvostoliiton ehdotuksiin ja estivät vastarinnan. Viron armeijaa ei tarvinnut riisua aseista, ja ”miehityksen” käytännön todisteiksi jäivät lähinnä sotilaiden vormuihin vaihdetut napit. Viron armeija jatkoi olemassaoloaan Punaisen Armeijan itsenäisenä osana aina sodan loppuun ja sen jälkeenkin.

Laidonerin mielestä ”pikkuvaltiot eivät yksin kykene olemaan olemassa, niiden väistämätön kohtalo on ennemmin tai myöhemmin liittyä yhteen toisen maan kanssa”. Myös brittien entinen Moskovan-lähettiläs Sir Stafford Cripps oli sitä mieltä, ettei Venäjän suurten teollisuuskeskusten lähettyvillä saanut olla pikkuvaltioita. ”Meidän puoleltamme olisi ollut absurdia alkaa sotia Venäjää vastaan”, Laidoner summasi.

Laulujuhla natseille

Eestin sosialistisen neuvostotasavallan valloitus vei fasisteilta kaksi veristä kuukautta ja tuhansia miehiä. Saksalaiset etenivät Viron etelärajalle heinäkuun alussa 1941 ja saivat välitöntä apua metsien ”vihreältä kaartilta”. Kun saksalaiset pääsivät Tallinnaan elokuun lopussa 1941, Viron johtoon nimitetty natsikenraali Karl Litzmann kuvaili tunnelmia: ”Helpotuksen huokaus kävi läpi maan. Juhlien tervehdittiin saksalaista vapauttajaa. Kukat, liput ja kirkonkellot olivat ulkoisia merkkejä syvältä huokuneesta kiitollisuuden tunteesta.” Myös Helsingin Sanomat kirjoitti natsien Tallinnaan saapumisen aiheuttamasta riemusta:

Heti kun ensimmäiset saksalaiset joukot tunkeutuivat kaupunkiin, siviiliväestö ilmestyi kaupungin kaduille tervehtien eläköön-huudoin kaupunkiin marssivia saksalaisia joukkoja. – – Taistelujen päättyessä – – oli illalla jo kaikkialla liikkeellä runsaasti yleisöä ja mieliala oli juhlallinen. Tallinnan talot ovat viime päivinä olleet liputettuina ja siellä näkyy vieretysten Saksan ja Viron lippuja. Viime sunnuntaina oli Piritallakin jo runsaasti väkeä liikkeellä pyhäpuvuissaan.

Suomen Kuvalehti selosti, miten ”Tallinnan väestö otti vastaan vapauttajat riemun vallassa” ja että ”Tallinnan eduskuntatalossa liehuivat heti ensimmäisinä voitonhetkinä Eestin liput yhdessä hakaristilipun kanssa”. Pääsipä Tallinnassa SK:n mukaan käyntiin suoranainen laulujuhlakin:

Pian alkoi tähän asti kuolleelta näyttäneessä kaupungissa liikkua toisenlaisia autoja, tuli Eestin suojelujoukkojen (omakaitsen) miehiä, joilla oli valkoiset käsivarsinauhat, ilmestyi esiin myös iloisia metsäsissejä. Kauempaa Vapaudentorilta alkoi kaikua huutoja ja laulua – eestiläisiä lauluja! Ensimmäiset sini-musta-valkoiset liput alkoivat liehua – –. Kaduilla poltettiin julkisesti Stalinin kuvia ja muuta punaista roskaa, ja ihmiset olivat kuin pieniä lapsia leikkien piirileikkejä liekkien ympärillä ja syleillen toisiaan.

KUVA39

Johannes Vareksen kuva revitään Tallinnan natsijuhlissa.

Myös nimimerkillä Jaan Siiras syksyllä 1941 julkaistu kansanrunoudentutkija August Annistin kirja Viro neuvostokurimuksessa kertoi Viron kansan suurimmasta onnen hetkestä:

Saksan Kolmannen valtakunnan sotilaat Viron kansa on kaikkialla ottanut vastaan pelastajinaan; tuhannet ja kymmenet tuhannet ovat heidän saapuessaan vuodattaneet vilpittömiä kiitollisuuden kyyneleitä. – – Viron kansan sotilaille keräämät runsaat vaatelahjat ja varsinkin kymmenettuhannet saksalaisten joukkojen rinnalla taistelevat virolaiset vapaaehtoiset ovat todistuksena siitä, että Viron kansa vilpittömästi tahtoo osallistua Saksan, Suomen, Unkarin ym. suureen taisteluun Euroopan suurinta vaaraa vastaan.

Annist tukeutui kirjassaan natsipropagandan miehitysmyyttiin nimeämällä virolaisten kärsimysten aiheuttajiksi ”eläimellisen hävityskiihkon omaavat aasialaiset ja juutalaiset”. Muutenkin teksti eteni Alfred Rosenbergin viitoittamalla tiellä:

Venäläiset – – ovat aina olleet «kollektivisteja», yksilöllisyyttä vailla olevia «joukkoihmisiä», «orjakarjaa». Mutta pohjoismaalaiset ja varsinkin suomensukuiset kansat ovat aina olleet individualisteja, metsien keskellä asuvia yksityistalonpoikia, jotka tahtovat olla itsenäisiä.

Myös Imbi Paju todistaa kirjassaan Torjutut muistot saksalaisten vastaanotosta Pärnussa:

Pärnun kylpyläkaupungissa saksalaiset otettiin vastan hyvin juhlavasti, mikä oli (ainakin Viron kaupungeissa) ilmeisesti yleinen tapa. Pärnussa eräs saksalainen auto pysähtyi kerran leipomoliikkeen nurkalle. – – Konditoriasta tuli nainen mukanaan suuri pellillinen tuoreita leivoksia ja alkoi tarjoilla niitä saksalaisille. Kaikki kiittivät kohteliaasti leivoksia ottaessaan.

Joukkomurha merellä

Tallinnan natsihenkinen laulujuhla pullakahveineen peitti vielä yhden suomalaisten alkuun paneman kansanmurhan. Natsien hyökätessä Tallinnaan syntyi joukkopako, jonka aikana yli 70 laivaa ajoi suomalaisten levittämiin miinoihin ja ainakin 16 000 ihmistä hukkui. Miinasotaa oli johtamassa kapteeni Ilmari Virkki osastoineen. Osasto Virkin alikersantti Paavo E. Kauppinen kirjoitti päiväkirjaansa:

Laskin reilussa kymmenessä minuutissa 22 valkoista vesipatsasta. Ensin näkyi laiva, sitten leimahti, sitten vesipatsas alkoi nousta. – – Oli ikään kuin kuulevinaan kuoleman enkelin siipien lyönnit. – – Tuntui epätodelliselta näyltä, kun miinan räjähdyksissä syntyneiden valkoisten vesipatsaiden välissä tummemmat Stukat tekivät syöksyjään kuin ampiaiset. Jumindan patterin pienemmän vesipilarit ikään kuin säestivät tässä maailmanlopun tunnelmassa.

Matruusi Åke Krohn muisteli: ”Se oli kyllä hirvittävä näky, kun laivan keula nousi ylös ja upposi ja siellä ihmiset huusi ja hyppäsi. – – Ihmisiä ui meressä kuin biljardipalloja – – . Siellä oli siviili-ihmisiä, naisiakin. – – Sitä näki vaan, kun ne uppos. Se oli hirveä näky kun näki niiden – – anovat silmät – – . Jos helvetti jossakin on, niin siinä se oli. Kymmenen vuotta sodan jälkeen tuli painajaisia aina öisin.”

Historioitsija Jorma Tuomi-Nikula on yrittänyt laittaa Jumindan täystuhon venäläisten syyksi. Venäläiset kuulemma ”antoivat” suomalaisten miinoittaa Viron rannikon ilman häiriötä, mitä Tuomi-Nikula pitää ”merkillisenä”. Suurin syyllinen oli tietysti Stalin, joka ei muka antanut evakuoinnin käynnistyä ajoissa. Sitä paitsi venäläisten miinanraivaajien kalusto oli Tuomi-Nikulan mielestä kehnoa ja henkilöstö ammattitaidotonta. Venäläiset sotalaivatkin kuulemma häipyivät raukkamaisesti Leningradiin ja jättivät siviilit miinakenttään. Tuomi-Nikulan mukaan venäläiset itsekin myöntävät asian, joka on heille kuulemma vain ”pikkujuttu”.

Mart Laarkin on kuullut Suomenlahden joukkotuhosta. Tuskin on yllätys, että hänenkin mielestään syy oli venäläisten. Mutta yhdessä kommentissaan Laar on oikeassa: ”Tuohon aikaan Itämeri oli kyynelten meri.”

Yksi Venäjälle pelastetuista oli Georg Ots, joka oli hukkua pommituksessa Suursaaren luona. Ots muistelee: ”Uin kauemmas laivasta ja – minut kohtasi kauhistuttava näky: kaikkialla oli hukkuvia ihmisiä, päittemme yläpuolella jylisivät saksalaiset pommikoneet.” Troolari vei Otsin Leningradiin, josta matka jatkui Jaroslavlin virolaiseen siirtokuntaan ja Neuvosto-Eestin taideyhtyeeseen. Ots tutustui runoilija Debora Vaarandiin, joka myöhemmin kirjoitti Saarenmaan valssin. Viron kansa oli jakautunut traagisesti kahtia: Tallinnaan jäänyt Otsin kaunis Margot-vaimo aloitti natsiupseerien kanssa seurustelun ja muutti myöhemmin Kanadaan. Pariskunta ei tavannut enää koskaan.

Natseilla ei ollut mitään perustetta valittaa virolaisten, eikä suomalaistenkaan, käytöksestä. Virossa ei murhattu saksalaisia sotilaita eikä räjäytetty heidän varastojaan tai juniaan. Virolaiset maanviljelijät luovuttivat saksalaisille kiintiönsä, työläiset tekivät työnsä ja ainakin 44 000 virolaista suojeluskuntalaista palveli natseja nurisematta. Yksikään muu kansa ei lähettänyt miehistään niin suurta määrää taistelemaan Saksan puolesta kuin virolaiset. Yli 70 000 virolaista vapaaehtoista oli yllätys saksalaisille itselleenkin. ”Jokaisella virolaisella on voimakas halu tuhota bolševismi saksalaisten tovereiden rinnalla Adolf Hitlerin johdolla”, Viroa johtanut natsikenraali Karl Litzmann sanoi. Viron Gestapon mielipidetarkkailu raportoi lokakuussa 1941: ”Asennoituminen saksalaisiin sotilaisiin on erittäin myönteinen kaikkialla. Toivotaan, että kaikki venäläiset saadaan pois Virosta lähiaikoina.”

Suomalainen keskitysleiriterrori

Suomessa Viron natsilaistaminen kiinnosti yhä vähemmän, sillä kansakunta joutui voitonhurmokseen Petroskoin miehityksen takia. Mannerheim julisti lokakuussa 1941:

Loistavista menestyksistään kunniakas Karjalan armeija on nyt Itä-Karjalan pääkaupungin valloituksella kruunannut voittokulkunsa suorituksella, jonka merkitys tulee ulottumaan kauas kansamme historiaan.

Sotatuomari Paavo Alkio lähti Petroskoihin jakamaan kuolemantuomioita. Päiväkirjassaan hän kertoo Petroskoin yliopiston juhlasalissa lähipiirilleen järjestämästään tilaisuudesta:

Akustiikka on hyvä; pidin siellä pienen puheen ja totesin, että idän barbaria on näistä suojista karkotettu ja ne pyhitetään nyt länsimaisen kulttuurin palvelukseen. Sitten huusimme kolmen miehen joukolla eläköötä länsimaiselle kulttuurille ja Suomelle ja soitettiin flyygelillä Maamme laulu.

Neuvosto-Karjalaan majoittunut kansatieteilijä Martti Haavio kirjoitti syyskuussa 1941 vaimolleen:

– – kaavailimme kenraalin kanssa – – Aunuksen tulevaisuutta. – – Syvärin eteläpuolella otetaan – – suoja-alue. Sieltä evakuoidaan ryssät ja kylät poltetaan. Syvärin tälle puolelle muodostetaan vyöhyke, johon sijoitetaan vapauden ristin ritareita. He saavat täysin kunnostetun suuren tilan, heille annetaan erilaisia etuja ja heidän velvollisuutensa on huolehtia rajan puolustuksesta – – . Rajaväestön on oltava maan luotettavinta väkeä.

Natsien tärkein tavoite oli puhdistaa Neuvosto-Karjala sen alkuperäisestä väestöstä. Muut kuin suomalaiset tai karjalaiset siviilit lapsineen edustivat ”partisaanivaaraa”, ja nämä oli siksi rotusodan nimissä internoitava Mannerheimin määräyksestä kuolemanleiriin. Teo Snellmanin ja Jussi Leinon kirjoittamassa natsiohjelmassa sanottiin: ”Suomen kansan jäseniksi tunnustetaan vain ne yksilöt, jotka verisidonnaisuuden sekä kulttuuri- ja kohtalositeiden nojalla voidaan katsoa kuuluvan suomalaiseen kansayhteisöön.” Kirjassaan Ristiretkeläiset tavallisena sotilaana Neuvosto-Karjalan hävitysretkeen osallistunut Tor Högnäs muisteli:

Miksi olemme täällä? Millä oikeudella olemme ottaneet tämän kaupungin, ajaneet pois tai tappaneet sen asukkaita ja tuhonneet sen rakennuksia maan tasalle? Ovatko suomalaiset alkaneet pitää itseään Jumalan valittuna kansana? – – Suomalaiset kenttäpapit ovat sanoneet, että Leningrad olisi tuhottava maan tasalle ja muutettava siksi suoksi joka se oli alun perin ollut.

Suomeen ei syntynyt voimakasta vastarintaliikettä, sillä fasismia vastustaneet suomalaiset toimitettiin hyvissä ajoin turvasäilöön tai keskitysleiriin. Jussi Leino kirjoitti heinäkuussa 1941: ”Meidän on erityisesti huolehdittava siitä, että bolševismin rutto ei saa saastuttaa kansakuntamme jäseniä. Siinä suhteessa ei parannusta saada aikaan millään käärehoidolla. Tartunnan levittäjät on kerta kaikkiaan eristettävä ja tehtävä kansakunnalle vaarattomiksi.” Allan Asplund (1949), Nestori Parkkari (1955), Taito Tiihonen (1990) ja Harry Vuorinen (2006) ovat kirjoittaneet kokemuksistaan suomalaisilla poliittisten vankien keskitysleireillä. Viljo Suutarin romaani Leiri (1967) on eräänlainen suomalainen versio Vankileirien saaristosta. Suomalainen vastarintaliike jätti jälkipolville muistoksi jos ei muuta niin lauluksi sävelletyn runon, jonka runoilija Elvi Sinervo kirjoitti Hämeenlinnan naisvankilassa ukrainalaisesta sellitoveristaan Natalia Vereštšaginasta:

Maa vieras on ja kylmä kevät sen
Natalia, sua paleltaa
Niin kaukana on ikäväsi maa
Jo tuoksuu yössä aistit huumaten akasia

Maa vieras on ja vieras kansa sen
Natalia, sua tunne en
Jaan osas vain, ja sellin kivisen
Ja unes kerran tuoksuu sullekin akasia

Vaan silmäis sinen viha tummentaa
Natalia, kun muistat taas
On vieras hävittänyt armaan maas
Vain koirat raunioita samoaa, oi Ukraina!

Niin vinkkaan siirtyy varjo ristikon
Natalia, oi kuuletko?
Soi yössä rakentajain laulut jo
He palaavat ja silloin vapaa on taas Ukraina!

Kesällä 1940 Viron kesävallankumouksen pääministeri Johannes Vares oli kutsunut Elvi Sinervon ja hänen miehensä Mauri Ryömän vierailulle Tallinnaan. Maaherra Heleniuksen johtama Uudenmaan lääninhallitus kuitenkin hylkäsi heidän passianomuksensa. Sinervo ja Ryömä heitettiin valtion vihollisina vankilaan.

KUVA40

Petroskoin ghetto.

Suomalaisten Neuvosto-Karjalaan rakentamat venäläisten siviilien keskitysleirit eivät tietenkään olleet varsinaisia leirejä vaan ghettoja, piikkilangalla eristettyjä ränsistyneitä kortteleita, joiden sisällä vallitsi mielivalta. Entinen lapsivanki Lenina Makejeva muistelee: ”Olimme joutuneet helvettiin. Jos helvetti on olemassa, se on juuri tällainen: nälän heikentämiä ihmisiä, jotkut lopulta melkein luurankoja, pelkoa ja ahdistusta, sikin sokin raajoja, nälkiintyneitä kasvoja.” Myös suomalaisten miehittämän Karjalankannaksen venäläiset siviilit internoitiin keskitysleireihin. Entinen lapsivanki German Štšeglov julkaisi Pietarissa 2002 muistelmakirjan Kolme vuotta suomalaisilla keskitysleireillä ja kirjoitti vähän ennen kuolemaansa kokemuksistaan runon:

ÄITIPUOLI

Suomi, Suomi, luonasi

suon ja kallioiden keskellä

kuolin nälkään ja kylmään.

Olit onneton sinäkin, eihän

sotaa tarvitse kukaan.

Menetin lapsuuteni sodalle,

olenko siis syyllinen?

Et ole synnyinmaani, Suomi.

Elin luonasi kuin petturi

ja koditon. Olet minulle

vieras kuin ilkeä äitipuoli:

kaikella voimallasi sinä

ruumistani, sieluani runtelit.

Suomi, rannikkosi – Perniö

ja Parola ovat mieltäni polttaneet

tähän päivään saakka. En silti

sinua nälkäkuolemasta syytä.

Lapsena uskoa jaksoin,

se on Tverin luonteeni:

läpi vaikka harmaan kiven.

Periksi en antanut, siitä olen ylpeä.

Venäjä, olen poikasi!

”Olet syytön, uhri sodan!” tiesi synnyinmaani.

Minua ei ymmärrä kuin

sotavanki, kaiken menettänyt –

vain sodan kauhut nähneenä

voi saman ristin kantaa.

Kaukainen Suomi, et ole Tver.

Mutta nyt kun kaikki on ohi,

olet toinen kotimaani.

Olet kohtaloni osa,

enkä silti ole tervetullut.

Pystytän patsaan nimettömille,

unohdettujen hautausmaalle.

Uhrit, nälkä mieleeni palaa.

Polvillani lausun: Anteeksi, Suomi.

On hyvä kanssasi.

Sodan kautta tulin omaksesi;

kolme ja puoli vuotta

keskitysleirillä, syyttömänä.

Suomi, Suomi, luonasi

suon ja kallioiden keskellä

elävänä kuolin. Vaikka

päivät ovat vierineet, yhä

muistan sen kuin eilisen.

Sota painuu historiaan.

Sitä unohtaa ei saa.

Teo Snellman ja Jussi Leino kirjoittivat natsiohjelmaansa: ”Suomalaiseen veriyhteisyyteen perustuva rotuyhteisö on suomalaisen kansakunnan perimmäinen päämäärä.” Itä-Karjalan ylioikeuden puheenjohtajaksi nimitetty professori Veli Merikoski sanoi, että kysymys on ”länsimaisten oikeusperiaatteiden vakiinnuttamisesta Itä-Karjalaan”. Suomalaisten tärkein tavoite oli venäläisten ja venäläisyyden hävittäminen Karjalasta. Mannerheimin kuolemanleirit olivat ”hitaasti tappavia” leirejä, kuten venäläisille rakennetut sotavankileiritkin. Tarkoitus oli päästä venäläisistä eroon ja ottaa heidän maansa, kaupunkinsa ja rikkautensa.

KUVA41

Petroskoin keskitysleiri numero viisi.

Elokuussa 1941 Hitler onnitteli Mannerheimiä sähkeellä: ”Ulkoisena merkkinä Suomen ja Saksan puolustusvoimain liitosta yhteisessä kohtalonkamppailussa – – suon minä Teille Saksan kansan nimessä rautaristin ritariristin sekä soljet vuoden 1914 ensimmäisen ja toisen luokan rautaristeihin”. Paasikivi kirjoitti päiväkirjaansa: ”Yleinen mielipide on, että nyt asiat menevät hyvin. Sota voitetaan, ja bolsevismi hävitetään ja Neuvostoliitto paloitellaan. – – saksalaiset valloittavat Moskovan, Pietarin, Kievin ym.” Suomen Kuvalehti kirjoitti: ”Venäjä hajoaa. Syntyy joukko suurempia ja pienempiä valtioita, joiden elämän määrää Saksa.”

Elsa Enäjärvi-Haavio vaati elokuussa 1941 kirjoittamassaan kirjeessä mieheltään Martti Haaviolta Neuvosto-Karjalan venäläisten pikaista tuhoamista: ”Ryssäläinen vähemmistö on saatava Itä-Karjalasta pois sotilaallista tietä, ennen rauhan tuloa.” Syyskuussa 1941 herttaisen kotirouvan kirje uhkui jo käsittämätöntä fasistista murhanhimoa: ”Koko Venäjän valtakunta murtuu ja sen suunnaton väestömäärä tuhoutuu – – Ihmeellisesti Jumala vaan tätä Suomen kansaa varjelee.”

Kun Riian lähistöllä Rumbulan metsikössä murhattiin kymmeniä tuhansia juutalaisia syksyllä 1941, Itä-Karjalan sotilashallinnon lainopillinen neuvonantaja professori Veli Merikoski vieraili samaan aikaan Riiassa. Siellä hän suunnitteli natsien kanssa venäläisten siviilien kohtaloa. Heidät piti siirtää Karjalasta muualle, kukaties juuri Euroopan tehokkaimpaan tuhoamiskeskukseen Riiaan, ja heidän tilalleen oli tarkoitus tuoda suomensukuisia asukkaita.

Vuoden 1941 viimeisenä päivänä sotatuomari Paavo Alkio kirjoitti päiväkirjaansa: ”Suokoon Jumala, että vuosi 1942 olisi onnellisempi, että kulttuurikansat huomaisivat, että Euroopan tulevaisuudella on vain yksi vihollinen, Venäjä, ja että se on yhteisin voimin kukistettava. Silloin riittää kohtuullinen elintila kaikille eurooppalaisille kansoille.” Alkion päiväkirjan mukaan venäläisten keskitysleirivankien teatteriesitys oli ”huonoa propagandaa”, koska se oli ”omiaan muistuttamaan, että ryssät ovat ihmisiä, taiteellisia, hyväntahtoisia, yritteliäitäkin, monipuolisia, tunteellisia”.

Suomeen pystytettiin venäläisten sotavankien kuolemanleirejä yli sadalle paikkakunnalle. Parakkeihin ripustettiin Adolf Hitlerin portretit. Näiden leirien luettelo on pitkä, suorastaan loputon, vaikka listaan ei ole edes laskettu Saksan miehittämillä Suomen alueilla toimineita leirejä. Sotavankien kohtelusta annettiin marraskuussa 1941 määräys:

Niskuroivat vangit on heti teloitettava työpaikalla opiksi toisille. – – On muistettava, että ryssä on aina ryssä ja kohtelun ja kurin on oltava sen mukainen. Mikään lempeäkätisyys ei saa tulla kysymykseen, koska ryssä ei ole koskaan sellaiseen tottunut ja pitää sitä isännän heikkouden merkkinä.

Ajan Suunnassa nimimerkki ”Mauri” kirjoitti, että sotavankeus erotti venäläiset heidän lempiharrastuksestaan ihmissyönnistä. Ihmisenliha oli Maurin mielestä ”ryssien kansallisruoka”, eivätkä bolševikit kuulemma pitäneet sitä mitenkään omituisena vaan päinvastoin ”sanovat silmät sinisinä, että ihmisen liha on hyvää, ainakin polsun liha, jota he ovat maistelleet”. Lempiruoan puuttuminen vaikeutti Maurin mukaan venäläisten viihtyvyyttä suomalaisessa sotavankeudessa.

Suomessa murhattiin sodan aikana yli 19 000 venäläistä sotavankia, kuten viimeisin virallinen tieto (2007) kertoo. Tämä oli varmasti vain jäävuoren huippu. Suomen oikeusministeriön arkistosta löytyy valaiseva kertomus venäläisten sotavankien kohtelusta. Kapteeni Tauno Vilhelm Mäki ja kersantti Väinö Armas Laine yrittivät ratkaista sotavankikysymyksen perisuomalaisella tavalla:

Mäki oli 22.7.1942 käskenyt Laineen viedä 80 sotavankia – – työmaaleirille – – , lisäten samalla: «Hakekaa sopiva kuoppa, nämä roistot tullaan ampumaan» – – . Laine oli – – muodostanut leirin vartiomiehistä 5-miehisen teloitusryhmän ja komentonsa mukaan ammuttanut 20 sotavankia.

”Suomalaiset todella käyttäytyivät sodassa erittäin julmasti jopa saksalaisiin verrattuina”, Suomen sotahistoriaan erikoistunut venäläinen historiatieteiden professori Jelena Senjavskaja kirjoittaa. Simon Wiesenthal toteaa muistelmissaan, että kaikki natsien vasallit käyttäytyivät vihollista kohtaan saksalaisia julmemmin – näin alemmuudentuntoiset pikkukansat halusivat osoittaa olevansa vähintäänkin saksalaisten veroisia. Näytön paikka tarjoutui saksalaisten omien toivomusten mukaisesti juuri joukkomurhaamisessa.

Suomi hyökkää

Keväällä 1941 kaikki oli valmista Leningradin piiritykseen: Suomen rannikko vilisi Saksan laivaston aluksia, Lapissa odotti yli 200 000 natsisotilasta ja ympäri maata oli Saksan ilmavoimien tukikohtia. ”Kenraali Heinrichs esitelmöi saksalaisen armeijanjohdon edessä Venäjä-Suomen sodassa saamistaan kokemuksista, ja keväällä tehtiin suomalaisten kanssa varsinainen sopimus suomalaisten myötävaikutuksesta marssittaessa Leningradia vastaan”, Victor Vinde kirjoittaa Nürnbergin sotarikosoikeuden materiaalien pohjalta. Suomessa pakolaisena elänyt juutalainen lääkäri Walter Cohen muistelee:

Sota puristi panssarinyrkkinsä uhkaavasti Suomen ylle. – – Kysyvin katsein tarkastelivat ihmiset saksalaisten sotilaitten loputtomia kolonnia, jotka koskaan ehtymättömänä virtana lähtivät laivoistaan kaikista länsirannikon satamista. – – Jokaisella oli tietenkin ollut oma ajatuksensa siitä äkillisestä maihinnoususta, joka kenttäharmaan lumivyöryn tavoin levittäytyi koko Lappiin ja itäisille raja-alueille. – – Maa lepäsi turvallisesti suuren aseveljen verisessä kädessä, ja hänen rinnallaan se voittaisi takaisin sen, mikä oli menetetty edellisessä sodassa.

Suursodan aattona Berliinissä pidettiin juhlaillalliset, joiden päätteeksi Suomen Berliinin-lähettiläälle T. M. Kivimäelle ”hyvästeltäessä toivotettiin onnea Suur-Suomelle – – «Pietari pääkaupunkina» – –”. Kivimäen ura oli saanut vauhtia erikoisella tavalla, kun hänen ystävänsä, sisäministeri Heikki Ritavuori oli ammuttu Helsingissä kotinsa eteen vuonna 1922. Kivimäki oli noussut hänen tilalleen eduskuntaan ja edennyt pian itse sisäministeriksi, sitten oikeusministeriksi ja pääministeriksi, kunnes oli siirtynyt Suomen edustajaksi Hitlerin luokse Berliiniin.

Heti sodan alettua Kivimäki kiikutti Saksan valtakunnanmarsalkka Herman Göringille korkeimman suomalaisen kunniamerkin, Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan suurristin ketjuineen. Göring ihastui ketjua koristaviin yhdeksään suureen hakaristiin, ”vanhaan suomalaiseen symboliin”. Kivimäki raportoi:

Lausuin suurristiäni ojentaessani muutamia sanoja, joissa muistutin mieliin hänen helmikuussa 1940 minul­le antamansa neuvoa, että Venäjän kanssa olisi tehtävä rauha nopeasti sekä samassa tilaisuudessa esittämäänsä lupausta, että Suomi oli saava takaisin kaiken, mitä se joutuu menettämään, koron kanssa – – . Vastauspuheessaan Göring – – lausui iloinneensa siitä, että Suomi oli noudattanut hänen neuvoaan. Nyt on Suomi saava hyvityksen. Yhdessä Saksan kanssa se käy taistelua idän demoonien valtaa vastaan. Kommunismi on Venäjältä hävitettävä ja Venäjä jaettava pikkuvaltakuntiin, jotka eivät enää koskaan voi olla vaaraksi länsimaiselle sivistykselle. Suomi voi valita sellaiset rajat kun se haluaa. Kartalla hän kysyi, mitä rajoja haluaisimme, jolloin hänelle osoitin Neuvosto-Karjalan rajan ja Onegan kaupungin Vienan merellä lausuen, että Suomen vanhat asutusalueet kulkivat sanottua rajaa, samaten kuin Kuolan niemimaankin on vanhaa Suomen asustusta. – – Entä haluaako Suomi Pietarin – johon sanoin, että Pietari tulee aina olemaan Suomelle uhkana, johon hän: «Siis se on hävitettävä ja tullaan hävittämään samoin kuin Moskovakin on hävitettävä.»

Terveisin veljesi T. M. K.

KUVA42

Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan suurristi ketjuineen.

Barbarossa-suunnitelmassa luki: ”Suomen armeijan tehtävät: pikainen naamioitu liikekannallepano. Osallistuminen hyökkäykseen Rovaniemen alueelta – – . Tähän tarkoitukseen määrättävä 2 suomalaista divisioonaa – – . Hyökkäys Laatokan molemmin puolin Laatokan kanavalle ja Syvärille. Tähän tehtävään asetettava Suomen armeijan pääosa.”

Kivimäki kutsuttiin seuraamaan sodan syttymistä aitiopaikalta kello viisi aamulla. Martin Bormann kirjoitti: ”Suomalaiset vaativat Leningradin aluetta; fyyreri haluaa tuhota Leningradin maan tasalle, antaakseen sen sitten suomalaisille.” Syyskuussa 1941 Kivimäki kirjoitti ulkoministeri Rolf Wittingille: ”Mutta yksi asia on mielessäni kiteytynyt varmaksi ja se on, että Saksalta on virallisesti pyydettävä, että Pietari täydellisesti ja lopullisesti hävitetään, koska se on venäläisen asutuksen alituisena vetovoimana. Luulisin, että saksalaiset ovat yleensäkin halukkaita tähän toimenpiteeseen, mutta varmaan erityisesti, jos sitä koskeva vakava toivomus Suomen taholta virallisesti esitetään.”

Otto Wille Kuusisen mielestä Kivimäki oli ”emäfasisti, joka jo pääministerikaudellaan johdatti Suomen ulko- ja sisäpolitiikkaa fasismin suuntaan”. Andrei Ždanovin mukaan ”Kivimäki toimi meklarina, joka muokkasi kaikki asiat Suomen ja Hitlerin Saksan liittoa varten ja sotaa varten. Hän sai Rytiltä tehtäväkseen – – hieroa kauppaa Berliinissä sotilasliittoa varten maiden välille sillä ehdolla, että – – Saksalta saataisiin apua uusien strategisten rajojen hankkimiseksi. – – Kivimäki oli aivan sotasalaliiton keskuksessa.”

Suomelle sodan alku oli Saksan kanssa suunniteltu manööveri. Ulkomaailmalle piti näyttää, että Suomi muka joutui Neuvostoliiton hyökkäyksen kohteeksi. Kivimäki kirjoitti kesällä 1941: ”Se taktillinen näkökohta, että Suomi joutuu puolustus- eikä hyökkäyssotaan, on operaatiota valmisteltaessa otettu huomioon.”

Kun Saksa keskitti Suomeen ja Norjaan ilmavoimiaan tarkoituksenaan hyökätä suomalaisten kanssa Leningradiin, neuvostoilmavoimat iskivät kahdeksalletoista Suomen ja Norjan saksalaiselle sotilaslentokentälle. Operaatioon osallistui 260 pommikonetta ja 225 hävittäjää. Neuvostoliiton Helsingin-lähettiläs Pavel Orlov ilmoitti Wittingille: ”Saksalaisten sotavoimien hyökkäys Neuvostoliittoon Suomen alueelta käsin on pakottanut Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton ryhtymään vastatoimiin Suomen alueella sijaitsevia saksalaisia lentokenttiä ja saksalaisia joukkoja vastaan.”

Radiossa Ryti väitti Suomen joutuneen puolustustaisteluun: ”Neuvostoliiton sotavoimat – – ilman meidän antamaamme aihetta ovat – – suorittaneet säännöllisiä, laajoja sotatoimia maamme kaikissa osissa ja tapojensa mukaisesti pääasiallisesti kohdistaneet ne – – rauhallista siviiliväestöä vastaan. Näin on alkanut toinen puolustustaistelumme – –.”

Sodan alettua kotijoukkojen rovasti Hannes Anttila ilmoitti radiohartaudessaan Suomen toteuttavan Jumalan antamaa tehtävää: ”– – Jumala on tämän pienen Suomen kansan tehtäväksi antanut suuren naapurinsa kurittamisen – – Jumala on valinnut meidän kansamme välineeksensä. – – Kun me Jumalan aseina ja välikappaleina taisteluamme käymme, ei mikään meitä voi peloittaa, sillä «Jumala ompi linnamme – – ».”

Moskovan Tiltu eli Aino Kallio huusi radioaalloilla:

Itsepintaisesti julistaen puolueettomuuttaan Rytin-Tannerin-Mannerheimin koplakunta yhdessä isäntänsä Hitlerin kanssa tekivät törkeän päällekarkauksen neuvostokansaa vastaan. Punainen Armeija vastasi tuhoisilla vastaiskuilla saksalaisten sotilaallisiin tukikohtiin. Silloin Suomen vallassaolijain oli pakko riisua naamionsa: he julistivat sodan Neuvostoliittoa vastaan. – – pitkäaikaista rauhaa ei voi olla niin kauan kuin Suomessa on vallassa verenhimoinen klikki, joka jo toisen kerran lyhyen ajan kuluessa on syössyt Suomen kansan verisen sodan kuiluun. – – Ryti lausui uskovansa Mannerheimin armeijan voittoon. Nyt sitä odottaa lopullinen tuho.

KUVA43

Aino Kallio eli ”Moskovan Tiltu”.

Rotusota Leningradia vastaan

Yhteisessä kansallissosialistisessa tuhoamissodassaan Mannerheimin ja Hitlerin armeijat murhasivat piiritettyyn Leningradiin pitkälti toista miljoonaa ihmistä. Se on holokaustiin rinnastettava kansanmurha ja sotahistoriassa ainutlaatuinen jättiläiskaupungin nälkäsaarto. Ryti kirjoitti muistiinpanoihinsa: ”Siviiliväestökin Pietarissa saakoon kuolla, sillä venäläiset ovat niin kovin epäluotettavia ja kavalia, ettei heitä ole syytä säästää.” Svinhufvud sanoi juhlapuheessaan: ”– – juuri Suomelle – ja myös Baltian maille – on elintärkeä asia, että – – Pietari kukistetaan ja idän vaara poistetaan.” Syyskuun lopussa 1941 Hitler sanoi: ”Meillä ei ole mitään kiinnostusta tämän kaupungin asukkaiden osankaan säilyttämiseen.”

”– – Suomen sarkatakkinen armeija pitää vartiota asemissaan valmiina, sulkien Pietarin jättiläismotin pohjan puolelta kuin korkki pullon”, V. J. Vatanen kirjoitti Otavan 1941 julkaisemassa natsipamfletissa Ukrainan valloittaja ja Pietarin ja Moskovan piirittäjät. Suomen ja Saksan saumaton yhteistyö Leningradin piirityksessä näkyi Helsingin Sanomien otsikoissa syyskuussa 1941: Saksalaiset ja suomalaiset kiristävät Pietarin nuottaa, Suomalaisten eteneminen täydentää Pietarin saarron, Suomalaiset ahdistavat Pietaria pohjoisesta. Hakkapeliitta kirjoitti ylpeänä: ”– – nyt meidänkin poikamme ovat mukana Pietaria piirittämässä.”

P. E. Svinhufvud sanoi sodanaikaisessa juhlapuheessaan, että Tsaari Pietari I ”perusti Nevajoen suulle, puhtaasti suomalaisille seuduille, uuden kaupungin, Pietarin”. Pietari oli suomalaisille ”Inkerin slaavilainen käenpoika”, joka piti palauttaa sen ”oikeille” omistajille eli suomalaisille.

”Kivekkään kosto toteutuu Pietarille”, Hakkapeliitta julisti syyskuussa 1941. Kysymyksessä oli Eevertti Pärnäsen 1923 julkaistussa romaanissa esiintynyt suomalainen satuhahmo, ”korvenperkaaja ja karhunkaataja” Antti Kivekäs, joka kaivettiin esille Pietarin hävitystä manaamaan. Pietari Suuri oli mukamas perustanut kaupunkinsa Kivekkäiden talon paikalle Jänissaarelle. Kyseessä oli ”Ruotsin valtakunnan äärimmäinen talo”. Tarinan mukaan Antti Kivekkään ihana morsian Henulan Annikka kuoli, kun ”juopunut kasakka Timofei” hänet puukolla tappoi. Hakkapeliitta muistutti sissipäällikkö Kivekkään kironneen: ” – – kerran taivaan kosto tavoittaa tämän venäläisen valloituspolitiikan keskuksen. Se tuhoutuu ja vanha suomalainen maaperä Nevan varsilla vapautuu jälleen painajaisestaan.” Suomen Kuvalehden mukaan Kivekkään isä oli haavoittunut kotipihallaan Jänissaarella vuonna 1702 ja manannut:

Ja nyt miehet, kaivakaa minulle hauta tuohon pihan keskelle, sillä hetkeni ovat luetut. Minä olen tämän saaren omistaja ja haltia, sen uumenissa tahdon maata ja vartioida saartani ajasta aikaan. Ja vaikka itäläinen tämän hetkeksi valtaisikin, niin haudastani minä huudan kirouksia vierasta anastajaa vastaan. Jos se rakentaa kaupunkinsa minun haudalleni, minun ja esi-isäini omistamalle maaperälle, niin kirousteni painosta sen muurit kerran sortuvat. Kaivakaa hautani syväksi. Älkää irroittako miekkaa kourastani, kun laskette minut haudan pohjalle. Ja nuo moskovalaisen aseen palaset – ne viskatkaa jalkoihini sinne haudan syvyyteen. – – Älkää ilman taistelua luovuttako tuumaakaan isäinne maasta. Ja jos menetätte, niin ottakaa takaisin.

”Kivekkään kirous ei ole menettänyt voimaansa, se toteutuu”, Suomen Kuvalehti uhosi ja teki selväksi, että Pietari kuuluu suomalaisille:

Jänissaarelle kohosi mahtava Pietari-Paavalin linna. Mutta sen muurien alla lepää saaren oikea isäntä – –kourassaan raskas hakkapeliittamiekka, ja meidän aikamme on saanut nähdä, mitä hänen kiroustensa paino on vaikuttanut kaupungille, jonka väkivalta on pystyttänyt suomalaisen heimon ikivanhalle alueelle. Ja hänen kirouksensa henki kuohuu haudan syvyydestä edelleenkin tuon kammon kaupungin ylitse, samalla kun Kivekkään taisteluhenki jatkuvasti elää nuoren suomalaispolven povessa.

”Ylihuomenna ei Pietarissa ole yhtäkään elävää olentoa”, hymyilevä Suomen armeijan ylipäällikkö toteaa Jukka Kontion romaanissa Punainen naamio (WSOY 1926). Mainosten mukaan se oli ”romaani tulevaisuuden sodasta”. Kirja on sävyltään sadistinen ja murhanhimoinen. Suomalainen insinööri Rautamo kehittää siinä saksalaisten kanssa ihmeaseen: ruttobakteereja levittävän pommin, jota kokeillaan ensin koiriin ja sitten pietarilaisiin: ”– – kuului eläimellisiä huutoja tuhansista kurkuista – – ennenkuulumattoman tuhoisa rutto raivosi Pietarissa ja ympäristössä”.

Sitten Suomi tekee romaanissa Pietariin kaasuhyökkäyksen: ”Suomalaiset lentokoneet hyökänneet yöllä Pietariin – – Käytetty – – ennenkuulumattoman voimakasta kaasua, joka oli aiheuttanut oikean joukkoteurastuksen kaupungissa.” Eikä Pietari ollut Kontion romaanissa ainoa kohde: ”Viipurissa suorastaan kuhisi ryssiä – – Tähän muurahaispesään suuntasi ylipäällikkö yllättäen toisen iskun”. Se ”vei voiton aikaisemmista joukkosurmaamisen saavutuksista”. Kirjan saksalainen insinööri pohtii: ”Maailman pirullisin joukkomurha onnistui”, mihin insinööri Rautamo vastaa: ”Ätsh… nehän ovat vain ryssiä. Koko sivistynyt maailma kiittää teitä.”

Kontion kirjassa Suomi saa paljon kiitosta venäläisten joukkomurhaamisesta: ”Riemu Suomen armeijan odottamattomasta urotyöstä oli sydämellinen kaikkialla maailmassa.” Punaisessa naamiossa on myös kohtaus, jossa Helsinkiä pommittanut neuvostolainen ilmalaiva upotetaan mereen yleisön ihastellessa Kaivopuiston rannassa. Kun laskuvarjolla pelastunut lentäjä osoittautuu suomalaiseksi, raivostunut väkijoukko hirttää hänet rautalangalla puuhun.

Vuonna 1926 julkaistiin toinenkin kirja Suomen ja Venäjän tulevasta sodasta, Aarno Karimon Kohtalon kolmas hetki – Suomen ja Venäjän sota vv. 1967–68. Tässäkin romaanissa Suomi panee Venäjän polvilleen erilaisten ihmeaseiden kuten ilmassa ja veden alla liikkuvien koneiden avulla. Lisäksi idästä saapuu miljoonapäinen mongoliarmeija auttamaan suomalaisia. Karimon suosittu romaani ilmestyi ensin jatkokertomuksena Hakkapeliitassa. WSOY otti siitä uusintapainoksen vuonna 1935.

Mitään muuta ei Suomessa odotettu syksyllä 1941 yhtä suurella kiihkolla kuin Leningradin tuhoutumista. Ajan Suunnan Mauri kirjoitti: ”Kun se nyt Sodoman ja Gomorran tavoin kulkee tuhoansa kohti, emme voi siinä nähdä muuta kuin jumalallisen oikeuden täyttymisen. Niin täytyikin tapahtua. Idän vainolaisen kykloopinsilmä on puhkaistava niin, ettei sen saastainen katse enää tahraa Länsi-Eurooppaa.” Helsingin sanomien otsikko raivosi: ”Tämä sota voi päättyä vain Saksan voittoon.”

Suomessa pakolaisena asunut juutalainen lääkäri Walter Cohen muisteli: ”Suuri voittoja juhlittiin, koko kansa joutui hurmion valtaan. Ajateltiin suuria ajatuksia, puhuttiin suuria sanoja. – – Oli kuin olisimme tukehtuneet tässä kerskumisen, ylvästelyn ja vihan ilmapiirissä.”

HS kirjoitti Leningradin piirityksestä syyskuun 1941 puolivälissä: ”Kun suomalaiset joukot samanaikaisesti ahdistavat pohjoisesta, on nyt 4,5 miljoonaa ihmistä ahdettu noin 5.000 km² laajuiselle alueelle.” Mannerheimin asiamies Hitlerin luona, kenraali Paavo Talvela raportoi tarkastusmatkaltaan Saksan Leningradin-rintamalta:

Leningradissa vallitsee suuri kurjuus. Vankitietojen mukaan siellä kuolee päivittäin nälkään 6 000–7 000 ihmistä. Kannibalismia on hyvin paljon. Ruumiita ei ole kyetty hautaamaan, joten niitä on suurina röykkiöinä puistoissa ym. Keväällä tulee ilmenemään kauheita näkyjä ja tarttuvia tauteja.

Hyväntuulinen marski vitsaili antavansa Leningradille uuden nimen Nevanlinna, ruotsiksi Neovius. Saksa pyysi Suomelta 30 000 poliisia pian miehitettävään Leningradiin. Kaupungin ryöstämisen, hävittämisen ja siviilien murhaamisen loppusilaus oli tarkoitus tehdä pääosin suomalaisin voimin. Martti Haavio kuitenkin kirjoitti vaimolleen, että myös virolaisia koulutettiin Pietariin poliiseiksi. Heille opetettiin venäjää ja näytettiin karttoja ja kuvia kaupungista. Valloitetun Leningradin tuleva saksalainen komendantti fregattikapteeni Bartholdy odotteli jo esikuntineen Rovaniemellä.

”Istuuduttuaan Marsalkka asetti monokkelin oikeaan silmäänsä ja jäi odottamaan ruokaa”, tarjoilija Taru Stenvall muistelee ja jatkaa: ”Marsalkalla oli tapana etsiä sokeriastiasta suurta sokeripalaa. Löydettyään sellaisen hän pani sen omaan kuppiinsa ja rupesi etsimään toista kenraali Nenoselle.” Ruokapöydässä Marsalkka muisteli Intiaan tekemäänsä tiikerinmetsästysretkeä, mutta naisista tai kaksimielisistä jutuista ei puhuttu koskaan. Päivän huipentuma oli se kuuluisa Marskin ryyppy:

Marsalkka tarttui lasiinsa sen kuvun keskiosasta peukalolla ja etusormella pitäen. Tartuttuaan siihen hän ei enää lainkaan katsonut kädessään olevaa täpötäyttä lasiaan, vaan vastapäätä istuvaa suoraan silmiin. Käsi teki kauniin, rauhallisen kaaren, kun hän kumartui aavistuksen verran «skoolatessaan» pöytäseurueensa kanssa.

Marskilla oli keinonsa hermojen hallintaan. Kun Karjalankannaksen rintama luhistui helmikuussa 1940 ja katastrofi oli lähellä, Mannerheim kirjoitti päämajassa Aasian matkakirjansa esipuheen.

Syyskuun 1941 alusta lukien HS:n otsikot manasivat Pietarin hävitystä päivä päivältä yltyvällä murhanhimolla: Pietarin motti kiristyy, Jättiläispihdit Pietarin ympärillä, Pietarin saarrostus melkein täydellinen, Pietari on nyt täydellisesti eristetty muusta maailmasta, Pietaria pommitetaan tykeillä, Pietaria pommitetaan lakkaamatta, Pietarin kohtalo väistämätön, Pietarin sotilaallisia kohteita pommitetaan jne.

Mutta Leningradin puolustus piti, HS:n sotapsykoosi leikkasi kiinni ja päivittäiset otsikot alkoivat syyskuun loppua kohden junnata paikoillaan: Pietari puolustautuu sitkeästi, Pietari kypsyy kiirehtimättä, Murto Pietarin puolustukseen, Pietari yhtämittaisen tulen alaisena, Kaupungin puolustajat pakko kukistaa armotta, Aukkoja Pietarin linnoituskehään, Taistelu Pietarista yhä kiihtyy, Pietari lähellä romahdusta, Jollei kaupunki antaudu, se on tuhon oma, Taistelu Pietarista jatkuu entisellä kiivaudella. Punaisen Armeijan suomalainen sotapropagandisti, Terijoen hallituksen maatalousministerinäkin tunnettu runoilija Armas Äikiä huusi eetteriin:

Ei tuo Leningradin motti

kypsy mistään hinnasta.

Natsilauma hatkan otti

Pähkinänkin linnasta.

Ihmetytä ei se ketään,

jos myös ”Äänislinnasta”

lähtee mies, kun kylvetetään

natsisyyhy pinnasta.

KUVA 44

Armas Äikiä.

Kotijoukkojen rovasti Hannes Anttilan radiohartaudessa sanottiin, että Suomikin oli motissa:

Me olemme – – ja meidän koko kansamme on nyt Jumalan motissa. – – te ette päästä vihollista motista, ennenkuin se antautuu, eikä Jumalakaan päästä meitä, ennenkuin me hänelle antaudumme. Nyt on aika etsiä Jumalaa – – sillä hän on läsnä taistelussamme kaikkien aikojen suurinta jumalankielteisyyttä vastaan. – – Jumalan motti laukeaa sillä tavoin, että siinä olevaa ei tuhota, vaan motitettu pääsee kaikesta synnistään, tulee onnelliseksi, autuaaksi ja Jumalan lapseksi. – – veljet: kun me Jumalalle antaudumme, ja tämä suuri motti puretaan, silloin meille koittaa ihana aika.

Suurempaa menestystä Leningradin piirityksessä Suomi ei saavuttanut, paitsi tietenkin joukkokuolemat. Niistä kerrottiin säälimättömän sadistisen hysterian vallassa. Syyskuun alussa Helsingin Sanomat raportoi Leningradin pikkulasten joukkokuolemista:

Kehnoista ravinto- ja majoitusoloista johtuen ovat nyt jo taudit alkaneet tehdä tuhojaan. Varsinkin lapset ovat alttiit kylmettymiselle joutuessaan kosteassa syysilmassa yöpymään taivasalla. Lasten keskuudessa ovatkin vatsataudit tehneet suurta tuhoa, esim. Tipunan esikaupungissa – – on sadoittain lapsia kuolleina aseman lähistöllä. – – Miljoonakaupunki valmistautuu tuhoon. Sitä näyttävät hirvittävät bolshevikkijohtajat haluavan välittämättä väestön suunnattomista kärsimyksistä.

Suomalaiset syyttivät Leningradin kansanmurhasta tietenkin neuvostojohtoa, etenkin juutalaisia. Kyse oli kuulemma vain juutalaisten ovelasta propagandasta. Gunnar Lindqvist kirjoitti Kustaa Vaasa -lehteen, että juutalaiset suunnittelivat suurta propagandaiskua Saksaa vastaan ajamalla suuren määrän naisia ja lapsia piiritettyyn Leningradiin. V. J. Vatanen puolestaan kirjoitti Otavan julkaisemassa natsipamfletissa: ”Sotahistorian suurin piiritys, hirvittävin murhenäytelmä, jonka teki välttämättömäksi bolshevistisen sodanjohdon julmuus.”

Kotijoukkojen rovasti Hannes Anttila huusi radioon: ”Jumalan tuomiot ovat nyt täyttymässä, veljet, ja te olette hänen välikappaleitansa. Sotamme on Herran sotaa jumalattomuutta vastaan. – – Nyt on bolshevismin tilinteon hetki tullut. – – Sen satu on lopussa.”

Lokakuun alussa 1941 HS julkaisi kaatuneelta venäläiseltä otetun kirjeen, josta Leningradin pohjattomat kärsimykset, joukkokuolemat, nälänhätä ja muu kävivät selvästi ilmi. Lehden otsikko kuului: «Meitä kuolee täällä kuin kärpäsiä» – kirjoittaa pietarilainen vaimo rintamalla olevalle miehelleen.

Menneisyydestä kaikui vuonna 1923 kirjoitettu Akateemisen Karjala-Seuran sotahuuto: ”Esi-isiemme vuotaneen veren nimissä, kuolema kotiemme, omaistemme ja isänmaamme hävittäjille ja raiskaajille, kuolema Kalevan heimon pirstojalle, Suomen kansan saastuttajalle. Suomen menetetyn kunnian ja tulevan suuruuden nimessä: Kuolema ryssille!”

Saksan merivoimien päiväkäskyssä sanotaan: ”Fyyrer on päättänyt pyyhkäistä Pietarin kaupungin maan pinnalta. Neuvosto-Venäjän tappion jälkeen ei ole mitään etua tämän suuren asutuskeskuksen olemassaolosta. Suomi on samaten ilmoittanut, että sitä ei kiinnosta Pietarin kaupungin myöhempi olemassaolo sen uusien rajojen välittömässä läheisyydessä.”

Ulkoministeri Joachim von Ribbentrop totesi marraskuussa 1941 pitämässään puheessa: ”Pohjolan suomalaisten sankareiden kunniakas osuus tähän yhteiseen vapautustaisteluun turvaa heille ainaisiksi ajoiksi paikan Saksan kansan sydämessä.”

Mannerheimin asiamiehenä fyyrerin luona toiminut Paavo Talvela, joka tiesi Leningradin joukkokuolemista, pyysi Hitleriltä apua kaupungin ainoan huoltoreitin eli Laatokan elämän tien katkaisemiseksi. Tämä Suomen, Saksan ja Italian yhteistyönä toteutettu operaatio tunnetaan Suho-saaren taistelun nimellä. Venäläiset sotahistorioitsijat pitävät sitä merkittävänä voittona, mutta suomalaisessa sotahistoriassa sitä ei tunneta lainkaan. Meillä halutaan unohtaa, että Laatokan elämäntie haluttiin katkaista Suomen, tai ainakin Talvelan, aloitteesta. Ainakin yksi suomalainen upseeri lähti vapaaehtoisena katkaisemaan Laatokan elämäntietä. Heikki A. Reenpää kirjoittaa muistelmissaan: ”Ensimmäinen yritys Leningradin elämäntien katkaisemiseksi tehdään heinäkuun ensimmäisen päivän paikkeilla. Mukaan lähtee kymmenen lauttaa ja tukiyksiköt. Minulta kysytään, haluanko mukaan, pakkoa ei ole. Päätän lähteä, kovin montaa suomalaista ei mukaan tule.”

Vain yksi asia järkytti tunteettomaan sotapsykoosiin vaipuneita suomalaisia – Canterburyn arkkipiispan lupaus muistaa rukouksissa Venäjän armeijaa ja kansaa: ”Meidän on toivottava Venäjän kansalle ja urheille venäläisille armeijoille menestystä taistelussaan ja meidän on oltava valmiit antamaan niille kaikkea mahdollista apua. – – Kuten mekin, taistelevat venäläiset vapautensa ja kansallisen riippumattomuutensa puolesta.” Tämä herätti tavattoman paljon pahaa verta Suomen kirkollisissa piireissä. ”Pirullisen papin rukous ei toteudu”, Uusi Aura kirjoitti. Svinhufvud haukkui arkkipiispan muistuttamalla, että tämä oli saanut Stalinilta korkean ritarimerkin.

Suomen kirkonmiehet olivat Hitlerin kannattajia, eikä ihmisteurastus herättänyt heissä pienintäkään vastalausetta. Suomen piispat julkaisivat kirkollisessa Herättäjä-lehdessä kesällä 1941 kehotuksen, jonka mukaan uudessa sodassaan suomalaiset puolustavat ”koko kristikunnan pyhintä uskoa ja sille rakennettua länsimaista sivistystä”. Kirjoituksen olivat allekirjoittaneet Erkki Kaila, Max von Bonsdorff, Aleksi Lehtonen, Yrjö Loimaranta, J. A. Mannermaa ja Eino Sormunen. Suomen kirkko ei koskaan protestoinut juutalaisvainoja.

Helsingin Sanomat julkaisi lokakuussa 1941 arkkipiispa Erkki Kailan allekirjoittaman kirkolliskokouksen julkilausuman: ”Petollisin, petomaisin ja antikristillisin kaikista maailman valloista on uudistetusti nostanut hirvittävän sodan kansaamme vastaan – – . Kristittyinä emme saa unohtaa rukoilla myös vihollisemme puolesta, – – että Jumala kukistaisi ja nöyryyttäisi sen – –.” Sotilaspastori E. Rinne kirjoitti Herättäjään: ” – – meitä vastassa on jättiläisvaltakunta, joka koko valtiomahdillaan ja järjestelmällisellä organisatiollaan on raastaen ja raiskaten käynyt säälimättä sotaan Kristusta ja hänen tunnustajiaan vastaan. – – Eteenpäin Jumalan nimessä ja hänen voimallaan. Ristin merkki voittaa!”

Lokakuussa 1941 Leningradin pikaista tuhoa pidettiin jo niin varmana, että J. K. Paasikivelle kirjoitettiin valmiiksi radiopuhe Leningradin valloituksen kunniaksi: ”Kansalaiset! Viesti on tuonut tiedon, että Saksan mahtava sotilaallinen voima on valloittanut Pietarin. Tuo meidän rajamme vieressä oleva Venäjän entinen loistava pääkaupunki on kukistunut, ensi kerran historiansa aikana. Tämä sanoma, vaikkakin odotettu, on omiaan sykähdyttämään jokaisen suomalaisen mieltä. – – Historian Kostotar on nopeasti nostanut miekkansa ja iskenyt meidän puolestamme.” Myös Yleisradion ohjelmapäällikön Ilmari Heikinheimon puheeseen laatima saatekirje kertoo paljon:

Suomen Yleisradio on erittäin kiitollinen siitä, että Te, herra Valtioneuvos, jolla on niin kunnioitettu nimi maamme oikeuden puolustajana, suostuitte ottamaan pitääksenne puheen siinä ohjelmassa, joka radiossa on tarkoitus järjestää Pietarin pian odotettavissa olevan kukistumisen johdosta. Tälle ohjelmalle antaa Teidän asiasisällöltään painava ja muodoltaan jykevä puheenne aivan erityistä arvoa. Mikäli haluatte etukäteen esittää puheenne nauhalle, varaamme siihen kernaasti Teille tilaisuuden.

Svinhufvud lausui sodanaikaisessa juhlapuheessaan: ”Ilmeistä on, että vapaa Suomi ja Pietari eivät sovi yhteen; niitten välillä on sovittamaton vastakohta – –. Meidän kannaltamme katsoen Pietari on aina ollut ja on edelleen uhkana maallemme. – – Tässä on vastakohta, josta ei päästä – jommankumman täytyy lopulta väistyä.”

Syksyllä 1941 Helsingin Sanomat mainosti nimimerkki Imam Raguzan natsipamflettia Sovetismin luhistuminen Suur-Saksan iskuista. Sen oli kirjoittanut pahamaineinen neuvostoloikkari ja entinen diplomaatti Suren Erzinkjan. Esipuheessa sanottiin:

Minkälainen tulee olemaan Itä-Euroopan valtiollinen kartta sen jälkeen kuin sovetismi, bolshevismi ja kommunismi on kukistettu? – – se tulee olemaan sellainen, jollaiseksi sen piirtävät Suur-Saksa, Italia, Suomi, Unkari ja Rumania – –. Suur-Saksan, eurooppalaisuuden lipunkantajan, muodostaminen ja sen voitto – – vakiinnuttaa Euroopan monen moneksi vuosisadaksi ja turvaa ihmiskunnan.

Pääministeri J. W. Rangellille osoitetussa salaisessa muistiossa Suomi-Eesti luki: ” – – kun Inkeri on vapautettu, – – Suomenlahti voi täydellisesti yhdistää Eestin ja Inkerin Suomeen vain sillä ehdolla, että venäläiset karkotetaan kokonaan pois sen rannoilta, ikivanhoilta Suomen suvun asuma-alueilta.” Myös Martti Haavio kirjoitti vaimolleen Alfred Rosenbergin esikuntapäälliköltä saamistaan lupauksista:

Suomi saa ottaa maata itään niin paljon kuin haluaa, vaikka yli Arkangelin radan. Samoin Suomi saa koko Laatokan ympäristöineen. – – Viron valtio jää (ei tosin ehkä täysin itsenäisenä) ja saa miltei koko Inkerin (paitsi Pohjois- ja Itä-Inkeriä, jotka tulevat Suomelle). Virolle ja Suomelle yhteinen raja. Pietari vapaakaupunki. – Kuolan saa Suomi. Mutta sen suunnattomat kulta- ja mineraalirikkaudet joutuvat pohjoismaisella pääomalla kaivettaviksi ja tulevat koko Euroopan hyödyksi. – – Sydämellisin, rakkain terveisin Martti.

Myöhemmin Haavio selosti innokkaana: ”Täällä on tällä hetkellä muudan iso saksalainen herra. Hänen tehtävänään on mm. rajojen suunnittelu. Itään Suomen naapuriksi aiotaan muodostaa Komin valtakunta! Olemme kurssissa!”

Mutta Leningradin puolustus piti, eikä kaupunkiin syntynyt tappiomielialaa. Melkein koko piirityksen ajan runoilija Olga Berggolts auttoi ihmisiä kestämään lukemalla Leningradin radiossa runojaan ja selostuksiaan piiritetyn kaupungin asukkaille, joista suurin osa oli naisia:

Kaksoiselämää me nykyään elämme:

piiritetyn kaupungin pakkasessa, nälässä,

surussamme,

hengitämme huomista,

ihanaa, anteliasta päivää,

päivää jonka jo ansaitsimme.

Vuonna 1956 Berggolts tiivisti ajatuksensa tilaustyönä tehtyyn runoon, joka ikuistettiin Leningradin piirityksen joukkohaudan marmoriin:

Leningradilaiset lepäävät täällä.

Kaupunkilaiset ovat täällä – miehet, naiset, lapset.

Punaisen Armeijan soturit heidän rinnallaan.

Koko elämällään he puolustivat sinua, Leningrad,

vallankumouksen kehto.

Me emme voi tässä luetella heidän jaloja nimiään,

sillä niin paljon heitä on ikuisen graniitin suojissa.

Mutta tiedä, kuulija kiven äärellä,

ketään ei ole unohdettu eikä mitään unohdeta.

Teräspanssareissaan viholliset murtautuivat kaupunkiin,

mutta armeijaan liittyivät –

työläiset, koululaiset, opettajat, nostoväki,

Ja kuin yhdestä suusta kaikki sanoivat:

«Ennemmin kuolema pelästyy meitä, kuin me kuolemaa.»

Me emme unohda nälkäistä, kylmää ja pimeää talvea 41–42,

emme tulituksen raivoa,

emmekä pommitusten kauhua vuonna 43.

Kaupungin joka metri on pommien mylläämä.

Yhtäkään elämäänne, toverit, ei ole unohdettu.

Kun taivas, meri ja maa sylkivät lakkaamatonta tulta,

te teitte päivittäisen urotekonne arvokkaasti ja yksinkertaisesti,

ja yhdessä isänmaanne kanssa

saavutitte voiton.

Joten kuolemattoman elämänne edessä

tällä surun ja riemun kentällä

kiitollinen kansa kumartaa ikuisesti lippujaan,

Äiti-Venäjä ja sankarikaupunki Leningrad.

Berggoltsin runossa yksi lause on ylitse muiden: Ketään ei ole unohdettu eikä mitään unohdeta. Se on säilynyt voittajien tunnuslauseena kaikkialla siellä, missä toisen maailmansodan lopputulos vielä muistetaan. Lause on käännetty monille kielille ja painettu lukemattomia kertoja.

Miten pyhimys käännytetään

Piiritetty Leningrad taisteli lähettämällä natsien selustaan desantteja. Yksi heistä oli Kerttu Nuorteva, Yhdysvaltain Oregonissa syntynyt Neuvosto-Karjalan puhemiehen Santeri Nuortevan tytär. Kerttu oli valmistunut Leningradin Herzen-instituutista, näytellyt Petroskoin suomalaisessa teatterissa, toimittanut Kipinä-lehteä, valmentanut Leningradin NKVD:ssä Suomeen lähetettäviä desantteja, avioitunut lehtimies Lev Varšavskin kanssa ja tuomittu 1937 karkotukseen Karagandaan, missä hän oli opetellut nukentekijäksi.

Suomen hyökättyä Leningradia vastaan Nuorteva hyppäsi laskuvarjolla Vihtiin. Tehtävä ei ollut vaatimaton: terroristiverkon rakentaminen ja Mannerheimin murhaaminen. Ehkä kokemukset piiritetyssä Leningradissa vahvistivat Kertun tuntemuksia siitä, ettei Mannerheim mikään Pietarin pelastaja ollut. Laskeuduttuaan maahan Kerttu punasi huulensa ja meni sovitusti virolaissyntyisen kirjailijan Hella Wuolijoen luokse lausumaan tunnussanan. Sitten hän siirtyi puhelinluettelosta löytämänsä Elina Sigrid Hämäläisen nimellä Helsinkiin kosmetologin oppiin.

Kerttua on kuvailtu sivistyneeksi ja miellyttäväksi. Hän tunsi historiaa ja taiteita ja oli perehtynyt Neuvostoliiton historiaan ja politiikkaan. Hänen kanssaan oli miellyttävä keskustella. Hella Wuolijoki kertoi: ”Hän oli valmis kuolemaan maansa puolesta, hän oli kaunis kuin kuva, silmänsä leimusivat ja hänen rohkeutensa muistutti nuoruuteni ihannetta vanhoilta vallankumousvuosilta.” Nuortevasta tiedettiin lisäksi, että hänen mielihahmonsa oli näytelmässä Viisas neitsyt esiintyvä Maija Miehimys ja lempikirjansa Tuulen viemää.

Kun Kerttu jäi huolimattomuuttaan kiinni helsinkiläisessä pesulassa, hänestä tuli Valtiollisen poliisin herkkupala monessakin mielessä. Hän sykähdytti ainutlaatuisella tavalla useammankin herran sydäntä, ja hän saikin lempinimen Bolševismin pyhimys. Kertulta päätettiin saada täydellinen tunnustus, hyvällä tai pahalla. Häntä ei saanut päästää karkuun eikä kiduttaa kuoliaaksi, mutta hänet imettiin tiedoista tyhjäksi ja muutettiin samalla ihmisraunioksi.

KUVA 45,46,47

Kerttu Nuortevan pidätyskuvat.

Nuorteva vietiin monta kertaa mielisairaalaan, mutta sielläkin kapteeni Toivo Tuominen jatkoi uhrinsa kiusaamista. Lapinlahdessa lääkintöneuvos Einar Anttinen antoi Nuortevalle sähköšokkeja – bolševismin ruttotartuntaa vastaan. Se tehosi, ja Valpon uusi päällikkö, edeltäjäänsä raittiimpi Paavo Kastari sai kirjoittaa presidentilleen: ”Olen huomannut, että hänen poliittinen maailmankatsomuksensa oli alkanut käydä jollakin tavoin ontoksi ja osoitti horjumisen merkkejä.”

Horjumisen merkkejä hyvinkin. Fasistit olivat kiduttaneet, raiskanneet ja häpäisseet Kerttu Nuortevan romuksi – Valpon miehet osasivat asiansa. Häntä oli uhkailtu, kiusattu ja maaniteltu. Välillä pahat miehet olivatkin esiintyneet hyvinä ja vieneet hänet kaupungille syömään. Mutta Kerttu tiesi, että heti seuravana päivänä voitiin ampua kuula kalloon. Hänelle luvattiin avioliittoa ja uutta elämää Ruotsissa. Häntä viekoiteltiin ja ruoskittiin, vuorotellen. Valpon likainen koira tyydytti alhaisimmat himonsa Suomen sotahistorian tärkeimpään vankiin. Gestapon vanha sääntöhän kuului: kuolemaantuomitun naisen saa raiskata.

Mutta sitten tapahtui jotakin odottamatonta. Horjumisen merkeistä huolimatta täydellistä tunnustusta ei herunut. Valpon herrat eivät saaneetkaan mitään aikaiseksi. He tarvitsivat ulkopuolista virka-apua Kertun murtamiseksi, mutta mistä sitä saataisiin? Ei ainakaan Saksasta, sillä suomalaisethan tunnettiin saksalaisiakin julmempina, kuten professori Jelena Senjavskaja on todennut. Tarvittiin siis toinen suomalainen. Suomesta ei onneksi ollut vaikea löytää tehtävään sopivaa emäfasistiakin pahempaa konnaa.

Arvo Poika Tuominen saapui lämpimästi hymyillen Kertun selliin. Tuominen oli takinkäännön tehnyt kommunisti, joka monen toverinsa tavoin palveli nykyisin natseja. Vain hänenlaisensa voisi saada Kertun lopullisesti murskattua. Tuominen selitti Kertulle, että tämän isän Santeri Nuortevan muistoa ja hautaa oli Petroskoissa ikävästi häpäisty. Petroskoin rantakadulta oli riistetty Nuortevan nimi. Lisäksi kaikki Kertun sukulaiset oli jätetty oman onnensa nojaan, ja Kertun Sanni-äiti oli kuollut yksinäisyydessä nälkään. Kertun pojasta oli tullut juoppo rikollinen, ja hän oli joutunut vankileirille. Lopuksi Tuominen kertoi, että suomalaiset olivat teloittaneet Kertun molemmat veljet Pentin ja Matin. Tiedusteluretkellään kiinni jääneet pojat oli tuomittu kenttäoikeudessa kuolemaan huhtikuussa 1942.

Tämä mursi Kertun. Kun kenttäoikeus vielä lätkäisi hänelle vakoilusta kuolemantuomion, jonka sotaylioikeus vahvisti, asia alkoi olla selvä. Kertulta saatiin niin sanottu täydellinen tunnustus: hän kertoi koulutuksestaan ja tehtävistään, ja kirjuriksi tilattu Yrjö Kivimies merkitsi kaiken ylös.

Suomi halusi Nuortevan täydellisestä tunnustuksesta täydellisen hyödyn ja julkaisi tökerön Neuvostokasvatti-propagandakirjan. Se oli Kertun tunnustuksista koottu omaelämäkerrallinen väärennös. Kirjan nähtyään Kerttu romahti: hänen sotkeutumisensa fasistiseen valhekirjaan merkitsi peruuttamatonta häpeää kotimaassa. Kerttu meni sekaisin, rakensi itsestään näköisnuken ja kiinnitti sille omia hiuksiaan.

Kun Valpon päällikkö Paavo Kastari pyysi ”ystävättäreltään” omistuskirjoitusta lämpimäiskappaleeseensa, Nuorteva kirjoitti raiskaajalleen omituisen viestin: ”Tohtori Paavo Kastarille korvikkeena opuksesta, jota ei koskaan kirjoitettu. Kerttu Nuorteva. – – P.S. Tosin korvikkeestakin sanoutuen irti tässä muodossa. Kommentariothan tunnette… Tekijä.”

Valtiollisen poliisin arkistossa Kerttu Nuortevan mapissa on paljon tietoa hänen mielisairaalahoidoistaan. Diagnoosi oli reactio psychogenea eli kuolemanpelon aiheuttama stressi. Se on tyypillistä kidutuksen uhreilla.

KUVA48

Kerttu Nuorteva.

Katselen Kerttu Nuortevan pidätyskuvaa. Tässä vaiheessa hän oli vielä Elina Sigrid Hämäläinen. Hän on punannut huulensa kuvausta varten ja puristaa niitä yhteen kuin vaikenemisen merkiksi. Hän ei näytä erityisen kauniilta muttei rumaltakaan. Vaikeneminen ei kestä kauaa, se näkyy huulten tiukasta puristuksesta. Kuvassa näkyy pelko. Mielisairaalakierre, kidutus ja raiskaus ovat vielä edessä.

Kerttu Nuorteva jäi kummittelemaan Helsinkiin. Palaamme häneen tuonnempana. Paavo Kastarille myönnettiin Saksan Kotkan ritarikunnan ansioristi.

Tarton vaiennut satakieli

Kerttu ei ollut yksin. Yön pimeydessä Tarton lähistöllä avautui toinenkin piiritetystä Leningradista lähetetty laskuvarjo. Se kuului nuorelle virolaiselle desantille Leen Kullmanille, joka onnistui piilouduttuaan sähköttämään Leningradiin kolmen ja puolen kuukauden ajan elintärkeitä ilmoituksia Peipsijärven, Pärnun ja Tarton tilanteesta.

Kullman oli paennut elokuussa 1941 Leningradiin ja päätynyt Uralille. Sieltä hänet komennettiin Baltian laivaston tiedustelijaksi. Esikunnan henkilöluonnehdinnassa Kullmania kuvailtiin: ”Poliittisesti oppinut, sivistynyt nuorisoliittolainen. On suuresti kiinnostunut Isänmallisen sodan rintamien tapahtumista, ihailee Punaisen Armeijan ja laivaston menestystä. Hänellä on suuri halu murskata saksalais-fasistiset miehittäjät.”

Kundaan aiemmin hypännyt desantti Riho Randes oli ilmiantanut kurssitoverinsa. Viron Gestapon päällikkö etsintäkuulutti ”opettajatar Kullmanin”. Võrumaan suojeluskuntapomo Ernst Lübek huomasi pian, että joku sähkötti hänen alueeltaan rintaman yli. Kullman otettiin kiinni tammikuussa 1943 sisarensa kotoa, ja samalla pidätettiin 14 sukulaista tai tuttavaa. Leen kieltäytyi kuitenkin sanomasta mitään. Maaliskuussa vanginvartija Kuno Püga ampui Leeniä selkään sen jälkeen, kun tämä oli sylkenyt kuulustelijaansa naamaan. Neuvostohistoria kertoo: ”Raakalaismaiset SS-miehet kokeilivat kaikkein hirvittävimpiä kidutuskeinoja pannakseen tyttösen puhumaan. Mutta kaikki oli turhaa: Leen vaikeni. Lopulta raivostuneet fasistit tappoivat hänet.”

Neuvostoliiton korkein neuvosto myönsi Leen Kullmanille Neuvostoliiton Sankarin arvon. Leenin esimies Naum Framkin perusteli: ”Yhtään ylimääräistä sanaa ei tullut hänen huuliltaan.” Kullman on yksi Neuvostoliiton sankarin arvon saaneesta 89 naisesta. ”Miehityksen pakkasessa tehtävänsä uskollisesti suorittaneesta tytöstä kirjoitetaan varmasti myöhemminkin”, Tõnis Lehtmets kirjoitti vuonna 1967 julkaistussa Kullmanin elämäkerrassa, eikä ollut väärässä. Palaamme Kullmaniin tuonnempana.

Kiveen hakattu partisaani

Desantit eivät loppuneet siihen. Natsien selustaan Neuvosto-Karjalaan pudotettiin laskuvarjolla vielä yksi desanttityttö, suomalainen Sylvi Paaso. Hän oli syntynyt Kemissä ja muuttanut vanhempiensa kanssa Petroskoihin. Sylvi harrasti pikajuoksua, uintia ja hiihtoa. Juri Andropov oli haastatellut hänet ja ottanut desanttikouluun.

KUVA49,50

Sylvi Paaso radioineen.

Sylvi hyppäsi ryhmineen ”tyhjiövyöhykkeelle” eli alueelle, jonka venäläiset siviilit oli puhdistettu keskitysleireihin. Hän asettui Šoutjärven vepsäläiskylään Äänisjärven rannalle, värväsi tiedustelijoita ja selvitti suomalaismiehittäjän toimintaa. Sylvi asui neljä kuukautta metsässä ja talven tultua toiset neljä maatalon läävässä. Hankkimansa tiedot hän sähkötti keskukseen. Radioaikaa oli vain kolme minuuttia, jotta suomalaisten radiopeili ei olisi paikantanut häntä. Kuolema oli lähellä koko ajan.

Sylvi Paaso hiihti ryhmineen Äänisjärven ylitse turvaan maaliskuussa 1943. Juri Andropov piti sankareilleen tervetuliaisjuhlat ja kehotti Sylviä avioitumaan taistelutoverinsa Pavel Udaltsovin kanssa. Sylvi muistelee: ”Ryypättiin ja piti mennä naimisiin, kun sellainen suuri ihminen siitä puhui. Oltiin kumpikin nuoria, eikä uskallettu sanoa vastaan.” Sylvistä tuli rouva Silva Udaltsova. Etunimi muutettiin Silvaksi, koska Sylvi oli venäläisille vaikea lausua.

Sylvi kertoi miettineensä kuolemaa usein. ”Jos suomalaiset olisivat ottaneet minut kiinni, olisin vaiennut kuin kala”, hän sanoo. Sylvin mielestä ihminen aavisti sodassa kohtalonsa. Ne, jotka eivät tulleet takaisin, tiesivät sen etukäteen. Oleg Tihonov kirjoitti Sylvistä ja hänen ryhmästään romaanin Tehtävä tyhjiövyöhykkeellä ja sovitti sen näytelmäksi Säilytettävä ikuisesti, jota esitettiin Petroskoin suomalaisessa teatterissa.

Sylvi Paason kasvot ikuistettiin 2003 Petroskoin suureen partisaanimuistomerkkiin, mahtavaan kivipaateen Karjalan Tasavallan pääkaupungin keskustassa. Yleisradion toimittaja Arvo Tuominen teki Paasosta dokumenttielokuvan Kiveen hakattu partisaani. Kun 80-vuotiaalta Sylviltä kysyttiin, mitä hän haluaisi sanoa tämän päivän nuorille, Sylvi vastasi: ”Sotaa vastaan pitää aina tehdä työtä. Sota ei voi ratkaista mitään. Pitää elää ja taistella, että ei tulisi sotaa.”

Sylvi Paaso ikääntyy arvokkaasti lastensa, lastenlastensa ja lastenlastenlastensa seurassa. Hän on käynyt myös marssimassa voitonpäivänä Moskovan Punaisella torilla.

KUVA51

Petroskoin partisaanimuistomerkki.

Vasemmalla Sylvi Paaso.

Kohti aamuruskoa

Karjalassa toimi vielä kaksi Andropovin lähettämää partisaania, vepsäläinen Anna Lisitsyna ja karjalainen Marija Melentjeva, lempinimeltään Mariika. Kaksikko vakoili menestyksekkäästi fasistien sotilaita ja tukikohtia. Paluumatkalla voimat kuitenkin loppuivat, ja Anna hukkui Syväriin. Mariika lähti uudelle retkelle, mutta joutui kovan taistelun jälkeen suomalaisten vangiksi. Virallinen neuvostohistoria kertoo: ”– – rohkea tyttönen pysyi lujana ja miehekkäänä eikä antanut sotasalaisuutta viholliselle. Saamatta hänestä ulos minkäänlaista tunnustusta miehittäjät teloittivat Karjalan kansan uskollisen tyttären.” Anatoli Gordijenkon dokumenttiromaanissa Kohti aamuruskoa Mariikan viimeiset hetket on kuvattu seuraavasti:

Kun aamulla alkoi häämöttää synkkä sarastus, hänet vietiin metsän reunaan. Siellä oli jo kaksi sotilasta lapiotöissä. Kuopasta ei kaivettu syvää. Mariika astui sen reunalle ja kokosi kaikki voimansa ollakseen horjahtamatta ja kaatumatta. «Yön jälkeen nousee kumminkin päivä», hän sanoi kovalla äänellä.

Politbyroon päätöksellä Mariika ja Anna nimitettiin Neuvostoliiton Sankareiksi ”päällystön antamien taistelutehtävien esimerkillisestä täyttämisestä sekä miehisyyden ja sankaruuden osoittamisesta taisteluissa saksalais-fasistisia miehittäjiä vastaan”. Lisitsynalle on pystytetty muistomerkit Podporožjeen, Nikolskiin ja Rybrekan kylään, ja Petroskoissa ja Nikolskissa on Lisitsynan mukaan nimetyt kadut. Hänen mukaansa on nimetty myös kalastusalus ja kauppalaiva. Melentjevalle on puolestaan pystytetty patsas Prääsään, ja Petroskoissa on hänestä kertova muistotaulu sekä museo. Melentjevan mukaan on nimetty Prääsän keskikoulu, Petroskoin katu ja hinaajalaiva. Tyttöjen kuvat on myös ikuistettu 27 karjalaisen Neuvostoliiton Sankarin joukossa Petroskoin Sankarimuistomerkkiin.

Eikä siinä vielä kaikki. Kerran vuodessa, aina Melentjevan syntympäivän tienoilla, hänen nimikkokoulussaan Prääsässä vietetään Sankarin viikkoa. Koululaiset muun muassa tekevät retken Melentjevan museoon, askartelevat hänestä kertovan näyttelyn ja käyvät laskemassa kukkia muistomerkille.

Erillisen sodan virsi

Suomalaiset olivat Saksalle loppuun asti uskollisia. Maailmasta ei taidakaan löytyä yhtä lämmintä yhteisymmärrystä kuin ystävyys ja avunanto Suomen ja Saksan välillä toisen maailmansodan aikana. Kun Hitler kävi onnittelemassa Mannerheimiä tämän syntymäpäivänä, Uusi Aura piti tapaamista ”luonnollisena kohtauksena kahden läheisessä liittolaisuudessa ja aseveljeydessä olevan kansakunnan sotavoimien ja ylimpien päälliköitten välillä”. Sellaisena tapaamista piti myös koko muu maailma.

Suomen ja Saksan liittosuhteen varsinainen kirjallinen todiste (Suomen Kuvalehden kansikuvan lisäksi) lienee Bruno Kivikosken kesäkuussa 1941 lähettämä sähke, jonka mukaan ”åtta dagar sitten Suomen-Saksan-sotilassopimus allekirjoitettu”. Jo syksyllä 1940 Saksan kanssa allekirjoitettiin kauttakulkusopimuksia, joiden turvin saksalaisjoukot tuotiin Suomeen. Asiasta ilmoitettiin hallitukselle ja kansalle vasta jälkikäteen.

Suomi väitti käyneensä erillistä sotaa, mikä herätti natseissa pahaa verta. Svinhufvud sanoi, että erillinen sota ei ole oikea perustelu: ”Yhteinen on päämäärämme, tuon vihollisen voittaminen. Mitään liittosopimusta Saksan ja Suomen välillä ei tosin ole olemassa. Mutta yhdessähän sotasuunnitelma pohjoista rintamaa varten on tehty ja yhteisen sopimuksen mukaan sotaa siellä käydään, toinen toistaan auttaen.” Armas Äikiä puki erillissodan pilkkalauluksi:

Marsalkka nyt pelkää hirttä,

sätkyäijää jurnuttaa.

Erillisen sodan virttä

taas tuo konna kurnuttaa.

Eri pää on marsalkalla,

eri Aatu paralla.

Eri kirves pölkyn alla

eri päiden varalla.

Suomalais-saksalainen aseveljeys jätti jälkensä myös suomen kieleen sanassa ”hintti”. Rintamamiehethän purkivat toisinaan seksuaalisia tarpeitaan esiintymällä naisina (ns. rintamatransvestiitit), mutta vasta saksalaisten sotilaiden kokemukset uudistivat suomalaista kulttuuria von Hinten. Tuskin oli sattumaa, että rintamaupseeri Touko Laaksonen nousi sodan jälkeen maailman erääksi merkittävimmäksi oman alansa kulttuurivaikuttajaksi taiteilijanimellä Tom of Finland. Suomalaiset ovatkin paljosta velkaa saksalaisille, eikä Mannerheim oikeastaan ollut väärässä kirjoittaessaan Hitlerille viimeisessä kirjeessään, että ”saksalaisten aseveljiemme muisto tulee täällä elämään”.

Aseveljeys jätti myös toisen yhtä pysyvän jäljen kulttuurihistoriaan, kun Irja Virtasen katkeransävyinen omaelämäkerrallinen romaani Kenttäharmaita naisia (1956) toi suomalaiseen kaunokirjallisuuteen voimasanan v***u. Sodan aiheuttama pettymys antoi kirosanalle erityisen latauksen. Tavallaan tuo nykyisin valitettavan usein lausuttu sana onkin eräänlainen ”jatkosodan” historia pienoiskoossa.

Suomen ja Saksan lämmin suhde näkyi myös Helsingin ja Tallinnan välillä, kun Suomesta laivattiin natsien käsiin ja edelleen Saksaan tapettaviksi tuhansia ihmisiä. Luovutettujen joukossa oli muun muassa kokonaisia juutalaisia perheitä, suomalaisia poliittisia vankeja ja venäläisiä sotavankeja. Elina Sanan tutkimuksen mukaan sodan aikana Suomi luovutti vähintään 49 kertaa ainakin 2 829 vankia natseille murhattavaksi – ja tämä voi olla vain jäävuoren huippu.

Kuoleman laivat

Marraskuussa 1942 Valpo päätti tappaa Suomessa vuosia asuneen Kollmanin juutalaisperheen lapsineen. Georg Kollman oli tullut Janka-vaimoineen vuonna 1938 Suomeen, missä heille oli syntynyt poika Frans Olof. Syksyllä 1942 Kollmanit pidätettiin valtion vihollisina ja laivattiin Tallinnaan. Valpon etsivä muistelee:

Veimme juutalaiset laivalle hyvin aikaisin aamulla ja kolme meistä seurasi heitä Tallinnaan. – – luovutettavat vietiin laivan kannelle ja jätettiin sinne seisomaan jääkylmään viimaan, joka viilsi luihin ja ytimiin. – – sanoin saksalaisille, että heidät pitäisi viedä laivaan sisälle. – – Mutta saksalaiset sanoivat: «Antaa heidän seistä siinä Tallinnaan asti. Jos he paleltuvat, kaasua säästyy!» – – Saksalaiset ajoivat heidät etukannelle, mutta sanoivat, että he menehtyisivät joka tapauksessa tällä matkalla. «Ensimmäisessä puurossa on pilleri ja siihen he nukkuvat», sanoivat saksalaiset. – – Eivätkä he näyttäneet pitävän juutalaisia ihmisinä lainkaan.

Samassa laivassa kuolemaan lähetettiin 11-vuotias Kurt Huppert, Valpon listan mukaan ”juutalainen”. Kurtia ja hänen isäänsä odotti nopea loppu: heidät vietiin yli tuhannen juutalaisen kuljetuksessa Berliinistä Auschwitziin. Asemalla joukosta valittiin 220 työkykyistä ja loput 783 vietiin kaasukammioon, mukaan lukien isä ja poika Huppert.

Kollmanit ovat Tallinnassa vankeina kaksi viikkoa, kunnes heidät vietiin Berliiniin ja sieltä 1 200 juutalaisen joukossa Birkenaun keskitysleiriin. Asemalla tulokkaat jaettiin eläviin ja kuolleisiin: isä-Kollman määrättiin työkykyisten ryhmään, mutta Janka-äiti ja Frans-poika komennettiin kuorma-autoon ja kaasukammioon. He katosivat ikiajoiksi, mutta eivät suomalaisten muistista. He ovat äiti ja poika, jotka Valpon päällikkö Arno Anthoni murhasi. Georg Kollman jäi henkiin. Hän palasi sodan jälkeen Turkuun todistaman siihen oikeudenkäyntiin, jossa Anthonia syytettiin Kollmanin perheen murhaamisesta.

Neuvostoliitto antoi vuoden 1942 lopulla maailmalle sotarikosnootin, jossa kerrottiin, että Suomesta vietiin juutalaisia keskitysleireihin murhattaviksi. Viesti kaikui kuuroille korville, kuten kaikuu edelleenkin. Valpo murhautti muitakin kuin juutalaisia, kuten suomalaisia kommunisteja. Kirvesmies Eino Johannes Altis luovutettiin elokuussa 1942 Viron Gestapolle, joka toimitti hänet varmaan kuolemaan Stuthoffin keskitysleirille. Konekirjoittajatar Norma Orvokki Laivo vietiin Tallinaan Gestapon päämajaan Tallinnan keskusvankilaan Patareihin, missä hän sai viikoittain seurata hirttäjäisiä.

Viron toinen holokausti

Viron julistaminen Euroopan ainoaksi ”juutalaisista vapaaksi” maaksi ei tarkoittanut, että juutalaisten murhaaminen siellä olisi loppunut. Päinvastoin, se oli vasta päässyt alkuun. Viroon tuotiin juutalaisia Suomesta, Saksasta, Ranskasta, Liettuasta, Tšekkoslovakiasta sekä eri puolilta Viroa, ja sen kymmenistä kuolemanleireistä tuli nopeasti tärkeitä joukkomurhaamisen keskuksia.

Syksyllä 1942 Arakülan ja Raasikun asukkaat huomasivat 40 bussin karavaanin liikkuvan Jägalan suuntaan. Yhden bussin rikkouduttua paikalliset näkivät, miten penkalle jalkautui varakkaan oloisia ja hyväntuulisia ulkomaalaisia. He kertoivat olevansa Tšekkoslovakian juutalaisia matkalla Karberneemen tehtaalle töihin. Epäluulot heräsivät, sillä Kaberneemessä ei ollut tehdasta. Jonkin ajan kuluttua metsän takaa Kalevi-Liivan hiekkadyyneiltä kuului aseiden pauketta ja huutoja. Kun paikalliset menivät katsomaan mistä oli kyse, he löysivät tupakantumppeja, tulitikkulaatikon, lasinsiruja, rätin, naisten sukkanauhoja, veren tahriman kepin ja muuta pikkutavaraa. Sitten joku huomasi hiekassa vihreän paidan, joka olikin hiekkaan haudatun, otsaan ammutun naisen yllä. Kalevi-Liivasta löytyi kuusi joukkohautaa.

Jägalan keskitysleiri perustettiin juutalaisten murhaamista varten. Viron Gestapon uusi virolainen päällikkö Ain Mere oli nimittänyt Aleksandr Laakin keskitysleirin päälliköksi ja Ralf Gerretsin hänen varamiehekseen. Kalevi-Liivan hiekkadyyneille oli kaivettu suuret haudat.

Gerrets ja Laak tekivät opintomatkan Riiaan. Siellä he saivat erikoiskoulutuksen juutalaisten murhaamiseen. Gerrets kertoi: ”Meille sanottiin, että juutalaisia ei pidä tappaa siellä, missä he asuvat, vaan heidät tulee kuljettaa heille tuntemattomiin paikkoihin ja hävittää siellä. Siitä tulee vähemmän meteliä.” Gerrets ja Laak tutustuivat Riian ghettoon ja seurasivat juutalaisten teloituksia. Riian lähistöllä murhattiin syksyllä 1941 yli 40 000 juutalaista, paikoitellen tuhat ihmistä tunnissa. Gerrets ja Laak oppivat, miten suuri määrä ihmisiä tapetaan nopeasti:

Kun ihmiset olivat riisuneet vaatteensa, heitä alettiin ajaa SS-miesten muodostamaa kujaa pitkin teloituspaikalle. Natseilla oli kädessään pistoolit ja kepit, joilla ihmiset pakotettiin menemään kaivettujen hautojen luo. Aluksi ihmiset luulivat, että menevät saunaan, mutta sitten, kun ensimmäiset laukaukset kaikuivat, he ymmärsivät.

Kun Gerrets ja Laak palasivat Tallinnaan, Gerrets kysyi, oliko Virossakin tarkoitus järjestää samanlainen teurastus. Laak vastasi myöntävästi.

KUVA52

Alexander Laak.

Ain Mere oli seuralaisineen vastassa Raasikun asemalla, kun ensimmäinen vaunukolonna saapui Terezinistä. Mere kuulusteli tulijat pikaisesti ja jakoi heidät kahteen ryhmään. Terveet miehet laitettiin töihin. Naiset, lapset, vanhukset sekä sairaat vietäisiin leiriin. Tämä rauhoitti tulijat, jotka nousivat vastustelematta busseihin. Autokolonna vei vanhukset, naiset ja lapset kuitenkin Kalevi-Liivan hiekkakummuille. Siellä Gerrets ja Laak sovelsivat taitojaan, joita heille oli opetettu Riian lähistöllä. Tapettaville puhuttiin saunaan menosta, ja Gerrets jakoi pyöveleille 30 pulloa viinaa.

Ain Mere tuomitsi kaikki pikkulapset vanhempineen ammuttaviksi, sillä heitä ei voitu käyttää työvoimana. Auschwitzin keskitysleirin päällikkö Rudolf Höss muistelee: ”Pikkulapset tapettiin poikkeuksetta, sillä he eivät olleet ikänsä vuoksi kykeneviä työntekoon. – – Hyvin usein naiset piilottivat lapsensa vaatteidensa alle, mutta kun me heidät löysimme, lähetimme heidät luonnollisesti pois ja annoimme teloittaa.”

Yhtä ”luonnollisesti” Ain Mere tuomitsi Raasikun asemalla kuolemaan satoja äitejä lapsineen. Hän oli elämän ja kuoleman tilapäinen herra. Bussit pysähtyvät tiheän metsän keskelle 15 metrin päähän kuopasta. Alexander Laak avasi auton oven ja huusi: ”Noh, nopeasti, riisuutukaa!” Riian oppien mukaisesti murhattavat ajettiin vartijoiden muodostamaa kujaa pitkin riisuuntumispaikalta joukkohaudalle. Heitä hoputettiin koko ajan, jotta he eivät ehtisi ajatella mitään. Matkan varrella Gerrets keräsi avoimeen matkalaukkuun tapettavien kellot, sormukset, korvarenkaat ja silmälasit. Kultahampaat revittiin suusta.

Aluksi vangit liikkuivat rauhallisesti, kunnes haudalta alkoi kuulua ampumista. Vangit sulkivat korvansa ja pysähtyivät. Silloin, Riian oppien mukaisesti, vartijat pakottivat vangit eteenpäin hakkaamalla heitä kepeillä. Laak potki ihmiset kuoppaan ja tappoi heidät päähän ampumalla. Haudasta kuului aseiden pauketta ja kuolevien huutoja.

Uhrien ajaminen vartijoiden muodostamaa käytävää pitkin kuolemaan oli käytäntö kaikkialla siellä, missä natsit olivat päässeet valtaan. Simon Wiesenthal kertoo muistelmissaan, miten hän kerran joutui juoksemaan vartijoiden reunustaman kuoleman kujan teloituspaikalle: ”Jokainen kulki aivan yksin. Jokainen oli yksin itsensä ja omien ajatustensa kanssa. Jokainen oli kuin yksinäinen saari.” Kun kuolemaan tuomittuja koko ajan hoputettiin, he unohtivat oman kuolemansa. Kun heidät pakotettiin juoksuun, he olivat täysin yksin. Kun heitä hakattiin kepeillä, heidän mielessään ei enää ollut muuta kuin kipu.

Kalevi-Liivalla ampuminen kesti aamusta iltaan. Väsymätön Alexander Laak johti teurastusta haudan reunalta ja pohjalta apunaan kymmenen murhaajaa Tallinnasta. Ihmiset ammuttiin päällekkäin syvän haudan pohjalle. Hiekkadyyneillä tapettiin yhtenä syyskuun päivänä yli 900 ihmistä. Haudoissa makaa äitejä lapsineen, vanhuksia, tavallisia ihmisiä. He eivät tienneet, että Virosta tulisi heidän hautansa.

Kalevi-Liivalta pyövelit ajoivat takaisin Jägalan leirille jakamaan saalista. Arvoesineet annettiin saksalaisille. Kolme kuorma-autoa kuljetti lähes kaksi tuhatta kenkää Tallinnaan. Sitten kaikki alkoi alusta. Kahden viikon päästä Saksasta tuotiin toinen junalastillinen Raasikun asemalle, jossa Ain Mere oli vastassa. Tulokkaat jaettiin tapettaviin ja orjiin, ja ensimmäiseen ryhmään joutuneet vietiin busseilla Kalevi-Liivaan. Siellä murhattiin Laakin johdolla yli 700 ihmistä sen jälkeen, kun Gerrets oli ensin puhdistanut heidät arvoesineistä ja jakanut pyöveleille viinaa.

Viron Gestapon saksalainen päällikkö Heinrich Bergmann kehui: ”Meillä on kokemusta juutalaisten tuhoamisesta, mutta Mere voitti meidätkin. Hän vei koko operaation loppuun niin nopeasti, että meidän tulee ottaa hänestä oppia.” Ain Mere palkittiin I ja II luokan rautaristillä ja ylennettiin SS-everstiluutnantiksi.

Katselen Meren valokuvaa, joka on otettu samoihin aikoihin kun hän johti juutalaisten ja mustalaisten murhaamista Virossa. Kuvaa katsoessa tulee mieleen Simon Wiesenthalin luonnehdinta erään natsisotarikollisen ulkonäöstä: vaikeasti kuvailtavat, tunteettomat, merkillisen tyhjät ja melko raa’at kasvot. Virallinen elämäkerta sanoo Ain Merestä: ”Hän oli tilanteita nopeasti ja oikein arvioiva ja määrittelevä, rauhallinen rintamaupseeri, luotettava ja ahkera pääesikuntaupseeri. Viime sodassa hän oli erittäin myönteisesti arvioitu virolainen upseeri, seurassa rakastettava kumppani ja hyvä bridgen pelaaja sekä rehti korporaatiotoveri.”

Saksalainen historioitsija Hermann Rausching on sanonut, että natsismi muutti hyväsydämisetkin ihmiset kuin yhdestä iskusta. Kasvonpiirteet jäykistyivät naamioksi, ja he muuttuivat vieraiksi, riivatuiksi. Heidän persoonallisuutensa jakautui.

KUVA 53,54

Ain Mere.

Ain Mere osallistui Viron vuosien 1918–1920 vapaussotaan 16-vuotiaana vapaaehtoisena ja haavoittui kranaatin osuessa junanvaunuun. Mere oli paiskautunut räjähdyksen voimasta ulos ja saanut vakavia vammoja päähän ja kasvoihin. Hänet leikattiin Tartossa monta kertaa. Haavoittumisen vuoksi Mere joutui luopumaan lentäjän urasta, mutta pyövelin uralle hän sopi hyvin. Katson uudelleen Meren valokuvaa. Poskessa on syvä arpi – hän on käynyt lähellä kuolemaa. Ehkä hän olikin puoliksi kuollut. Tarkkaa diagnoosia ei ole tiedossa. Evald Miksonin elämäkerrassa sanotaan: ”Meren kallossa oli linnunmunan kokoinen ovaali reikä keskellä otsaa. Evald näki aivojen sykkivän vahingoittuneen osan ihon alla – –.”

Yksi Ain Meren lukemattomista alaisista on ylioppilas Harry Männil. Hän pidätti ihmisiä kaupungilla ja toi heidät kuulusteltaviksi Gestapon päämajaan Patereihin. Kuulusteltujen nimet jäivät papereihin: Ida Frank, Kune Frank, Leo Müller, Agnia Ryžova, Maria Pavlovski, Kira Rubanovitš, Vera Rubanovitš ja lukemattomat muutkin matkustivat Männilin käsien kautta kuolemaan.

Jaan Kaplinski pohtii myöhemmin, että saksalaiset eivät ilmeisesti luottaneet tšekkoslovakialaisiin pyöveleihin ja antoivat siksi tehtävän hyviksi koetuille virolaisille. Tšekkoslovakiasta tapahtumat kantautuivat liittoutuneiden korviin helpommin kuin Virosta, jossa tapahtuvista julmuuksista ei tiedetty mitään, paitsi tietenkin Suomessa.

Lennart Meren asettaman ”totuuskomission” loppuraportissa vuodelta 2006 sanotaan, että syyskuussa 1942 Viroon tuotiin kahdessa erässä noin 2 000 juutalaista, joista 1 600 teloitettiin heti saapumispäivänä Kalevi-Liivassa ja haudattiin joukkohautoihin. Murhista vastasi Jägalan leirin henkilökunta. Leiriä johtivat Laak, Gerrets, Krikk ja Rääk. Vartijoina olivat Aaman, Asmer, Allmäe, Anijalg, Annus, Anton, Arro, Asper, Daaniel, Eigi, Kask, Klaus, Kruusmaa, Kuldväli, Liiv, Mets, Mitt, Mälk, Oidermaa, Ottokar, Purka, Soomets, Stamberg, Rääk, Taavet, Tammera, Tomberg, Treufeld, Uustalu, Viik, Koha, Vilkes, Kuusmaa, Jakobson, Rakk ja Viirnurm.

Ralf Gerrets muistelee Kalevi-Liivan tapahtumia:

Avasin auton oven. Sisällä oli viisi naista alasti. Laak käski heidät ulos, ja naiset tulivat. Mutta yksi heistä, jota Laak oli käyttänyt omien tarpeittensa tyydyttämiseen, meni sekaisin. Hänen nimensä oli Gertrud. Hän sekosi riisuutuessaan muiden naisten kanssa autossa ja kuullessaan laukaukset. Gertrud hyppäsi autosta ulos ja alkoi juosta. Hän juoksi auton ympäri ja hänen kasvonsa tempoivat pakkoliikkeistä. Hän juoksi auton ympäri ja näki Laakin. Laak ampui neljä muuta naista, mutta Gertrud juoksi edelleen haudan ympärillä. Kun Gertrud lähestyi Laakia, tämä tappoi hänet yhdellä laukauksella rintaan. Vartijat ottivat naista jaloista kiinni ja heittivät kuoppaan.

Sillä paikalla, millä Alexander Laak seisoi teloituksia johtamassa, seisoo nykyisin Davidin tähden koristama muistokivi. Siinä lukee viroksi ja englanniksi: Tässä murhattiin 6 000 juutalaista Tšekkoslovakiasta, Puolasta ja Saksasta 1942–1943.

KUVA 55

Kalevi-Liivan muistokivi.

Kivi kuitenkin unohtaa, että samalla paikalla murhattiin myös mustalaisia. Silloinkin virolaisille pyöveleille jaettiin viinaa ja Laak seisoi kuopan reunalla johtamassa teloitusta. Silloinkin virolaiset pyövelit tappoivat pikkulapsia, joita oli mustalaisten joukossa erityisen paljon.

Mustalaiset tuotiin Kalevi-Liivaan kahdella autolla. Ensimmäisessä oli parikymmentä vanhusta ja nuorempi mies. Laak kysyi: ”Aloitetaanko?” Mustalaisia ei komennettu riisuutumaan, sillä Laakin mielestä heidän ryysyillään ei ollut arvoa. Toisessa autossa oli itkuisia mustalaislapsia, iältään kolmesta viiteen vuotta. Laakin autonkuljettaja Madar kertoi, että auton seisoessa kuopan reunalla Ralf Gerrets ja Jaan Viik ottivat lapsia käsistä ja jaloista kiinni ja heittivät kuoppaan. Laak seisoi kuopan pohjalla ja kävi ampumassa lapset yksi kerrallaan. Sitten hän käski Viikin jatkaa työtään. Viimeisenä murhattiin jalaton mustalaisnainen. Humalaiset vartijat vetivät häntä maata pitkin. Naiselta otettiin kultasormus ja rahat, nostettiin ylös ja heitettiin kuoppaan.

Ain Mere oli elämän ja kuoleman herra, sillä hän ei lähettänyt kaikkia ammuttavaksi. Mitä tapahtui niille, jotka Mere määräsi pakkotyöhön? Tšekkiläinen Arnotška Meisněrová muistelee:

Asemalla saksalaiset ja virolaiset natsipoliisit ottivat meidät vastaan. Gerrets oli heidän joukossaan. Meitä kohdeltiin erittäin raa’asti ja hoputettiin koko ajan: nopeammin, nopeammin! Tulokkaat jaettiin kahteen ryhmään. Vanhempani joutuivat toiseen ryhmään, enkä nähnyt heitä enää koskaan. Minut vietiin leirille. Kun saavuimme sinne, näimme neljästä viiteen piikkilangan ympäröimää parakkia. Se oli Jägalan leiri. Laak ja Gerrets tulivat ensimmäisenä iltana leirille tekemään nöyryyttävän tarkastuksen. Tytöt pakotettiin riisuutumaan ja jäljellä olleet korut takavarikoitiin.

Kun Meisněrová oli kysellyt leirin johdolta vanhempiensa olinpaikkaa, hän oli saanut aina saman vastauksen: ”Vanhempanne on viety talvileiriin.” Meisněrová komennettiin Patarein vankilaan ja sieltä pakkotyöhön Tallinnan satamaan.

Todistaja Emmy Žampačová kertoo:

Saavuimme Raasikun asemalle 5.9.1942. Juna ei ollut vielä pysähtynytkään, kun vaunujen ympärillä alkoi juosta sotilaita saksalaisissa sotilaspuvuissa. Asemalaiturilla Gerrets erotti minut äidistä, joka pantiin siniseen linja-autoon ja vietiin pois. – – Minut vietiin leiriin. Meidät käskettiin riisua ja arvoesineet otettiin pois. Gerrets ja Laak tarkastivat minut. – – Meidät pakotettiin voimat ylittävään pakkotyöhön. Meitä hakattiin, nöyryytettiin ja uhkailtiin. Tein pari viikkoa töitä varastossa, sitten minut vietiin Kostiveren kartanoon. Siellä olimme töissä pellolla, missä meitä piiskattiin. Kun työt kartanossa oli tehty, naiset toimitettiin Tallinnan keskusvankilaan. Sielläkin oli raaka kuri.

Žampačová muistaa Laakin ja Gerretsin: ”Olin kahdellatoista keskitysleirillä, mutta niin raakoja ihmisiä kuin Laak ja Gerrets ei muualla kohdannut. He herättivät meissä kauhua. Gerrets oli äärimmäinen sadisti. Hänen jokainen sanansa oli täynnä ilkeyttä ja kiukkua.” Todistaja Ruth Kopečková puolestaan muistelee: ”Gerrets ajoi meidät töihin ja pakotti työskentelemään täydelliseen luhistumiseen saakka. Hän uhkasi tappaa, jos tavoitetta ei täytettäisi.”

Myös todistaja Jarmila Adamová muistaa Jägalan kärsimykset: ”Ihmisistä pyrittiin hävittämään kaikki inhimillinen. Heidät haluttiin muuttaa mykiksi eläimiksi ja kuuliaisiksi orjiksi, jotka eivät kykene vastarintaan.” Todistaja Marketa Mašová näki isänsä viimeisen kerran Raasikun asemalla. Mašová kertoo olleensa Jägalan, Kohtla-Nõmmen, Vinnin ja Eredan keskitysleireissä sekä Kostiveren kartanossa orjana. Hän muistaa leirin vartijoiden haukut ja pilkan sekä sen, että Laak ja Gerrets uhkailivat orjiaan joka päivä kuolemalla.

Ain Mere antoi joskus pyöveleilleen liikkumavaraa. Gerrets muistaa:

Pienen ryhmän saatoimme itsekin ampua, tuli vain puhua Meren kanssa. Tapoimme ryhmän sairaita. Meidän automme, jolla kuljetimme ihmisiä Kalevi-Liivalle, oli kymmenpaikkainen. Tuolla kertaa saattoi sairaita olla 8–12. He olivat leirillä kauheissa olosuhteissa ja kärsivät siellä. Sairaita hoidettiin vajassa pimeässä nurkassa ja ruokittiin erittäin huonosti.

Viron holokaustin tutkija Peeter Puide keräsi Kalevi-Liivan hiekkadyyneiltä ihmisluun sirpaleita vielä 1990-luvun puolivälissä. Kun Puide kysyi lähistöllä asuneelta vanhalta naiselta juutalaisleiristä, nainen vastasi Puidelle: ”Minä en tiedä mitään!” Puide arvasi, että nainen tiesi kaiken.

Kloogan lehdistötilaisuus

Syksyllä 1943 saksalaiset perustivat Viroon Vaivaran leireiksi kutsutun keskitysleiriverkoston. Se koostui paristakymmenestä alaleireistä: Ahtme, Auvere, Aseri, Ereda, Illuka, Jõhvi, Kiviõli (kaksi leiriä), Kuramee, Narva, Narva-Jõesuu, Sonda, Viivikond, Kunda, Lagedi, Jägala, Klooga… Olosuhteet leireillä olivat kauheat. Nälkiintyneet vangit asuivat likaisissa parakeissa, joskus taivasalla. Vaivaran leirien päälliköksi nimitettiin SS-majuri Hans Aumeier ja lääkäriksi SS-majuri, vapaaherra Franz von Bodmann. Molempien edellinen työpaikka oli ollut Auschwitz. Vaivaran leireillä tapahtui käsittämättömiä raakuuksia. Vastasyntyneet tapettiin heti vesisankoon hukuttamalla tai uunissa polttamalla. Vanhukset murhattiin kirveellä tai kepillä. ”Se oli kauheata aikaa”, Peeter Puiden haastattelema virolainen silminnäkijä kertoo. Saksa oli hävinnyt Stalingradissa, ja taivaanrannassa häämötti maailmanhistorian suurin tappio.

Viimeisenä syksynä 1944 Vaivaran alaleirit Ereda, Lagedi ja Klooga jättivät nimensä historiaan. Eredan tuhannet puolalaiset ja romanialaiset vangit kävivät pakkotyössä palavankiven kaivoksilla ja rautateillä. Elokuun 1944 alussa vangeille puhuttiin evakuoinnista. Sitten Eredan 2 500 vankia siirrettiin leiriltä pois puolentuhannen erissä ja murhattiin yhdessä päivässä. Paikalliset asukkaat näkivät, miten ruumiita poltettiin jättiläisrovioissa. Tuskaansa huusivat ne, jotka paloivat elävältä. Myös Lagedissa havaittiin ampumistoimintaa elokuun puolivälissä.

Pahin kaikista oli kuitenkin Klooga. Sen saksalaisen päällystö sai 18.9.1944 käskyn murhata kaikki 2 200 vankia. Ruumiit piti hävittää polttamalla. Tallinnasta saapui paikalle teloituskomennuskunta, ja leiri piiritettiin. Kloogan toimistopäällikkö, SS-vääpeli Max Dahlmann ja SS-alikersantti Walter Schwartze määräsivät vangit kantamaan tukkeja rautatien takaiseen metsään. Kun tukit oli kannettu, kantajat käskettiin tukkien päälle makaamaan. Heidät ammuttiin siihen ja uudet tukit nostettiin päälle. Sitten niidenkin kantajat ammuttiin, ja lopuksi rovio sytytettiin tuleen. Leirin entinen vartija August Sinipalu muistelee:

Kuulimme pian laukauksia siitä suunnasta, mihin juutalaiset kantoivat polttopuut. Kävi selväksi, että rautatien takana teloitetaan ihmisiä. Leirin juutalaiset menivät paniikkiin ja alkoivat huutaa. Ammunta kesti 20–30 minuuttia ennen kuin loppui. Muutaman minuutin kuluttua saksalaiset palasivat ja alkoivat erotella 20–30 vangin ryhmiä rautatielle. Jokaisen ryhmän viemisen jälkeen rautatien takaa kuului ampumista. Teloitukset jatkuivat aina syyskuun 19. päivän iltaan saakka. Humalaiset saksalaiset ampuivat viimeiset vangit pihalla ja juutalaisten asuinrakennuksen sisällä.

Asuntoparakkiin ammuttiin 79 ihmistä, joukossa kolmikuukautinen sylivauva äiteineen. Toiseen lukittuun parakkiin poltettiin toistasataa ihmistä. Kloogassa päätti päivänsä Liettuan juutalainen älymystö perheineen. Murhattujen joukossa oli kymmeniä lääkäreitä, opettajia, insinöörejä, apteekkareita, muusikoita, professoreita. Tuhannet kokonaan tai puoliksi palaneet ruumiit lojuivat suurella alueella sekaisin, osa pinottuina tukkien väliin. Pitkin metsää ja maastoa lojui pakoon juosseita, joita saksalaiset olivat ampuneet selkään. Kloogassa kuoli Vilnan filharmonikkojen ylikapellimestari, Vilnan tuberkuloosisairaalan johtaja, kirjailijoita, runoilijoita ja historioitsijoita.

Viron holokaustia olivat todistamassa paikalliset kyläläiset, niin myös Kloogassa. Ilmar Laherand muistaa ilman olleen täynnä raskasta, käristyneen rasvan hajua. Se oli palaneen ihmislihan käryä. Laherand muistaa parakin rauniot:

Suuri puinen parakki oli palanut maan tasalle satakunta metriä rautatieaseman suuntaan. Hirret ja tuhka olivat sekoittuneet ihmisten luihin. Silmään pisti se, että palaneet pääkallot olivat jostakin syystä jääneet yhteen suureen pyramidin kaltaiseen kasaan. Ilmeisesti ihmiset olivat kerääntyneet yhteen ennen kuolemaa.

Kun Josif Stalin sai kuulla Kloogasta, hän kutsui heti paikalle parhaimmat amerikkalaiset ja englantilaiset sotakirjeenvaihtajat. Harrison Salisbury, Lillian Hellman, Graham Greene, James Aldridge, Alexander Werth ja virolainen runoilija Debora Vaarandi olivat ensimmäiset todistajat, jotka kertoivat Kloogasta maailmalle, kuukausia ennen Dachaun ja Auschwitzin kauhujen paljastumista. Ehkä juuri Kloogan maailmalla herättämä raivo syöksi fasistit lopulliseen tuhoon. Saarenmaan valssin kirjoittaja Debora Vaarandi raportoi Kloogan nähtyään:

Leiri on jo kauan sitten jäänyt taakse, mutta edelleen kaikkialla säilyy kauhea kuoleman ja kärsimysten haju. Edelleen pysyy kuin omassa ruumiissa ja sielussa se häpeä ja häväistys, joka siellä oli ihmisten osana. Ajattelen, että noiden tuhansien uhrien ahdingon- ja vihanhuudot olivat niin voimakkaita, että niiden täytyy olla täällä jossain ilmassa kuin jokin todellinen voima. Mutta täällä sitä ei tietenkään ole. Se huuto on meissä, jotka olemme kaiken tuon nähneet, meissä se elää edelleen, ja siitä pitää tulla uusia tekoja synnyttävä voima.

KUVA 56

Sotakirjeenvaihtajat tutustuvat Kloogaan.

Kloogan tapahtumilla oli monta todistajaa, sillä kymmenet vangit ehtivät piiloutua. He kertoivat, miten SS-alikersantti Wilhelm Bahr murhasi vastasyntyneet ämpäriin hukuttamalla tai palavaan uuniin heittämällä. SS-alikersantti Wilhelm Genth tappoi vanhuksia kirveellä. Vaivaran leirien lääkäri SS-majuri Franz von Bodman vapautti Kloogan kahdeksanpaikkaisesta sairaalasta vuodetilaa ruiskuttamalla potilaisiin fenolia.

Yksi eloonjääneistä oli 22-vuotias Liettuan juutalainen Samuil Braschinsky, jonka kärsimystie kulki Vilnan ghetosta Viron keskitysleirien kautta Kloogaan. Viron holokaustin tutkija Peeter Puide julkaisi vuonna 1996 dokumenttiromaanin Samuil Braschinskyn kadonnut viha.

Virossa oli tapahtunut kaksi holokaustia: ensin Viron kaikki omat juutalaiset ja mustalaiset oli murhattu, yhteensä pari tuhatta ihmistä perheineen. Vuoden 1941 loppuun mennessä Viro oli judenfrei eli ”vapaa juutalaisista”. Sitten alkoi toinen holokausti: maahan oli perustettu kymmeniä keskitysleirejä, joihin oli tuotu ulkomailta kymmeniä tuhansia ihmisiä murhattaviksi.

On väärin puhua vain juutalaisista ja mustalaisista, sillä natsit vainosivat myös kommunisteja, homoja ja vammaisia. Mutta vain juutalaiset piti tuhota järjestelmällisesti ja täydellisesti. Niin sanotun ”lopullisen ratkaisun” politiikka koski vain juutalaisia, jotka tuhottiin vain siksi, että he olivat juutalaisia. Juutalaiset eivät sotineet ketään vastaan, eikä mikään valtio ollut julistanut heille sotaa.

Juutalaisten ja mustalaisten lisäksi Virossa murhattiin ainakin 40 000 poliittista vankia (suurin osa virolaisia) ja ainakin 64 000 venäläistä sotavankia. Viron natsiaikana kesästä 1941 syksyyn 1944 Virossa murhattiin kaiken kaikkiaan 125 000 ihmistä. Johannes Hint kirjoittaa: ”Vuonna 1941 alkanut hitleriläisten miehitys tuhosi kolmeksi vuodeksi Neuvosto-Eestin. Alkoi kauheampi murhaamisen aika, jonka Eestin historia tuntee. Näiden kolmen vuoden kuluessa murhattiin – – juutalaisten ja mustalaisten rodut kokonaan.” Viron holokaustin tutkija Piret Udikas kirjoittaa, että Viron holokaustin tutkimusta ei voi lopettaa, koska se ei ole vielä alkanutkaan.

Viron holokaustin kieltäjät

Viron juutalaisia murhattiin kaikkialla: leireillä, kellareissa, pihoilla, rämeillä, panssarintorjuntahaudoissa, hiekkakummuilla, metsissä… Suuri osa hautapaikoista on tuntemattomia. Viron holokaustin tutkija Peeter Puide kirjoittaa: ”Ehkä olisikin yksinkertaisinta tarkastella koko Viroa yhtenä suurena juutalaisten hautausmaana, pyhänä paikkana, jossa on liikuttava varovasti.”

Efraim Zuroffin mukaan ”virolaisilla oli aktiivinen rooli natsien pahamaineisen «lopullisen ratkaisun» (kaikkien Euroopan juutalaisten tuhoamissuunnitelman) toimeenpanossa ei ainoastaan Virossa, vaan myös sen rajojen ulkopuolella”. Virolaisten pyövelien veriset jalanjäljet ulottuivat muun muassa Vilnan ghettoon, Valko-Venäjälle, Pihkovaan, Leningradin alueelle ja Tverin Karjalaan. Zuroff ehdottaakin, että Virossa alettaisiin viettää Viron holokaustin muistopäivää. Sillä kunnioitettaisiin virolaisten Virossa tai muualla tappamien juutalaisten muistoa. Zuroffin mielestä sopiva päivämäärä olisi elokuun seitsemäs, jolloin virolainen poliisipataljoona oli tappanut Novogrudokin kylän juutalaiset Valko-Venäjällä. Virolaiset oli palkittu hyvin tehdystä työstä rautaristeillä. Zuroffille muistopäiväksi kävisi myös tammikuun kahdeskymmenes eli päivä, jolloin Viro sai Wannseen konferenssissa kunniamaininnan judenfrei.

Käsittämättömintä kaikessa on joukkotuhon täydellisyys. Virosta ei hevin löydy kertomuksia ihmisistä, jotka olisivat yrittäneet suojella juutalaisia, ehkä yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Viron omien juutalaisten joukkomurhasta vuoden 1941 lopulla jäi henkiin todennäköisesti vain kourallinen, kolmesta viiteen ihmistä. Tosin kukaan ei varsinaisesti ole ilmoittautunut eloonjääneeksi, eikä nimiä muutenkaan ole tiedossa.

Seppo Zetterberg väittää massiivisessa Viron historiassaan (2007), että Viron suojeluskuntalaiset ”ovat saattaneet osallistua juutalaisten tuhoamiseen”. Zetterbergin mielestä Virossa ei ollut kannatusta rotuteorioille. Näkemys on erilainen kuin Joseph Epsteinin ja Philip Rosenin hakuteoksessa, jonka mukaan Viron natsiajan suojeluskunta oli ”juutalaisten tappamista varten perustettu virolaisten kansallismielinen järjestö”. Tästä huolimatta Zetterbergin kirjalle suorastaan sataa palkintoja, ja yli 800-sivuista tiiliskiveä on jopa alettu kääntää viroksi. Suomessa Historian Ystäväin Liitto nimesi Zetterbergin mammutin ”vuoden historiateokseksi”. Zetterberg oli kuulemma ”tehnyt suomalaisille lukijoille suuren palveluksen”.

Imbi Pajun kirjassa Torjutut muistot, johon presidentti Toomas Hendrik Ilves on laatinut ylistävän esipuheen, väitetään, että virolaiset eivät murhanneet vaan pelastivat juutalaisensa. ”Onneksi monet juutalaiset jäivät näissäkin oloissa eloon”, Paju väittää. Hänen mukaansa ”monet ihmiset piilottivat juutalaisia ystäviään ja naapureitaan”. Esipuheessa presidentti Ilves muistuttaa Katynin joukkomurhasta mutta unohtaa, että Viron natsiaika oli kymmenkertainen Katyn. Sitä paitsi Ilveksen maanmiehet eivät tappaneet pelkästään upseereita vaan myös pikkulapsia äiteineen, vanhuksia, miehiä ja vaimoja.

Kesällä 2007 presidentti Ilves sanoo Life in Estonia -lehdessä: ”Valtiona Viro on ollut hyvä ja turvallinen koti juutalaiselle kansalle”. Lehden mukaan juutalaisten määrä kasvoi ”neuvostomiehityksen” aikana eikä Virossa kuulemma ole antisemitismiä lainkaan. Samaa selostaa Mart Laar vihkosessaan Viro toisessa maailmansodassa. Laarin mielestä natsit eivät Virossa ”kyenneet yllyttämään paikallista pääväestöä muiden kansallisuuksien kimppuun tai pogromeihin”. Laar jatkaa: ”Monien Viron juutalaisten tiedetään selvinneen hengissä natsien vainoista, koska heitä autettiin piiloutumaan miehittäjiltä.” Laar ei kuitenkaan tarjoa näiden ”monien” luetteloa.

Kirottu Suomen radio

Miksi Viron juutalaiset eivät panneet tai piiloutuneet? Johannes Hint kirjoittaa:

Jo ensimmäisessä radiolähetyksessä vakuutti Suomen radio, että Saksa ei tule Eestissä ottamaan käytäntöön minkäänlaisia kostokeinoja ja kehotti kaikkia virkamiehiä pysymään paikoillaan. – – Tältä pohjalta on ymmärrettävä, miksi Suomen radion valheellinen propaganda sai suuren vaikutuksen, jonka johdosta kymmenettuhannet jäivät miehitysajaksi paikoilleen joutuakseen murhakuoleman uhreiksi sen sijaan että he olisivat pelastautuneet Venäjälle.

Viroon lähetetty suomalainen radiopropaganda oli loistava esimerkki aseveljien yhteistyöstä. Yleisradio hyväksytti Viron-lähetystensä tekstit Saksan natseilla, ja Johannes Hintin mielestä Suomen radio olikin todellinen syyllinen Viron holokaustiin:

Henkilökohtainen vakaumukseni on, että vähintään puolesta näistä 65 000 eestiläisestä Gestapon kuolemanuhrista tulee Suomen natsilaisten sotarikollisten ottaa juudasmaisen radiopropagandansa tähden itselleen historian langettama tuomio. Tämä lähes miljoonan litran veljesveren vuodattaminen oli Suomen natsien ainoa «apu» Eestin kansalle sen uusimman historian vaikeimpana aikana. Ei ole silloin syytä ihmetellä, että kansa vähitellen alkoi vihata Suomen radiolähetyksiä. «Kuradi Soomen raadio», tämä kirous kaikui kuolemaisillaan olevien ihmisten ja keskitysleireissä olevien vankien suusta yli Suomenlahden. Tämä kirous huulillaan vaipuivat kymmenettuhannet Gestapon uhrit hautaan. Ja jos Suomen kansa tulee saattamaan sotarikolliset johtajien tuolilta tuomioistuimen eteen, niin tulee myös Eestin kansa syyttämään heitä kymmenien tuhansien veren voimalla.

Koston hetki koittaa

Samaan aikaan kun Viro julistettiin Wannseessä ”juutalaisista vapaaksi”, Uralilla perustettiin yli 30 000 virolaisen soturin Eestiläinen armeijakunta tehtävänään Viron vapauttaminen kenraalimajuri Lembit Pärnin johdolla. Politrukkina hääräsi Neuvostoliiton Sankari Arnold Meri.

KUVA 57

Eestiläisen armeijakunnan asevelvollisia Leningradissa.

KUVA 58

Arnold Meri puhuu Eestiläisen armeijakunnan sotilaille ennen taistelua.

Viron vuoden 1940 laulavan kesävallankumouksen pääministeri, runoilija Johannes Vares piti taisteluun lähteville virolaisille läksiäispuheen: ”Koston hetki on koittanut! – – Sankariksi taistelussa on tuleva se, joka rakastaa synnyinmaataan, joka vihaa anastajaa, jonka sydämessä palaa koston tuli. – – Tätä odottaa teiltä Eesti ja sen paljon kärsinyt kansa!” Vares purki tuntonsa myös runoksi:

FASISTIPYÖVELEILLE

Te tulitte vaikeroidessa Eesti-paran,

ja pääsi murhatyö alkuun.

Huumassa ryöstön, hävityksen,

sai himo vereen teissä vallan.

Te tulitte, hirtitte, poltitte,

kalpeni rinnalla julmuus keskiajan,

kun ”uutta järjestystä” raunioille loitte.

Sanatkin te meiltä veitte,

viimeistä kirjainta myöten.

Vuodatettu veri ja ruumiit

eivät teille mitään merkinneet.

Vain kansamme vapaa mieli teitä häiritsi,

se kirjamme jokaiselta sivulta loistaa.

Te joka lauseessa näitte ladatun aseen.

Te elämän pujotitte hirttosilmukkaan,

tai syötitte sille mustaa myrkkyänne.

Te eläimellisessä kauhussanne

yrititte kirjaimetkin hirttää.

Tulitte kerran käsissänne miekka ja Raamattu,

uskolla sokaisten.

Nyt vain veren merkki surmasiivillänne.

Vain musta hakaristi yksin kummittelee

yllä raunioiden, hävitetyn maan.

Te olette palanneet, mut ei kuihdu kotimaa.

Se taistelee kunnes meri viimeisenkin ruumiin huuhtoo

ja kapinen natsikoira saa palkkansa.

Ei! Pyövelit! Ette te Viroa murskaa!

Siinä vastustamaton totuus.

Kansa elää ja kärsii muttei valita.

Maa sylkee silmillenne vihaa, inhoa...

KUVA 60

Eestiläisen armeijakunnan ”Kostaja”-sanomalehtiä.

KUVA 59

Eestiläinen ”Kostaja”-lentoeskaaderi

Samaan aikaan Jaranskissa 14-vuotiaan Lennart Meren ainoa lohtu oli rätisevä Moskovan radio. Eräänä maanantaina radiossa ilmoitettiin, että perjantaina soitettaisiin virolaista musiikkia. ”Yllätyksekseni konsertti alkoi Viron kansallislaululla”, Meri sanoo muistelmissaan. Moskovan radio lähetti tutun Maamme-laulun kohottaakseen Eestiläisen armeijakunnan ja kaikkien virolaisten taistelumielialaa ja voitontahtoa.

Eestiä vapautettiin natsiromusta Maamme-laulun voimalla!

Eestiläinen armeijakunta sai tulikasteensa Velikije Lukin kaupungissa Tverin Karjalassa. Taistelu kesti 42 päivää ja yötä. Molemmin puolin soti virolaisia, mutta muistomerkki pystytettiin myöhemmin vain punaisille. Taistelu pantiin Helsingissä merkille, ja apulaiskaupunginjohtaja, entinen sosiaaliministeri J. W. Keto sanoi sosialidemokraattien kokouksessa helmikuussa 1943:

Latvian rajan kulmassa ovat venäläiset tosin vallanneet Velikije Lukin kaupungin, mutta eivät ole päässeet tätä edemmäksi. Kohta on vaarallinen saksalaisille, sillä jos venäläiset saisivat siitä kohden rintaman murtumaan, merkitsisi se koko Suomenlahden eteläpuolella olevan saksalaisen armeijan joutumista saarrokseen.

Keto ei tiennyt, että virolaiset itse valtasivat portin Baltian vapauttamiselle. Virolaisten voitto Velikije Lukissa merkitsikin miljoonan fasistin jäämistä Kuurinmaan natsimottiin. Nikolai Karotamm, Lembit Pärn ja Vasili Võrk päättivät ottaa Tallinnan haltuunsa ennen venäläisiä. Syyskuun 22. päivän vastaisena yönä 1944 eversti Võrkin johtama etujoukko valtasi Tallinnan. II iskuarmeijan komentaja Ivan Fedjuninski muistelee: ”Mielestäni se oli eräs parhaista hyökkäyksistä, joita olen joutunut seuraamaan. Eturiveissä olivat eestiläiset…” Viron laulavan kesävallankumouksen 1940 pääministeri, runoilija Johannes Vares kirjoitti:

HAKARISTIN IKEESTÄ

Mustaa taivas, kuu ja tähdet.

Pilvet verhonneet on yön.

Synkkä hohde maan ikkunoita peittää.

Mihin menetkin, väkivalta ympäröi.

Ei tunne Eestiä enää.

Ehkä pimeys on parempi kuin

päivänvalo täynnä kauhua?

Luen vetisistä silmistäsi

kärsimyksen päiväkirjaa, tiedän

viimeisen voimasi raukeavan

kesken luomiesi punotusta

juoksuhautojen pohjalla.

Ei. Sinä et ole marttyyri, et

hakaristin roviolla poltettu.

Kenet näen, kuka vaikeroi?

Turha luoda on illuusioita!

Niin kauan vihasi värttinä pimeyden kangaspuilla

kutoo tulella kirjailtua kangasta, kunnes

saksalainen on luhistunut vereensä

ja maa puhdistettu jaloin taisteluin.

Virolainen hukuttaa kostonhimonsa

vääryyden mereen, polttaa raivonliekillään

rikolliset, täynnä pyhää vihaa,

jotta tuskasta ja tulenkajosta

hän voisi nousta,

totuutta säteillen!

KUVA 61

Eestiläinen armeijakunta ajaa Tallinnaan.

Eestiläisen armeijakunnan luutnantti Paul Murel muistelee, että lähtiessään Uralille oli äiti antanut hänelle kotiavaimet mukaan. ”Pidä ne tallessa, niin tulet elävänä takaisin”, äiti sanoi kesällä 1941. Murel kertoo, että syksyllä 1944 Tallinnan tornien tultua näkyviin Eestiläinen armeijakunta ratkesi laulujuhlaan: ensin hoilattiin Kalevan linnoitus. Sitten taskuista kaivettiin tätä hetkeä varten säilytetyt pienet Viron sinimustavalkeat.

Paul Murel astui Tallinnaan kello 22 kotiavaimet taskussaan. ”Olimme iloisia siitä, että olimme hengissä ja kotona.” Helpotuksen tunne johtui siitäkin, että virolaiset ottivat kaupungin ennen venäläisiä. Ensimmäisenä tehtävänään Eestiläinen armeijakunta joutuikin vartioimaan Livikon viinatehtaan varastoa, joutui käsirysyyn venäläisten kanssa ja kutsui kenttäradiolla apua. Sitten Murel käveli kotiinsa ja kaivoi avaimen taskustaan. Avain sopi oveen, mutta äiti oli ehtinyt kuolla.

Tallinnassa pari päivää vallassa ollut Otto Tiefin hallitus oli ehtinyt vetää Pitkään Hermanniin sinimustavalkean, mutta se ammuttiin heti alas. Toompealla puolestaan järjestettiin useampaankin kertaan lehdistötilaisuus, jossa luutnantti Johannes Lumiste ja sotamies Elmar Nagelmann vetivät punalipun Pitkään Hermanniin. Moskovassa 324 tykkiä ampui Tallinnan vapauttamisen kunniaksi 30 yhteislaukausta, jotka Lennart Meri kuuli kaukana Jaranskissa rätisevästä Moskovan radiosta. Neuvostoliiton Sankari Arnold Meren isä Konstantin Meri antoi Lennartin perheelle 200 ruplaa kotiinpaluurahaa. Sen jälkeen Lennart Meri saikin viettää etuoikeutettua elämää Virossa elämänsä loppuun saakka.

KUVA 62

Johannes Lumiste ja Elmar Nagelmann.

Suomi ja Viro oli nyt irrotettu sodasta. Viron Gestapon pääkonttorista kotiutetun Vilho Helasen mielestä erillisrauha häpäisi Suomen ja Saksan pyhän ”kohtalonyhteyden”. Helasella oli taskussaan muistio Suomen tulevaisuudesta – suomalaisten pitäisi mennä metsiin ja ryhtyä vastarintaan. Toimintaa organisoitaisiin Tallinnasta, mistä lähetettäisiin radiopropagandaa ja lentolehtisiä Suomeen. Helasen tavoite oli sama kuin virolaisillakin metsäveljillä eli se, että ”miehitys maksaisi viholliselle mahdollisimman paljon verta ja materiaalia”. Päämääränä oli ”vapauttaa täydelleen ja kokonaan Suomi ja Itä-Karjala”, Helasen saksankielisessä suunnitelmassa sanottiin.

Adolf Hitlerin toiseksi viimeisenä syntymäpäivänä huhtikuussa 1944 Helsingin Sanomat onnitteli fyyreriään otsikolla Europan vapauttaja. Kritiikittä natsilaisia vuodatuksia siteerannut lehti maalasi Hitlerille messiaanista roolia, vaikka hysteeriseksi käynyt epätoivo olikin käsin kosketeltavissa:

Siitä hetkestä lähtien, kun turmiollisen ja halpamaisen sotapolitiikan sumut haihtuvat, tulee hän esiintymään suurena historiallisena hahmona tässä jättiläismäisessä kansojen draamassa sekä eläville että vielä enemmän tuleville sukupolville. Että johtajamme on edelleen kansamme kärjessä, se on meille varmin merkki tulevasta voitosta. Koskaan hän ei ole ollut meitä niin lähellä kuin vaaran hetkellä. Koskaan emme ole olleet niin kiitollisia hänelle, kuin saadessamme vuorenlujan varmuuden siitä, että hän tarvitsee meitä yhtä paljon kuin me häntä. Hän tietää, että hän voi aina luottaa kansaansa. Kun vaara on häntä lähinnä, silloin olemme entistä tiiviimmin hänen takanaan. Uskomme häneen ja hänen historialliseen tehtäväänsä ja että hän lopuksi tulee kruunaamaan taistelumme voitolla. Hän on tien näyttäjä, hän käskee ja me seuraamme häntä.

Tarvittiin vielä Kannaksen helvetti, ennen kuin Suomi lopulta suostui rauhaan. Neuvostoliiton suurhyökkäys aiheutti paniikin ja joukkopaon, jota paikkailtiin kenttäoikeuksien pikatuomioilla. Sota vaati vielä yhden kansanmurhan: häviö kostettiin heti kättelyssä omille. Toukokuussa 1945 Vapaa Sana kuvaili Karjalankannaksen suurhyökkäyksen tunnelmia rivimiehen suulla:

Nyt olimme kokonaan Hitlerin renkien orjia, joita ajettiin kuin karjalaumoja suoraan kuolemaan. – – omat johtajammekin hyvin kärkkäästi sovelsivat uusia lakeja, jopa tutkimatta sen enempää. Tutkinto ja tuomio olivat mielivaltaisten upseerien järjettömissä pistooleissa. Tähän aikaan ilmestyivät myös sotilaspoliisiketjut nääntyneinä perääntyvän armeijamme taakse. Nämä kätyrit jahtasivat onnettomia pakolaisia kuin sudet ja panivat täytäntöön natsilaisten kenttäoikeuksien julmia tuomioita. – – Näytti kuin olisi johtajamme täyttänyt suorastaan sadistinen raivo tuhota nääntyneet joukkonsa viimeiseen mieheen. – – Eikä kymmenientuhansien turhaan teurastettujen veljien verikään, joka huusi heidän puoleensa maasta, saanut heitä näkemään, että he olivat pelkkiä sydämettömiä teurastajia. – – Olemme kiitollisia puna-armeijalle, joka pakotti sokaistuneet poliitikkomme rauhaan.

Latvian Kuurinmaalla Eestiläinen armeijakunta laittoi toiselle maailmansodalle pisteen. Latvialaiset SS-miehet antautuivat fasismin viimeisenä linnakkeena virolaisille toukokuun yhdeksäntenä vuonna 1945. Täällä kaatui sodan viimeinen virolainen, Neuvostoliiton Sankari Jakob Kunder.

Mannerheim pudottaa sauvansa

Viimeisenä valtiomiestekonaan C. G. E. Mannerheim pudotti marsalkan sauvansa eduskuntatalon portaille sen jälkeen, kun hän oli vannonut presidentin valan. Ilmeenkään värähtämättä marski poimi sauvansa ylös. Voitonpäivänä 1945 Mannerheim sähkötti Stalinille:

SNTL:n kansankomissaarien neuvoston puheenjohtajalle, Neuvostoliiton Marsalkka Josif Vissarionovitš Stalinille

Valvontakomission sodan päättymisen tämänpäiväisen juhlinnan ja Punaisen Armeijan taisteluissa Saksaa vastaan saavuttamien historiassa ennenkuulumattoman loistavien voittojen johdosta pyydän Teitä, Herra Marsalkka, ottamaan vastaan minun sekä koko Suomen kansan ihastuneet onnittelut ja vankan aikomuksemme kehittää kaikin keinoin luottamukseen pohjautuvia ystävyyssuhteita isänmaamme Suurta naapuria kohtaan.

Suomen tasavallan presidentti

Marsalkka Mannerheim

Mannerheim lähti tästä maailmasta tammikuun 27. päivän viimeisellä tunnilla vuonna 1951. Hän varmasti muisti, että tuo päivä oli Leningradin saarron murtamisen muistopäivä. Ehkä hän soi muutaman ajatuksen niille ihmisille, jotka Leningradin piiritys tappoi.

Stalinin kuoltua maaliskuussa 1953 Urho Kekkonen sanoi radiopuheessaan: ”Meillä suomalaisilla on se käsitys, ja monien tosiasioiden perusteella uskomme olevamme oikeassa, että generalissimus Stalinilla oli erityistä henkilökohtaista kiintymystä ja ystävyyttä Suomea kohtaan. On luonnollista, että kun generalissimus Stalin nyt on poissa, me suomalaiset tunnemme vilpitöntä surua sen johdosta. Hänen ansiokseen me luemme, että Neuvostoliiton suhtautuminen Suomea kohtaan meille ratkaisevina vuosina sodan jälkeen on ollut suopea ja jalomielinen.”

KUVA 63

Natsien taidonnäyte: ihmisen nahasta tehdyt hansikkaat.

FAKTALAATIKKO

ERKON SODAT

Eljas Erkko on toiminnallaan myötävaikuttanut ainakin seuraavien aseellisten konfliktien ja kansanmurhien syntyyn*:

1. Tallinnan lähetystösihteerinä 1924 Erkko laittoi alulle Leningradin piirityksen ehdottamalla, että Suomi ja Viro sulkevat Suomenlahden. Vastauksena Erkolle Neuvostoliitto vapautti Karjalankannaksen suojavyöhykkeeksi Leningradille ja liitti Viron itseensä. Sadattuhannet maksoivat hengellään.

2. Helsingin Sanomien päätoimittajana 1927–38 Erkko teki lehdestään maailman neuvostovastaisimman ja natsimielisimmän julkaisun. Hitler-myönteisiksi suggeroidut suomalaiset oli helppo saada natsien liittolaisiksi piirittämään Leningradia. Miljoonat leningradilaiset maksoivat hengellään ja sadattuhannet suomalaiset kaatuivat Hitlerin puolesta.

3. Ulkoministerinä 1938–39 Erkko pani Stalinia halvalla eikä ottanut rauhanneuvottelija Boris Jartsevia vastaan. Erkko evästi Moskovaan lähtenyttä J. K. Paasikiveä: ”Unohda, että Venäjä on suurvalta.” Vastauksena Erkolle Stalin hyökkäsi. Sadat tuhannet maksoivat tästä hengellään. Paasikivi risti talvisodan ”Erkon sodaksi”. Paasikivi kirjoitti Erkolle: ”Minun vakaumuk­seni mukaan olet Sinä entisenä ulko­ministerinä ensi sijassa edesvastuussa siitä hirvittävästä onnettomuudesta, jossa isänmaamme ja valtakuntamme nyt on. Poliittisen arvostelukyvyn, riit­tävän kokemuksen sekä perusteelli­sempien tietojen puute ovat suuria vi­kojasi ja se on maamme tähän vienyt.”

4. Suojatyöpaikassaan Tukholman lähetystössä 1939–40 Erkko ei osoittanut katumusta. Erkon aloittama talvisota sai Hitlerin vakuuttuneeksi siitä, että Saksa voi voittaa Neuvostoliiton. Ilman Erkkoa ei olisi siis ollut toista maailmansotaakaan. Miljoonat ja taas miljoonat maksoivat hengellään.

5. Sotavankitoimiston päällikkönä 1941–42 Erkko murhautti tuhansia neuvostolaisia sotavankeja näännyttämällä nälkään, ampumalla tai luovuttamalla edelleen Saksan natseille murhattaviksi. Tuhannet sotavangit kuolivat tietämättöminä siitä, että he olivat Erkon sodan uhreja.

6. Erkko on jatkanut sotaansa kuolemansa jälkeenkin. Erkon sodista puhuminen on kiellettyä Helsingin Sanomien täsmäiskun uhalla. Tutkijat eivät saa koskea Erkon arkistoihin. Erkko lietsoo hysteeristä venäläisvastaista rintamaa, ylenkatsoo Suomen kansaa sekä vaatii Suomea Naton jäseneksi ja presidentti-instituutiota lakkautettavaksi. HS:n pääkirjoitustoimitus on Erkon sodan viimeinen linnake, niin kuin Kuurinmaan natsimotti oli fasismin viimeinen linnake.

*Luettelossa ei ole mainittu sotia, joihin Erkko myötävaikutti ennen vuotta 1924.