Luku 4: Pogromi

POGROMI

Mereltä katsottuna Tallinna ei ole entisensä. Se on kuin uusi Manhattan. Vanhan kaupungin tornien sijaan maisemaa hallitsevat lasiset pilvenpiirtäjät ja pankit. Tallinnan ja Helsingin erottaa kirkkaasti läikehtivä meri, ”ääretön, vihamielinen, vieraanvarainen, torjuva ja kutsuva, salamyhkäisempi kuin metsä, kotoisampi kuin tähtitaivas, yhden maailman loppu ja vielä suuremman alku”, Lennart Meri kirjoittaa. Hyräilen mielessäni vanhaa taistolaista rallatusta, joka saa minut hyvälle tuulelle:

ITÄMERI, RAUHAN MERI

On meri suuri – rannalta ei toista rantaa nää,

mut vaikka meri erottaa, se myöskin yhdistää.

Jos kansoilla on tahto ja usko yhteiseen,

niin ystävyys ja rauha kulkee yli syvänteen.

Matkustan Tallinnaan vuoden 2007 voitonpäiväksi todistamaan kapinan alkua. Uutisten mukaan Viro on sodan partaalla. Internetissä virolainen kansalaisaktivisti Henn Põlluaas varoittaa:

Venäläisten keskuudessa ihmisiä yllytetään hyökkäämään valtion rakennuksia vastaan, tuhoamaan sähkölaitoksia, rautateitä, bensa-asemia, polttamaan kansallismielisten virolaisten koteja – ottamaan valta Virossa. Venäjän vapautusarmeija – – esitti Venäjälle pyynnön hyökätä Viroon. – – Poliisi, puolustusvoimat ja suojeluskunta ovat korkeimmassa valmiustilassa.

Helsingin Sanomat oli samaa mieltä:

Internetissä ja tekstiviesteissä levisivät kutsut mielenosoituksiin hallitusta vastaan 9. toukokuuta, jolloin venäläiset juhlivat toisen maailmansodan päättymistä. Kutsuissa kehotettiin ottamaan aseet mukaan. Viron sisäministeri Jüri Pihl sanoi poliisin valmistautuvan uusiin levottomuuksiin 9. toukokuuta. – – Vapaaehtoisiksi apupoliiseiksi oli torstaina ilmoittautunut yli 1700 ihmistä.

Luvassa on siis apupoliisien yhteenotto sorrettujen ja solvattujen kanssa. Pian paaria nousee ja Toompealla tapellaan tosissaan. Voitonpäivän kynnyksellä Komsomolskaja Pravda julkaisi Virosta pilkkalaulun:

Te Viron politiikan kuumakallet,

Euroopan tyyliin silti pehmonallet,

verestävin silmin meitä moititte

vai muka Tõnismäellä jotain voititte?

Näet satamassa Itämeren valtiaan:

Kaks miinalaivaa, fregatista puolikkaan!

Vain päivämarssin pääss on Pihkova,

siis loikka vain – jo murtui Tallinna!

Unionimaat ne kaasukuutiosta äitins myyvät…

Me niiden kanssa kyllä sovitaan!

Siis, Viron poika, turhaan armoo pyydät,

sua tuskin unioni pelastaa…

Viron entinen Moskovan-lähettiläs Mart Helme varoitti kolumnissaan jo toukokuussa 2001:

Ei olisi mitään ihmeteltävää siinä, jos eräänä hetkenä huomaisimme, että Itä-Virumaan nuoret työttömät venäläiset, joilla ei ole todellisia yhteyksiä Venäjälle ja jotka ovat luoneet Venäjästä itselleen myytin, osoittautuisivat Viron suhteen vihamielisemmiksi kuin kaikkein tosiuskovaisimmat stalinistit. Suokoon Jumala, että noiden nuorten lojaalisuus äitimaata kohtaan yltää näkyvimmässä muodossaan vain kerran–pari vuodessa kukkien viemiseen pronssimiehelle.

Lokakuussa 2004 Helme kirjoitti: ”Viron kansainvälistä mainetta on liattu, Viron julkinen mielipide on jakautunut, hallituksen ja lukuisten valtiollisten instituutioiden luotettavuus on laskenut minimiin ja kansallisuuksien välinen viha on yllytetty valmiiksi konfliktia varten.”

Saan ylimääräistä adrenaliinia vereeni ajattelemalla Tallinnan kapinaa – sorretut ja solvatut kaivautuvat viimeinkin loukoistaan. Halveksittu, haukuttu ja parjattu venäläisvähemmistö, joka Tallinnassa on jo enemmistö, nousee puolustamaan oikeuksiaan. Mitta on täynnä. Viron poliisi on suojannut parlamenttinsa mellakka-aidalla ja piikkilangalla: Virossa pelätään vallankumousta tosissaan.

Riigikogu valmistautuu voitonpäivään 2007.

Tallinnan ensimmäinen kapina

Mieleeni tulee Tallinnan kapina joulukuussa 1924. Silloinkin kaupungissa riehui muutama sata hulinoitsijaa. Silloinkin asialla olivat vähäväkiset, sorretut ja solvatut. Silloinkin parlamenttiin yritettiin ohi vaalien, rynnäköllä. Silloinkin väitettiin, että kaikki oli järjestetty Moskovasta käsin.

Lähetystösihteeri Eljas Erkko ilmoitti Tallinnasta ulkoministeriölle 1.12.1924 kello 11: ”Aikaisin tänä aamuna nousivat täkäläiset punaiset aseisiin, ottivat haltuunsa rautatieaseman ja koettivat ottaa myöskin virastot, lennätin- ja puhelinlaitoksen haltuunsa.” Tunnin kuluttua hän täydensi: ”Riigivanem Akel pelastautunut paremmin sattuman kautta. Hänen talonsa ympärillä olleista punaisista 10 miestä tunkeutui riigivaneman asuntoon, mutta hän ennätti piiloutua.” Vuorokauden kuluttua Erkko jatkoi: ”Eilisen päivän kuluessa on kenttäoikeus tuominnut 20 kommunistia kuolemaan. Tuomiot on pantu heti täytäntöön.”

Vuoden 1924 kapina kesti vain hetken, eivätkä kaikki edes huomanneet sitä. Pikkutunneilla Toompealle asioiltaan palannut suurlähettiläs Rudolf Holsti ei omien sanojensa mukaan pannut merkille mitään poikkeavaa. Kapina kuitenkin fasistisoi Viron. Sotaoikeus tuomitsi yli 150 ihmistä kuolemaan, ja suojeluskunta terästäytyi. Viroon perustettiin oma natsipoliisi, poliittinen poliisi ”polpol”. Virolaisen fasismin ydin, rintamamiesten eli ”vapsien” kopla alkoi puuhailla omaa kumoustaan ja fyyreriään. Vapsit onnistuivatkin saamaan natsilait voimaan, ja presidentti Konstantin Päts perusti niiden varaan oman diktatuurinsa maaliskuussa 1934. Vapsien kaappausyritys joulukuussa 1935 epäonnistui ja Viro luisui diktatuuriin. Vapsit nousivat valtaan vasta syksyllä 1941, kun Hitler ja Rosenberg nostivat heidät natsi-imperiumiinsa liitetyn Viron johtoon.

KUVA 84a

Tallinnan kapinan 1924 muistopatsas.

Lähetystösihteeri Eljas Erkko teki Tallinnan punakapinasta omat johtopäätöksensä. Hän pani alulle Leningradin piirityksen eli Viron ja Suomen salaisen sotilaallisen yhteistyön. Kun luutnantti Vilho Armas Pentikäinen kertoi Erkon sodasta venäläisille, Stalin päätti laittaa asialle pisteen. Suomeen hyökättiin ja Viro liitettiin Neuvostoliittoon, mutta Erkon sota ei tietenkään päättynyt siihen.

Suomen Valtiollisen poliisin henkilömappi nro 10957 kertoo, että Tallinnan kapinaa joulukuussa 1924 johtanut Jaan Anvelt oli puoluekannaltaan ”kiihkeä terroristi”. Anvelt oli perustanut Eestin työkansan kommuunin Narvaan 1918 ja yrittänyt jatkaa vallankumouksella mutta joutunut pakenemaan Moskovaan. Siellä hän eteni vuonna 1935 Kominternin kontrollikomitean johtoon. Marraskuussa 1937 Helsingin Sanomat kirjoitti: ”Viron kommunistien johtaja Anvelt, joka v. 1924 joulukuussa johti kommunistien vallankaappausyritystä Tallinnassa, on Venäjällä pidätetty vakoilijana ja trotskilaisena”. Jaan Anvelt ei ilmaantunut kesän 1940 laulavan vallankumouksen barrikadeille. Vasta paljon myöhemmin kuultiin, että Anvelt oli teloitettu kansanvihollisena Moskovassa joulukuussa 1937.

Aina kun puhutaan Viron poliisista, Jaan Anvelt tulee mieleeni, sillä hänen lapsenlapsensa Andres Anvelt on tärkeä poliisipäällikkö Viron tasavallassa. Andres Anvelt johti Viron keskusrikospoliisin järjestäytyneen rikollisuuden vastaista osastoa ja nousi keskusrikospoliisin päälliköksi, sitten Viron valtionkanslian turvallisuuskoordinaattoriksi ja puolustusministerin neuvonantajaksi. Hänen tehtävänään oli tehostaa Viron tiedusteluelinten yhteistoimintaa eli estää pronssiyön kaltaiset tapahtumat. Irakin poliisiakin kouluttanut Andres Anvelt tunsi poliisityön mutta ei tiedustelutoimintaa. Jaan Anvelt oli johtanut Tallinnan kapinaa vuonna 1924 ja hänen lapsenlapsensa Andres Anvelt yritti estää sen vuonna 2007 – molemmat epäonnistuivat. Irakiinkaan Anvelt ei saanut suurempaa järjestystä aikaan.

Andres Anvelt

Jaan Anvelt

Kloogan kätketty joukkomurha

Satamassa otan taksin ja ajan Kloogaan, paikalle, jossa tuhansia Liettuan juutalaisia murhattiin eräänä syyskuun päivänä vuonna 1944. Olen lukenut lehdistä, että tänään, toukokuun kahdeksantena, viralliset delegaatiot ovat laskeneet kukkia sekä Kloogan monumentille että Pronssisoturille. Haluan seurata Ansipin ja muiden jalanjälkiä.

Kuljettajani, virolainen Voldemar, on ajanut taksia 42 vuotta, muttei ole koskaan kuullut Kloogasta. Kloogan monumentin historian selittäminen kestää kauan. Ajamme maaseudulle ja alamme etsiä keskitysleirin paikkaa ja muistomerkkiä. Kuten Peeter Puidekin teki, ajelemme talojen pihoihin ja kyselemme ”juutalaisleiriä”. Suunta neuvotaan meille heti.

Kloogan murhapaikka on syvällä metsässä. Loputtoman tuntuiset tiet johtavat pienelle aukealle, jossa murhattiin tuhansia. Virolainen maaseutu on rauhallinen eikä kiinnosta ketään. Tuntuu kuin kaikki eläisivät toista aikakautta jossakin tulevaisuudessa. Yksinäinen muistomerkki seisoo keskellä sorakenttää korkeiden mäntyjen ympäröimänä. Harmaan, lähes kolmimetrisen graniittipaaden edessä on kiveen hakattu seitsensakarainen kynttilä ja mustasta raudasta väännetty kuusisakarainen tähti. Mitään tekstiä ei ole. Kenttää ympäröi joukko ruohottuneita juoksuhautoja. Mieleen tulee Jevgeni Jevtušenkon runo:

Villiruoho suhisee Babi Jarin päällä,

puut uhkaavina katsovat

kuin tuomarit.

Alan tutkia maastoa muistomerkin takana. Ruohokenttää seuraa risukko, joka osoittautuu suoksi. Sen jälkeen tulee tyyni, matala järvi. Niitä ei huomaa, ennen kuin jalka jo uppoaa veteen. Kaikki tuntuu olevan täällä piilossa. Kun Debora Vaarandi seisoi samalla paikalla yli 60 vuotta sitten, ruumiita lojui vielä ympäriinsä. Vaarandi julkaisi kokemukseensa perustuvan kirjoituksen Rahva Hääl -lehdessä heti, vain runsas viikko joukkomurhan jälkeen:

Astelemme leiriltä ulos pienen järventapaisen suuntaan. – – Näen ahtaassa ojassa ruumiita. Sitten poltetun parakin ja kerroksittain, kasoittain hiiltyneitä ihmisjäänteitä. Täällä tapettiin ja poltettiin lähes 800 ihmistä. Muista erillään makaa nuori raiskattu tyttönen. Hän on alaston, vain harmaat villasukat jalassaan – – . Hennot käsivarret ovat ojentuneet meidän suuntaamme siinä asennossa, johon ne jäivät viimeisessä ahdingon kouristuksessa. Hieman kauempana kaalipellolla makaa vanhempi nainen, joka on yrittänyt paeta, pää ammuttuna läpi ja kynnet kämmenien sisään kouristuneina. – –

Kuljemme eteenpäin nuorten mäntyjen välissä ja näemme sen, mitä silmät kieltäytyvät uskomasta ja ymmärrys ymmärtämästä. Männyn rungoista kootut suuret neliön muotoiset roviot kaksinkertaisine kerrostumineen – puut ja ihmiset, puut ja taas ihmiset. Yritän jotenkin kuvitella, – – miten ihmiset tuotiin tänne – – . Sitten heidät pakotettiin asettumaan roviopinolle kaikilla päät samaan suuntaan, että tappaminen olisi ollut helpompaa. Ja sitten kaikki ammuttiin automaattiaseilla kuoliaaksi – melkein. Sillä monet olivat vain haavoittuneita ja – – yrittivät paeta. Vielä nuoren metsänkin alueella heitä makaa kanervikkojen välissä ammuttuina, kädet palaneina, hiukset kärventyneinä. – – Heidän ilmeissään ja kouristuneissa asennoissaan heijastuu helvetti ja kauhu. – – Halkojen alla makaa nainen silmiään kädellä suojaten. – – Kaksi nuorta poikaa, veljekset, ovat kietoneet kätensä lujasti toistensa ympäri. Rovioiden ympärillä makaavat raiskatut naiset ja tytöt. Paljaiksi revittyinä, kidutettuina, tapettuina. Yksi heistä on raskaana, jotkut vasta aivan lapsia. Tappaminen kesti 12 tuntia. Kun SS-miehet väsyivät, he joivat virkistykseksi limonadia. Täällä lojuu laatikoita tyhjine ja edelleen täysine pulloineen. – –

Suuressa kaksikerroksisessa kasarmirakennuksessa teloitettiin konekiväärein 600–700 ihmistä. – – Parakki on sisältä sellainen, että siellä voi kävellä ainoastaan yläpetien päällä. Kerrossänkyjen välissä ruumiit makaavat pitkällään, kaikki samoin päin. Naiset, miehet, vanhukset, lapset.

Sitten näen hänet, jonka vuoksi kaikki jähmettyvät. Hän makaa suurella tyynyllä pikkuisena kuin vahanukke. Punasukkaiset jalat ojentuneina, pieni myssy päässä. Jos hänellä ei olisi ohimollaan rumaa tummanpuhuvaa luodinreikää, ei uskoisi, että hän on koskaan heilutellut jalkojaan, itkenyt ja huudahdellut iloisesti. Hänen äitinsä, vahva ja vaalea nainen, on viime hetkellä yrittänyt heittäytyä hänen suuntaansa, mutta vaaleakiharainen pää on vajonnut voimattomana käsivarrelle. – – Tämän parakissa tapahtuneen teurastuksen saksalaiset suorittivat viimeisenä, ennen pakenemistaan.

Klooga elää joka hetki tuota kauheata päivää. Metsän takana juna kolkuttaa kuin vuosikymmenien takaa, jossakin haukkuu koira. Aseet alkavat paukkua. Hätkähdän, kunnes muistan lukeneeni, että lähellä on ampumarata. On helppo kuvitella, miltä laukaukset metsän takana murhapäivänä kuulostivat.

Kun palaan järven rannalta muistomerkille, teen yllättävän havainnon: graniittipaaden taakse on hakattu viron, jiddišin ja heprean kielillä lyhyt teksti: 1941–1944 Virossa murhattujen juutalaisten muistoksi. Teksti on piilossa ja sitä on oikeastaan mahdoton havaita, ellei ensin seikkaile takamaastossa ja palaa sieltä suunnasta takaisin.

Muistokiven teksti ”Virossa murhatuista juutalaisista” on ristiriidassa Lennart Meren muistelmien kanssa – Merihän kirjoitti, ettei Virossa voitu murhata ketään, koska koko Viroa ei ollut edes olemassa. Toisaalta kivipaasi tuntuu jotenkin vähättelevän tapahtunutta: siinähän ei puhuta Kloogasta mitään. Toisin sanoen Kloogan tapahtumat jäävät satunnaiselle kävijälle hämärän peittoon. Sitä paitsi teksti on kirjoitettu melko harvinaisilla kielillä – vain harva osaa viroa, jiddišiä tai hepreaa. Omituista on sekin, että kivessä ei lue mitään venäjäksi, vaikka kaikki murhatut olivat Neuvostoliiton kansalaisia.

Toisin sanoen tämäkin muistomerkki yrittää kaikin käytettävissä olevin keinoin vähätellä, kiistää ja salata Viron holokaustin. Kloogan metsä piilottelee tätä muistomerkkiä samalla tavoin kuin se piilotteli verilöylyä yli 60 vuotta aikaisemmin. Voiton 60-vuotisjuhlan aikaan keväällä 2005 Viron pääministeri Andrus Ansip sanoi Kloogan kivellä:

Täällä Kloogassa olemme paikassa, joka symboloi natsi-ideologian pahuutta ja epäinhimillisyyttä. – – Olen erittäin pahoillani siitä, että juutalaisten järjestelmällinen tuhoaminen koskee Viroa. Se vaikutti sekä Viron juutalaisiin että niihin, jotka kuljetettiin tänne kuolemaan natsien perustamille keskitysleireille. Kaikki Viron hallitukset ovat tuominneet ihmisyyden vastaiset rikokset ja tekevät niin jatkossakin – –. – – Viron tasavallan hallitus – – pahoittelee sitä tosiasiaa, että miehitysjoukkojen kanssa yhteistyössä myös Viron kansalaiset osallistuivat ihmisyyden vastaisten rikoksien tekemiseen. Vaikka murhaajien pitää vastata teoistaan yksilöinä, Viron hallitus tekee kaiken mahdollisen näiden rikosten paljastamiseksi. Pyydän anteeksi sitä tosiasiaa, että Vironkin kansalaisia oli niiden joukossa, jotka osallistuivat ihmisten murhaamiseen tai avustivat näiden rikosten tekemisessä. Viron valtio ei halunnut sotaa. Viron hallitus ja kansa eivät menneet sotaan mukaan eivätkä tukeneet natsi-ideologiaa. Valitettavasti Viron kansakunta pakotettiin tähän ulkomaiseen sotaan, jonka tuloksena kansamme kärsi vakavia menetyksiä.

Kloogan synkkä metsä kätki Ansipin puheet yhtä hyvin kuin se kätki tapettavien kauhunhuudot ja pyövelien aseiden paukkeen.

Juutalaisvihaajan paratiisi

Vain muutama päivä ennen tutkimusmatkaani Kloogaan Jerusalem Post julkaisi Simon Wiesenthal -keskuksen johtajan Efraim Zuroffin kirjoituksen, jossa moititaan Viroa täydellisestä kyvyttömyydestä selvittää natsirikokset ja tuomita joukkomurhiin syylliset. Zuroffin mielestä virolaiset edelleenkin mieluummin syyllistävät juutalaisia kommunismin rikoksista ja kiistävät virolaisten osallistuneen mihinkään. Virossa ei ole tuomittu yhtäkään natsisotarikollista, Kloogan kivipaadesta ja Ansipin puheista huolimatta.

Zuroffilla on ikäviä kokemuksia virolaisten maailmankuulusta juutalaisvastaisuudesta. Kun Zuroff keskuksineen aloitti Viimeinen mahdollisuus -kampanjan loppujenkin natsirikollisten kiinnisaamiseksi, virolainen Heiki Kortspärn esitti Zuroffille vastatarjouksen: 20 000 euroa tiedoista, joiden avulla voidaan tuomita kuka tahansa ”rikoksia virolaisia vastaan tehnyt juutalainen kommunisti”. Kortspärnin tarjous oli ”rasistinen ja antisemitistinen”, Zuroff kommentoi. Hyvä esimerkki siitä, että virolaiset edelleen samaistavat juutalaiset kommunisteihin, on vanhaa kommunistia tarkoittava pilkkasana tegelinski. Se tulee sanasta tegeleda eli ”puuhastella”, johon on liitetty juutalaiseen sukunimeen viittaava ski-pääte. Tegelinski – puuhasteleva juutalainen! Zuroff saattaisi yllättyä Virossa lietsotusta uudesta juutalaisjahdista, ellei hän olisi lukenut Eesti Päevalehden uutta mielipidemittausta toukokuulta 2007. Sen mukaan peräti 93 prosenttia virolaisista vastustaa holokaustin muistopäivän viettoa.

Rakveressä juutalaisten hautausmaa hävitettiin, vaikka koko kaupungissa asuu vain kymmenkunta matalan profiilin juutalaista. Viron media kutsui tapahtunutta ”nuorten rettelöinniksi” – antisemitismistä ei tietenkään ollut kyse. Sitä ei virolaisten mielestä ole olemassakaan, kuten ei holokaustiakaan. Tallinnassa juutalaisten asuttaman talon seinälle raapustettiin Davidin tähti. Tallinnan Hirveparkissa Molotovin-Ribbentropin vuosipäivänä järjestetyssä mielenosoituksessa Viron juutalaisyhteisöltä vaadittiin anteeksipyyntöä Efraim Zuroffia solvaavien lausuntojen vuoksi. Viron juutalaisyhteisön puheenjohtaja Cilja Laud on saanut nimettömiä puhelinsoittoja, joissa juutalaisia suositellaan poistumaan Virosta ja väitetään, että ”juutalaisten paikka on uunissa”.

Professori Mihail Lotman sanoo, että holokaustin muistopäivä on ”uuden vihan aiheuttamisen päivä”. Lotmanin mielestä juutalaisviha on luonnollinen vastareaktio sille, että juutalaiset luulevat olevansa Jumalan valittu kansa. Sitä paitsi venäläisethän ne ovat kaikkeen pääsyyllisiä, Lotman lataa ja jatkaa, että Zuroff se vain yrittää tahallaan ärsyttää virolaisia.

Katselen Kloogan muistomerkkiä, jonka eteen on laskettu kukkia. Delegaatiot ovat käyneet täällä tänään, toukokuun kahdeksantena. Kukkia ei ole erityisen paljon. Juutalaisten muistaminen on Virossa vaikea asia, sillä juutalaisia pidetään edelleenkin syyllisinä. Aavistan, että kansainväliset delegaatiot eivät ole kurkkineet kivipaaden taakse. Ne eivät siis ole päässeet selville siitä, mitä paikalla on todella tapahtunut.

Unohdettu neuvostokansa

Kävelen syvemmälle metsään. Hämmästyn löytäessäni toisen ja paljon suuremman muistomerkin. Monumentti sijaitsee alle 50 metrin päässä Kloogan kivipaadesta, mutta tiheässä metsikössä sen huomaa vain läheltä. Tämä monumentti on vaikuttavampi: suuren hautakummun päällä on matalalla rauta-aidalla eristetty suorakaiteen muotoinen alue, jonka päädyssä on mastaba-tyyppinen hautakammio muistolaattoineen.

Nousen aitauksen sisälle ja kävelen kukkien reunustamaa katettua kujaa mastaballe. Silmien korkeudelle mustaan marmoriin on hakattu viroksi: TÄSSÄ MAASSA LEPÄÄ NOIN KAKSITUHATTA JUUTALAISTA KLOOGAN LEIRIN VANKIA, JOTKA NATSIT TAPPOIVAT SYYSKUUN 19. PÄIVÄNÄ VUONNA 1944. IKUINEN MUISTO FASISMIN UHREILLE! Tekstin alapuolella on Davidin tähti ja sama teksti hepreaksi. Katetun mastaban toisella puolella teksti on myös venäjäksi. Kaikki laatat ovat uusia, joten historiaa on retusoitu hiljattain. Koska olemme Virossa, joku on kuitenkin jo ehtinyt raaputtaa upouuden marmorilaatan tekstin päälle hakaristin. Panen merkille, että mastaban päällä aiemmin seissyt punatähti on väännetty irti.

Löydän eräästä kirjasta vanhan valokuvan, jossa laatan alkuperäinen teksti näkyy: TÄLLÄ PAIKALLA 19. SYYSKUUTA 1944 FASISTIPYÖVELIT MURHASIVAT AMPUMALLA JA NUOTIOISSA POLTTAMALLA NOIN 2 000 NEUVOSTOKANSALAISTA, KIDUTETTUAAN HEITÄ SITÄ ENNEN RAAKALAISMAISESTI. KIROUS FASISTIPYÖVELEILLE, NEUVOSTOKANSAN VIHOLLISILLE! IKUINEN MUISTO FASISTIEN UHREILLE! Kansainväliset delegaatiot eivät tietenkään ole käyneet tällä muistomerkillä. Itse asiassahan uusi graniittipaasi hiekkakentän keskellä on pystytetty vain tämän alkuperäisen muistomerkin piilottamiseksi. Tänään toimittajien ja diplomaattien delegaatio ei nähnyt yhtäkään muistomerkin valaisevaa tekstiä eikä siis saanut mitään selvyyttä siihen, mitä paikalla on tapahtunut. Ansip on todellakin pitänyt huolta kaikesta. Vasta myöhemmin saan tietää, että Kloogan uusi muistomerkki paljastettiin 1.9.1994 – heti seuraavana päivänä elävien venäläisten sotilaiden poistumisen jälkeen. Viron hallitus oli päättänyt peitellä julman natsihistoriansa uudella muistomerkillä.

Kloogassa on vaikea olla, koska siellä ei oikeastaan ole mitään. Kaikki on peiteltyä, salattua ja muunneltua. Kuskini Voldemar kaahaa pelästyneen oloisena takaisin Tallinnaan virolaisen maalaismaiseman halki. Täällä on paljon tyhjää ja autiota maata, jota kukaan ei tunnu tarvitsevan mihinkään. Joskus tätä maata on tarvittu juutalaisten lasten murhaamiseen.

Hiljainen kuuluisuus

Kloogan jälkeen haluan nähdä Pronssisoturin uudella paikallaan laitakaupungin sotilashautausmaalla. Matkaa on Tallinnan keskustasta jonkin verran; paikka on selvästi syrjässä. Hautausmaa sijaitsee korkealla mäellä, ja se on ympäröity rumalla betoniaidalla. Parkkipaikalla seisoskelee muutamia poliiseja. Kävelen parkkipaikalta muutaman askeleen Pronssisoturin luokse. Kaikesta näkee, että patsas on väärässä paikassa, heitteillä. Sankari seisoo yksinään ja näyttää surulliselta. Se on häpäisty, revitty maasta – kuten Viron venäläisetkin.

Pronssisoturi on nyt maailmankuulu. Sen ympärillä häärii kaikenlaista väkeä. Puolet näkyy olevan ulkomaisia toimittajia, jotka on lähetetty Viroon Pronssisoturia haastattelemaan. Heillä ei ole muuta tekemistä kuin päivystää patsaan luona – odottaa, heräisikö se eloon. Kuvaajat zoomailevat raukeina patsasta ja sitä katsomaan tulleita ihmisiä. Pronssisoturi on valtava, lähes kolmimetrinen jykevä ilmestys. Nyt se on erotettu kuolleista tovereistaan ja muistomerkistään. Se ei saa toteuttaa sitä vartiotehtävää, mihin se on määrätty. Pronssisoturi on vanki.

Helsingin Sanomat kirjoitti Pronssisoturista yli 12 vuotta sitten. Otsikon Ristin voitto alla väitettiin, että ”punasoturi päätyy piiloon” ja ”monet haluaisivat sen vietäväksi suoraan romumetallifirmaan”. HS selitti, ettei Neuvostoliitto voittanutkaan toista maailmansotaa – kysymyksessä oli vain ”niin sanottu voiton päivä”. Jutun mukaan monumentti ”muotoillaan uudelleen”: sen eteen pystytetään mustista graniittipylväistä kuja, joka peittää Pronssisoturin. Monumentin eteen asetetaan teräksestä seitsemän metriä korkea luterilainen risti. HS ei voinut olla päättämättä juttuaan ilkeilyllä: ”Aukion sydämessä seisova murheellinen pronssislaavi joutuu lopun ikänsä tuijottelemaan itseään kaksi kertaa korkeampaa luterilaista ristiä.” Mutta toisin kävi! Nyt virolaisen Pronssisoturin murheellinen katse onkin suunnattu pieneen ortodoksiristiin tallinnalaisella hautausmaalla.

Voitonpäivän uutisointi on HS:n jokavuotinen journalistinen taidonnäyte. Erkko on käyttänyt paljon aikaa pohtiessaan, miten venäläisen pyhäpäivän voisi tehokkaimmin häpäistä. Asia on ratkaistu nerokkaasti: näyttävien parjausten sijasta lehdessä on otettu tavaksi julkaista jonkun mielenterveysongelmaisen herjauskirjoitus. Voiton 50-vuotisjuhlan tienoilla HS julkaisi kummallisen vuodatuksen, jonka mukaan toisen maailmansodan miljoonat kaatuneet venäläiset olivatkin Stalinin uhreja ja Venäjä oli syyllinen sotaan. Lisäksi voitonjuhlassa on kyse ”suuresta valehtelusta”. Tyypillistä Erkkoa.

Voitonpäivän kynnyksellä 2007 tehtiin taas historiaa, kun fanaattisesta venäläisvihastaan tunnettu ”riippumaton kolumnisti” Olli Kivinen julkaisi rasistisen hyökkäyksensä Venäjää ja sen kansaa vastaan. Venäjä, ei siis Viro, kuulemma ”häpäisee toisen maailmansodan uhrit”. Kivinen selostaa muka syvällisesti Viron historiaa ja sivuuttaa fasistimiehityksen kolmella sanalla: ”Sitten tuli fasistimiehitys”. Olli Kivinen heiluttaa Venäjä-vihaajan ruoskaansa samaan tyyliin kuin suomalainen fasisti heilutti piiskaansa Neuvosto-Karjalan keskitysleirillä. Kaikki on sallittua silloin, kun Venäjää haukutaan.

Seison Tallinnan sotilashautausmaalla ja näen, miten Pronssisoturia ympäröi kukkameri. Patsas näyttää kiitolliselta ja nöyrältä, ilahtuneeltakin. Sitä on tultu katsomaan ympäri maailmaa. Miljoonat silmät seuraavat Pronssisoturin nöyrää katsetta television välityksellä. Pronssisoturi on viimeinen venäläinen Virossa. Viimeinen, josta tehtiin toisen luokan ihminen. Häpäisemällä Pronssisoturin ja siirtämällä sen syrjään Viron hallitus halusi näyttää maansa sorretulle venäläisvähemmistölle sille kuuluvan paikan.

Patsas on pettynyt, muttei näytä kostonhimoiselta tai vihaiselta. Ei, siitä ei uhku katkeruutta. Katson Pronssisoturia ja ymmärrän, että se odottaa. Se odottaa uutta, parempaa hetkeä, joka seuraa ehkä jo huomenna, voitonpäivänä.

Hautausmaalla seisoksii väkeä, mutta yhdelläkään ei ole rinnassaan Pyhän Georgios Voittajan kunniamerkkinauhaa. Sen mustat ja oranssit raidat kuvaavat savua ja tulta kaikissa Venäjän voittamissa sodissa. Venäjällä monet ripustavat nauhan rintaansa voitonpäivänä, ja myös monet julkiset paikat on koristeltu sillä. Mutta Virossa Pyhän Georgios Voittajan kunniamerkkinauhan paljastaminen julkisella paikalla on rikos.

Äkkiä huomaan patsaan juurella kuusikymppisen lättähatun, joka heiluttelee hakaristilippua. Mies kerää ympärilleen väkeä. Menen lähemmäksi ja huomaan, että siististi pukeutunut mies muistuttaa kansanedustajaa. Hakaristilippu onkin aikakauslehti, jota hän esittelee kansainväliselle medialle. Pian selviää, että mies ei olekaan natsi vaan päinvastoin yrittää selostaa läsnäolijoille natsivaaraa. Mies näyttää olevan perillä Viron asioista. Hän on harmaatukkainen mutta nuorekkaan oloinen. Pyydän hänen nimensä ja puhelinnumeronsa. ”Klenski”, mies ilmoittaa. Päätän haastatella hänet myöhemmin.

Tapaan ulkoministerin

Tallinnan keskustassa joka toinen vastaantulija näyttää eurooppalaiselta ja joka toinen neuvostoliittolaiselta. Vanhassakaupungissa on tyhjää, liikenteessä on vain virolaisia poliiseja tai ulkomaalaisia toimittajia. Iltaa kohden poliisipartiot kasvavat jopa sadan poliisin letkoiksi, jotka matelevat puistoissa, kaduilla ja aukioilla. Tallinnan vanhakaupunki on täynnä maaorjia pitäneiden isäntien rakentamia linnoja, kirkkoja ja muita rakennuksia. Nyt monessa kosteassa ja tunkkaisessa kellarissa toimii ravintola. Täällä marssii paljon näkymättömiä sortajia ja sorrettuja: kartanonherroja, orjia, sotavankeja, juutalaisia, SS-miehiä, KGB-miehiä. Edelleen heidän läsnäolonsa tuntuu.

Olen sopinut tapaamisen erään henkilön kanssa, kutsuttakoon häntä Tallinnan pogromien syväkurkuksi. Hän haluaa pysyä nimettömänä. Syväkurkku oli paikalla, kun pogromi alkoi, ja hän seurasi sitä loppuun saakka. Astun Syväkurkun kanssa trendikkääseen kahvilaan ja joudun heti kuulusteluun. Syväkurkku haluaa tietää, mitä minä ajattelen Viron historiasta. Olenhan selvillä miehityksistä, siis nimenomaan neuvostomiehityksistä? Joudun eräänlaiseen kansalaisuuskokeeseen – tällä tavoin tavallisetkin virolaiset tarkastavat keskustelukumppaninsa luotettavuuden. Ensin hieman takelleltuani suostun toistamaan hänen perässään, että Neuvostoliiton painostuksesta Viroon perustettiin tukikohtia syksyllä 1939 ja Neuvostoliitto ”miehitti” Viron kesällä 1940.

Aluksi keskustelumme on monologi. Syväkurkku on tuohtunut siitä, miten laajalti Venäjällä uskotaan Viron liittyneen siihen vapaaehtoisesti ja vieläpä hyötyneen asiasta. ”Neuvostomiehityksen takia virolaiset menettivät normaalin länsimaisen ihmisen oikeudet ja mahdollisuudet”, hän sanoo. Mutta miksi sorretut venäläiset ovat menettäneet kansalaisoikeutensa Viron tasavallassa? Osoittautuu, että tästä asiasta keskusteleminen on tallinnalaisessa kahvilassa lähes mahdotonta.

Vasta nyt ymmärrän, miksi Syväkurkku haluaa pysytellä nimettömänä. Virossa viranomaiset ovat kiristäneet otettaan yhteiskunnasta. Täällä ei saa ottaa kantaa siihen, mihin maa on menossa. Huomaan myös jatkossa, että kukaan ei halua puhua omalla nimellään. Ihmiset pelkäävät: yksikin varomaton lause voi tuoda ongelmia itselle tai perheelle. Mutta paljastavinta on se into, jolla monet haluavat kuitenkin kertoa mielipiteensä.

Äkkiä kohtalo puuttuu peliin: kahvilaan astuu Viron ulkoministeri Urmas Paet seurassaan oikeusministeri Rein Lang. He lipuvat sisään kuin ketkä tahansa jupit liituraidoissaan. Mukana on myös pari naista ja ainakin yksi valkaistu blondi. Miehet muistuttavat it-miljonäärejä, vaikka Paet näyttää lapsellisemmalta kuin televisiossa. Ministereille on varattu turvallinen pöytä tiskin vierestä.

Syväkurkku keskeyttää ajatukseni sanomalla: ”Kahdenkymmenen vuoden kuluttua on vaikeata ymmärtää, miksi patsaan siirtämisestä syntyi näin suuri kohu.” Sitten ystäväni haluaa kertoa, miten mellakka alkoi. Annan hänen selostaa tapahtumien kulun torstai-iltana 26.4.2007:

Menin Tõnismäelle puoli yhdeksältä. Poliisi oli estänyt alueelle pääsyn, mutta kiersin kirjaston takaa. Väki protestoi huutamalla ”pozor, pozor” (”hävetkää”). Joukko alkoi heitellä poliisia pulloilla ja tölkeillä, jotka olivat täynnä tai puolillaan. Muut huusivat ”molodtsy, molodtsy” (”hyvä pojat”). Poliisia herjattiin enemmän ja enemmän. Joku vihelsi. Tilanne ei olisi edennyt mellakaksi, jos pulloja ei olisi heitelty. Kun poliisi oli saanut tarpeeksi lasipulloja niskaansa, mitta tuli täyteen. Seisoin kirjaston oven kohdalla. Poliisit tulivat kohti ja lähi hajottamaan mielenosoitusta. He karjuivat ”fasistit, fasistit”. Sitten poliisi otti käyttöön pamput ja vaahtosammuttimet, ja mellakka alkoi.

Poliisin päälle heitettiin kaikkea mitä käteen osui: istutuksia ja valtavia kiviä. Mellakka eteni nopeasti Latvian lähetystölle. Siellä poliisin eteneminen hidastui. Roskiksia kaadettiin, niistä vedettiin tavaraa ulos ja poliisin päälle heitettiin mitä tahansa mikä voi satuttaa. Jollakin oli kädessä toisissaan roikkuvia betonipalasia. Sitten alkoi ikkunoiden hajottaminen. Poliisi ampui valokranaatin, joka paukkui kovaa. Se pelotti ja loi aggressiivisen tunnelman, joka kärjisti tilannetta. Mellakka valui elokuvateatteri Kosmoksen luokse ja riistäytyi täysin käsistä. Siellä rikottiin lisää ikkunoita. Liikennekaiteita ja roskiksia heiteltiin keskelle tietä ja sytytettiin palamaan barrikadeiksi.

Näin ekstaasissa olevia ihmisiä, jotka hilluivat päissään ja halusivat kertoa ulkomaalaisille toimittajille, että tämä on ”makeeta” kuin Ranskassa. Ihmiset purkivat katkeruuttaan omalla tavallaan. Mellakka alkoi noin kello 21.30 ja kesti 3–3,5 tuntia. Westmanin kauppaa ryöstettiin tuntien ajan, eikä poliisi tehnyt mitään.

Se oli Viron ”uuden” itsenäisyyden ensimmäinen mellakka, eikä poliisilla ollut asiasta kokemusta. Toisena yönä kokemusta jo oli edellisen yön verran. Syväkurkkuni kertoo nähneensä Tallinnan kadulla venäläisiä ja virolaisia koululaisia, jotka kyräilivät toisiaan tien eri puolilta. Mielenosoittajat herjasivat venäläisiä poliiseja, jotka tunnisti nimilapuista helposti – pian poliisit peittivätkin ne. Syväkurkku havaitsi karnevaalitunnelmaa, kun naurava kansa otti kaupasta viinaa ilmaiseksi.

Tunnelma ei ollut aggressiivinen, ja valokuvaajat ja toimittajat saivat olla rauhassa. Toisena pogromiyönä poliisi hallitsi tilanteen paremmin, mutta mellakka levisi laajemmalle. Kolmantena yönä poliisi liikkui 4–6 hengen partioissa, hajotti kaikki vähänkin suuremmat ihmisryhmät ja esti kaikki yhteenotot ja väkivaltaisuudet. Syväkurkku näki jonkun heiluttelevan pesäpallomailaa Viru-hotellin luona.

Mellakka ei rajoittunut vain kaduille tai näyteikkunoiden hajottamiseen: kapinalliset pääsivät sisälle Viron kansallisuus- ja maahanmuuttovirastoon ja yrittivät hävittää keskustietokoneen paloletkulla. Vesihanat ehdittiinkin avata. Jos viraston pääserveri olisi vahingoittunut, Viron passirekisteri olisi tuhoutunut. Viron kansa olisi lakannut olemasta!

Kapinalliset yrittivät sisään myös verohallitukseen. Siellä ensimmäisen rynnäkön otti vastaan pääjohtaja Enrico Aav henkilökohtaisesti yhdessä apulaispäällikkönsä kanssa. Kaksikko onnistui puolustamaan virastoaan poliisin tuloon saakka.

Muumimamman kauhea kosto

Samaan aikaan Moskovassa satojen nuorten massat piirittivät Viron lähetystön ja aloittivat päiväkausia kestäneen mekastuksensa. Asialla oli niin sanottu venäläinen kansalaisyhteiskunta, nuorisojärjestö Naši oman ”valtakunnanjohtajan”, liittovaltion komissaarin Vasili Jakemenkon johdolla. Nuori kansalaisyhteiskunta esiintyi sotilaspuvuissa, lauloi, huusi iskulauseita ja vaati lähettiläs Marina Kaljurandia ”mennä koti” – myös virolaisten kielitaitoa pantiin siis halvalla. Kaljurand on syntyjään Marina Rajevskaja, latvialaisen isän ja venäläisen äidin tytär Tallinnasta. Hänen miehensä Kalle Kaljurand on eestiläinen.

Naši laittoi vireille hakemuksen Kaljurandin lähetystörakennuksen purkamisesta ja siirtämisestä esikaupunkiin. Kukaties talon purkaminen aloitettiinkin tiili tiileltä ”Muumimamman” vielä ollessa sisällä. Nuorisojärjestön nettisivuille avattiin tietopaketti otsikolla ”Virolainen valtiofasismi”. Viro oli nyt ihmiskunnan vihollinen nro 1, nuori venäläinen kansalaisyhteiskunta ilmoitti maailmalle.

Ajatellaanpa asiaa Marina Kaljurandin kannalta. Jokin aika sitten hän oli tullut töihin Moskovaan, ja kaikki näytti vielä silloin olleen melko hyvin. Mutta kun Pronssisoturi kaadettiin Tallinnassa, Kaljurandin ongelmat alkoivat. Sadat nuoret alkoivat telttailla hänen työpaikkansa edessä ja vaatia hänen eroaan. Kaduille ja eetteriin levitettiin julisteita, joissa Muumimammalle oli piirretty Hitler-viikset. Viittaus fasismiin selvisi näin tyhmemmällekin. Julisteissa luki: Etsintäkuulutus: Fasistisen Viron valtion lähettiläs.

Kaikki televisiokanavat näyttivät kuvia Moskovan säikähtäneestä Muumimammasta. Kaljurand oli yhtäkkiä maailman kuuluisin suurlähettiläs. Tavallaan hän symboloi epäonnistunutta diplomatiaa, varmaankin sen maailmanennätystä, mikä ei välttämättä ole uraihmiselle kiitollista. Hän kaiketi katui ammatinvalintaansa, kunnes keksi kauhean koston.

Kaljurand päätti kostaa Argumenty i fakty -lehden lehdistötilaisuudessa toukokuun toisena päivänä. Kaljurand ei kuitenkaan ehtinyt edes avata suutaan, kun venäläinen kansalaisyhteiskunta vyöryi paikalle ja huusi: Fasistit! Kaljurand päätti rajoittaa sananvapautta ruiskuttamalla venäläiseen kansalaisyhteiskuntaan pippurikaasua. Likaisen työn hän antoi omille venäläisille gorilloilleen.

Venäjän TV näytti, miten pahaa-aavistamattomat koululaiset hierovat kyynelkaasua silmistään. Pian Kaljurandin kosto oli täydellinen, sillä hän laittoi liikkeelle härskin valheen – siinä virolaiset ovat tosi hyviä. Suomen Tietotoimisto kirjoitti 2.5.2007: ”Viron suurlähettiläs Marina Kaljurand on joutunut Moskovassa fyysisen hyökkäyksen kohteeksi. Kaljurandiin käytiin käsiksi ja hänen kasvoilleen suihkutettiin kaasua, Viron ulkoministeriön edustaja kertoi uutistoimisto BNS:lle.” Eihän se niin mennyt, vaan päinvastoin! Viro yritti rajoittaa venäläisen kansalaisyhteiskunnan sananvapautta suihkuttamalla lasten naamaan pippurikaasua. Asialla olivat ”fasistisen Viron” lähettilään henkilökohtaiset gorillat. Maailmalle kuitenkin leviää mielikuva eräänlaisista uuden ajan ”Mainilan laukauksista” – Putinin ohjelmoidut robotit ovat hyökänneet rouva Kaljurandia eli siis Viroa, Euroopan unionia, demokratiaa, maailmanrauhaa ja länsimaista sivistystä vastaan. Viron, ja oikeastaan koko maailman, pitäisi siis ryhtyä puolustussotaan!

Kun lehdistötilaisuus sitten alkoi muutaman tunnin myöhässä, kaikille selvisi, että kaasun suunta olikin päinvastainen. Väärä mielikuva jäi kuitenkin elämään: venäläinen kansalaisyhteiskunta pahoinpiteli Muumimamman. Kostoksi Naši-nuoret kävivät repäisemässä Viron sinimustavalkean irti Kaljurandin virka-autosta. Televisiosta näkyi lisäksi, miten Viron lähetystön edessä poljettiin maahan Euroopan unionin sinilippu, jonka tähdet oli näppärästi korvattu pienillä hakaristeillä. Joku levitti lentolehtistä, johon on piirretty suuri hakaristi ja sakaroiksi nimet ILVES, ANSIP, LIGI ja PAET. Siis Viron presidentti, pääministeri, puolustusministeri ja ulkoministeri. Pietarissa Viron pääkonsuli Lauri Bambus joutui järkyttävän draaman keskelle, kun Naši-nuori hyppäsi hänen autonsa konepellille. ”Viron Pietarin-pääkonsuli koki kauhun hetkiä autossaan”, Helsingin Sanomien otsikko kauhisteli.

Mutta ei tässä vielä kaikki. Muumimamman kauheaa kostoa seurasi Viron ulkoministeriön sodanjulistus. Kaljurandin väitetty kaasuttaminen kuulemma rikkoi ”kaikkia kansainvälisiä diplomaattisia sopimuksia”. Viron ulkoministeriö patisti kansainvälistä yhteisöä ”pikaisiin toimiin” (mihin, sitä ei kerrottu tarkemmin). Vakuudeksi ulkoministeriö ilmoitti, että Viron Moskovan-lähetystön työntekijöiden perheenjäsenet oli kuulemma evakuoitu Viroon. Sota oli siis syttymäisillään.

Viron lähetystön edessä seisoi Naši-nuorten puhallettava panssarivaunu, jonka kyljessä luki TALLINNAAN. Viro keksi tulkita tämä ”hyökkäykseksi Euroopan unionia vastaan”, mutta suureksi harmiksi Euroopan unioni ei tehnyt asiassa samaa tulkintaa. Našilla oli kalustoylivoima, sillä Virolla ei ole yhtään panssarivaunua. Viro vaati, että Venäjän ja Euroopan unionin huippukokous piti perua kostoksi lähetystön piirityksestä. Mutta siitäkään ei tullut mitään. ”Oleellista on jatkaa dialogia Venäjän kanssa”, Euroopan unioni korjasi ulkoministeri Ilkka Kanervan suulla. Viron lähetystön edessä tuo dialogi jatkui monologin muodossa, kun päivystävä venäläinen kansalaisyhteiskunta huusi kurkut suorina lähetystön seinille ja ikkunoille: Fasistit!

Viron kaltaisen lilliputin keinot olivat suursotaa silmällä pitäen vähissä. Jotakin pikkuharmia kuitenkin keksittiin. Viron Moskovan lähetystö ilmoitti lopettavansa viisumihakemusten käsittelyn, eli venäläisillä ei ollut enää mitään asiaa Viroon. Sinne pääsi nyt vain ilman viisumia, esimerkiksi juuri panssarivaunulla.

Erkkokin heräsi

Helsingin Sanomatalossa pohdittiin, voisiko Eestin apartheidpolitiikkaa puolustaa ydinsodalla. ”Jos Viro kokee joutuneensa hyökkäyksen kohteeksi patsaskiistassa, se voi periaatteessa vedota Nato-maana puolustusliiton peruskirjan kuuluisaan viidenteen artiklaan”, Ilta-Sanomat hoksasi. Jos Viron asemassa olisi ollut Suomi, olisi kyseessä ollut oiva tilaisuus jatkaa Erkon sotia. Jäsenmaat voisivat ryhtyä käyttämään aseellista voimaa Venäjää vastaan kostoksi pippurikaasusta. Asiantuntijaksi ilmoittautuneen Turun yliopiston professorin Esko Antolan mukaan se olisi ”kova juttu”, sillä kyseistä artiklaa oli käytetty vain kerran aikaisemmin, syyskuussa 2001.

Moskovassa suomalainen asianajaja Jon Hellevig hermostui ja kirjoitti Suomen kruunaamattomalle kuninkaalle avoimen kirjeen. Sen aiheena oli ”Viron fasistinen apartheid-politiikka”, joka Hellevigin mukaan kieltää venäläisiltä ihmisarvon rodun perusteella:

AVOIN KIRJE AATOS ERKOLLE

Arvoisa mediaoligarkki,

Sanoma-imperiumi on taas onnistunut nostamaan Venäjä-vihan Suomessa uusiin ennätyskorkeuksiin. Eestin apartheid-politiikan varjolla tehty propagandaoperaatio jättää jälkeensä jopa Anna Politkovskajan ruumiilla hekumoinnin. – – Oli hirveä virhearvio luulla, että maailmalla olisi unohdettu toisessa maailmansodassa kuolleet 65 miljoonaa ihmistä jonkun Viron apartheid-politiikan puolustamisen takia, tai että lehtenne voisi aivopestä koko Euroopan!

Helsingin Sanomat 5.5.2007 oli mielenkiintoista luettavaa. Olitte katkera siitä, että Suomi onkin jäänyt Euroopassa ja maailmassa yksin puolustamaan Viron apartheid-politiikkaa. Kuten jokainen vihan täyttämä mieli, myös lehtenne pitää yllä toivetta siitä, että ehkä tulevaisuudessa saataisiin vielä sodan rintamalinjat kasaan. Mutta oikeasti, hyvä Aatos, toive on turha. Propagandallanne ette saa Suomessa aikaan muuta kuin vihaa, eikä siitä oikeasti kukaan sen kummemmin Venäjällä välitä. Omaan nilkkaan tässä kustaan eikä muuta. – –

Onko Virossa apartheidpolitiikkaa? Narvassa (missä asukkaista 96 % on venäjänkielisiä) kaikki katukyltit ovat vain viroksi «Juden Verboten» -periaatteella. Mitä jos Suomessa valtaan tulisi teidän masinoimanne kansallismielinen hallitus, joka määräisi, että – – Ahvenanmaalla kaikki kyltit muutetaan suomeksi? Jos jonkun, niin RKP:n pitäisi ainakin nousta Viron kielifasismia vastaan ja kunnioittaa ihmisarvoja. – –

Olisi hyvä miettiä, mitä sellaista Venäjä on tehnyt, minkä vuoksi EU:n ja Naton pitäisi – – nousta yhteisrintamaan Venäjää vastaan. Jospa oikeasti analysoitaisiin asioita Helsingin Sanomien sodan ja vihan propagandan läpi? Mikä tässä tilanteessa on sellaista, joka motivoi spekuloimaan kuten Ilta-Sanomat siitä, että tilanteessa saattaisi tulla kyseeseen Naton perussopimuksen velvoitteiden mukainen yhteinen vastahyökkäys? – –

Me elämme muka sivistyneessä maailmassa, ja kuitenkin jopa Suomessa kaikesta koulutuksesta ja pintasivistyksestä huolimatta koko kansa – – on valmis pyynnöstäsi kannustamaan vihaan ja Nato-sotaan naapurimaata vastaan täysin tekaistuilla väitteillä mielikuvia kuohuttamalla. Siis ydinsotaan. – Miten alhainen onkaan sodan kynnys. Ja entäs sitten, jos olisikin joku oikeampi syy? Silloin ei varmaan edes emmittäisi.

Suomi on tässäkin pahasti myöhässä, samalla tavoin kuin VR:n junat. Nimittäin, kuten tämäkin asia nyt osoittaa, niin jossakin päin maailmaa löytyy sen verran järkeä, että poliittisella propagandalla – – on rajansa. Kovinkaan moni ei silti ole valmis uhraamaan maailmanrauhaa jonkun Eestin apartheid-politiikan puolustamiseksi.

Jon Hellevig

Miten Erkko reagoi Hellevigin kirjeeseen? Ei mitenkään. Erkko antaa ymmärtää, että koko kirjettä ei ole olemassakaan. Mutta tosiasiassa hän lukee sen hyvin tarkkaan, sulkeutuu kotiinsa ja pelkää. Erkko on aina pelännyt ja pelkää varsinkin nyt, tosin ei venäläisiä vaan suomalaisia. Niitä, joita hänen masinoimissaan sodissa on murhattu kymmeniä tuhansia. Siksi hänen elämäntehtävänään on pyyhkiä Erkon sodat pois suomalaisten tajunnasta ja suomalaiset pois Erkon tajunnasta. Tätä tehtävää toteuttaa pohjoismaiden suurin päivälehti Helsingin Sanomat, erityisesti sen ”pääkirjoitustoimittajista” koostuva hirviögalleria.

Suomen Yleisradion Maailmannäyttämöllä-keskusteluohjelma yritti soluttaa tajuntaamme väitteen siitä, että Viron patsaskiistassa ei ollut kysymys patsaasta. Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-asiantuntija Hiski Haukkala sanoi, että varsinaisena ongelmana on venäläisten ”käsittämätön tunteellisuus”. Maailmassa on yksi suuri turvallisuusuhka: venäläiset ja heidän tunteensa – vironvenäläisten koululaisten lisäksi. Haukkalan mukaan pulma on siinä, että Venäjä sortaa Viron venäläisiä: ”Venäjä ei halua, että Venäjän väestö Virossa integroituu Viron yhteiskuntaan.” Hiskille sana ”integroituminen” tarkoittaa alistumista, nöyrtymistä, luopumista ja sitä, että venäläiset pyytäisivät maailmalta anteeksi venäläisyyttään. Haukkalan mielestä Venäjä pelasi härskiä ja kaksinaamaista peliä. Viro siis oli normaalitilassa, mutta Venäjän puolella velloi käsittämättömiä tunteita. Toinen Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-ekspertti Sinikukka Saari sanoi televisiossa, että kysymyksessä oli Venäjän masinoima onnistunut operaatio:

Kaikki venäläiset toimijat saivat mitä olivat lähteneet hakemaan. Naši sai haluamaansa mediajulkisuutta. Venäläiset poliitikot ja duuman edustajat saivat populistisella ja yksinkertaistavalla retoriikalla korotettua omaa profiiliaan ennen joulukuun vaaleja. Venäjän valtionjohto sai Viron venäläisvähemmistön kysymyksen kansainväliselle agendalle, testattua EU:n rivien lujuutta ennen EU:n ja Venäjän huippukokousta ja nostettua kansallistunnetta ja tähän nojaavaa suvereenin demokratian oppia.

Sinikukankin mielestä mellakan syynä on mikä tahansa muu kuin toisen maailmansodan sankarivainajien muiston häpäisy. Ei! Venäjä vain ”testaa” Eurooppaa.

Toista maailmansotaa ei ole olemassakaan, ei ainakaan suomalaisille Venäjän-tutkijoille, jotka eivät ole koskaan kuulleetkaan siitä. Mutta toisaalta eihän Tarja Halonenkaan ole Pariisin rauhansopimuksesta tietoinen: virallisesti Suomi ei hänen mielestään osallistunut toiseen maailmansotaan. Sehän kävi vain omaa, erillistä ”jatkosotaansa” muusta maailmasta irrallaan.

Otteet kovenevat

Moskovassa venäläinen kansalaisyhteiskunta juhli uusinta Voittoaan fasismista. Viron lähetystöä piirittänyt nuoriso piti hätäkokouksen otsikolla ”Viron lähettilään Marina Kaljurandin pako”. Našin valtakunnanjohtaja Vasili Jakemenko julisti Našin tilapäisesti voittaneen taistelun fasismia vastaan. Lähetystön saarto purettiin ja puhallettava panssarivaunu siirrettiin väliaikaisesti telakalle. Jakemenko jakoi lehdistötiedotteen:

ME VOITIMME! Fasistivaltion lähettiläs Marina Kaljurand valitsi toisen kahdesta Našin esittämästä vaihtoehdosta: pyytää anteeksi tai häipyä maasta. Tällä hetkellä hän odottaa lentoa Tukholmaan – –. Virallisen ilmoituksensa mukaan hän on lähdössä lomalle. – – Kaljurand valitsi pelkurin tien – hän livistää. Fasistivaltion lähettiläs poistui Venäjän maaperältä.

Kaljurandia on piinattava loppuun asti, joten Jakemenko keksii sekoittaa hänen matkatavaransa. Naši toimittaa Tukholmaan satoja Kaljurandin nimellä varustettuja matkalaukkuja. Niissä on ”Kaljurandin tavaroita”: virolaisia makrilleja, neuvostoliittolaisia sotahistorian oppikirjoja ja Kaljurandia fasistiksi haukkuvia julisteita. Jakemenko perustelee toimenpidettä sanomalla, että ”lähettiläälle tuli niin kova kiire, että hän unohti matkalaukkunsa”.

Venäläinen Intifada ei rajoittunut vain Tallinnaan ja Moskovaan. Myös Tyynen valtameren rannalla Vladivostokissa Viron lippu ja pääministeri Ansipin kuva poltettiin kadulla. Nuoret sotilaat -niminen järjestö ampui ”Venäjän kansan vihollisia” väripanoksilla. Ensin ammuttiin Ansip – Osama bin Laden vasta sen jälkeen.

Suomikaan ei enää ollut lintukoto, sillä täällä Viron lähetystö joutui julman attentaatin kohteeksi: joku heitti seinään tiun munia ja lisäksi hakaristein koristeltu sinimustavalkea jätettiin lähetystön portille. Salamyhkäisyys verhosi tapahtumaa, sillä poliisin mukaan töhrijä saatiin kiinni. Kuka hän mahtoi olla? Varmuuden vuoksi suomalainenkin kansalaisyhteiskunta haluttiin vaientaa: eetteriin levisi varoittava valokuva, jossa Viron lähetystökonttorin eteen parkkeerattu mustamaija näyttää kuvakulmasta johtuen pari kertaa lähetystörakennusta suuremmalta.

Kiovassa väki heitti Viron lähetystöön kananmunia sekä maalilla täytettyjä ilmapalloja. Seiniin liimattiin tarroja, joissa oli hakaristillä koristeltu Viron lippu. Poliisi oli maailman eri kolkissa ylityöllistetty.

Tallinnassa vieraillut Moskovan kaupungin ulkosuhteiden apulaispäällikkö Anatoli Sorokin pahoinpideltiin tajuttomaksi – kenenkäs muun kuin Viron poliisin toimesta.”Moskovan kaupunginhallitus esittää päättäväisen protestinsa Viron poliisin toimiin liittyen ja vaatii, että tämän likaisen provokaation suorittajia ja järjestäjiä rangaistaan”, Moskovan kaupunki määräsi lehdistötiedotteessaan. ”Venäjä väittää, että sen virkamies hakattiin Virossa”, Suomen Yleisradio ihmetteli. Sorokin vapautettiin vasta Venäjän lähetystön (Putinin?) vaatimuksesta.

Mainilan laukauksia kerrakseen! Tässä olisi jo aihetta useampaankin suursotaan. Kaiken keskellä Viron presidentti Toomas Hendrik Ilves saa äkillisen kutsun Valkoiseen taloon George W. Bushia tapaamaan. Rehtorin puhuttelu ei tietenkään ole tässä tilanteessa mikään ihme. Viro on jo saanut aikaan Neuvostoliiton hajoamisen, ja nyt myös Euroopan unioni ja Nato natisevat liitoksissaan. Mitä seuraavaksi?

Valkoisen talon tiedote ei unohda ylistää Viroa parilla sanalla – ikävä kyllä se kuulostaa huolestuttavasti nekrologilta. Varsinaisen televisioidun tapaamisen aikana näyttää siltä, että Bush ja Ilves eivät ymmärtäisi toisiaan lainkaan. Bush häkeltyy, kun huomaa puhuvansa tavalliselle maanmiehelleen, amerikanenglantia vääntävälle yliopistotutkijalle. Baltian maissa asuu yllättävän paljon tavallisia jenkkejä, varsinkin johtoportaassa. He ovat pystyttäneet pikkuvaltioihinsa nukkehallituksia.

Koululaisten kapina

”Virossa huhtikuu on usein ollut kapinallinen”, suomalainen Viro-ekspertti Antti Sarasmo kirjoittaa. Tapauksia on ainakin kaksi. Ensimmäinen löytyy niinkin kaukaa kuin Yrjön päivän yöstä vuonna 1342, kun Pohjois-Viron talonpojat hyökkäsivät tanskalaisten lääninherrojensa kartanoihin (nimi Tallinnahan tarkoittaa ”tanskalaisten kaupunkia”). Saksalainen ritarikunta tukahdutti kapinan nykyisen Lasnamäen tienoon verisessä taistelussa. Sarasmo selittää: ”Yrjön yön muisto jäi kuitenkin elämään ja huhtikuu oli ja on virolaisille henkisesti sidoksissa vapaudenkaipuuseen.” Sarasmon toinen esimerkki on huhtikuussa 1987 alkanut ”fosforisota” eli jonkinlainen vihreä liike, joka ryhmittyi venäläisen työvoiman maahanmuuttoa vastaan. Vuoden kuluttua huhtikuussa 1988 alkoi se varsinainen laulava vallankumous, yksi monista.

Sarasmon listaan voisi lisätä huhtikuun 2007 laulavan vallankumouksen. Tässä laulussa oli tosin vain yksi sana: Fasistit! Eikä se ollut edes laulua, vaan huutoa. Laulajina esiintyi kahden kaupungin, Tallinnan ja Moskovan venäläinen nuoriso – suuri osa mellakoijista oli alaikäisiä. Kysymys oli siis lasten kapinasta.

Viron hallituksen sodassa koululaisia vastaan tärkein maali oli tallinnalainen Mark Siryk. Hänet pidätettiin koulumatkalla ja heitettiin määräämättömäksi ajaksi selliin. Kun suurlähettiläs Marina Kaljurand oli ajettu pois maasta, Moskovan Naši-nuoret siirtyivät Viron lähetystön edestä Euroopan komission edustuston eteen vaatimaan Sirykin vapauttamista. Tiedotteen mukaan Siryk oli ”ainoa mielipiteidensä vuoksi vangittu koululainen Euroopassa”. Euroopassa koululaisia ei olekaan laitettu vankilaan sitten natsi-Saksan aikojen, Vasili Jakemenko tarkensi kansainväliselle medialle.

Jakemenko jakoi mielensoittajille kirjepaperia ja kirjekuoria, ja kaksituhatta lasta kirjoitti Sirykille kirjeen, jotka sullottiin suureen säkkiin. Kuorissa luki: Koululainen Mark Siryk, Poliittisten vankien tyrmä, Viro. Jakemenko luovutti valtavan kirjesäkin EU-komission edustustolle ja sanoi uskovansa, että ”EU:n virkamiehet kyllä löytävät pidätetyn koululaisen ja toimittavat kirjeet perille”. Jakemenko ilmoitti ”ainutlaatuisesta mielenosoituksesta” – tuhannet moskovalaiset 11-luokkalaiset marssisivat EU-edustuston edessä Sirykin tueksi. Sitten edustuston eteen kyhättiin ”virolainen vankiselli”, jossa istui yksi koululainen vuorollaan osoittamassa tukeaan Sirykille. Edustuston eteen raahattiin suuri kirkonkello, jota koululaiset kävivät kilauttamassa Sirykin tueksi. Tunnit, päivät ja viikot kuluvat kilautusten tahdissa, ja työskentely EU-edustustossa alkoi muuttua hyvinkin tukalaksi. Našin tiedote luonnehti Mark Sirykiä: ”Hänet pidätettiin, koska hän taisteli rotuerottelua vastaan, koska hän halusi lähentää Viron kansoja. Kansallisuudeltaan virolaisena hän ainoastaan halusi rauhaa ja yhteisymmärrystä Viron ja Venäjän välille.”

Toki Naši-nuorilla oli aikaa muullekin, kuten presidenttiehdokas Mihail Kasjanoville. Kun potkut saanut pääministeri Kasjanov yritti presidentiksi, Naši-nuoret kansoittivat tämän Moskovan vaalitilaisuuden lääkäreiksi pukeutuneina, sillä heidän mielestään entinen pääministeri oli ”hoidon tarpeessa”.

Tallinnassa kirjeenvaihtaja Leena Hietanen teki historian viimeisen katuhaastattelun Pronssisoturin vanhalla paikalla. Siellä oli joukko järkyttyneitä ja surevia venäläisiä. ”Patsaan siirto on kaikkein pahin kuviteltavissa oleva keino satuttaa minua”, Yövartio-järjestön aktivisti German sanoi Hietaselle. ”Tämä tuhoaa viidentoista vuoden työn integraation edistämisessä”, Artur sanoi ja jatkoi: ”Virolaiset eivät todellisuudessa halua, että opimme kieltä.” Larisa puolestaan kertoi: ”Ihmisiä tulee jättämään jäähyväisiä patsaalle joka yö yhä enemmän. Päivällä kukaan ei uskalla tulla peläten vaikeuksia töissä ja pankkilainan saannissa.” German tiivisti: ”Jokainen liike, jonka virolaiset tekevät, on edesvastuuton. Jokaisella eleellä he vain maksimoivat loukkauksensa.” Tällaisia olivat viimeiset Pronssisoturin juurella lausutut sanat ennen muistomerkin hävitystä.

Viron televisio taltioi keskellä Tallinnan hävitystä venäläisen nuoren hieman kankealla mutta silti erittäin hyvällä viron kielellä antaman haastattelulausunnon: ”Emme suostu siihen, että Pronssisoturi viedään pois. Haluan, että historia tutkitaan uudelleen yhdessä venäläisten kanssa. Ei ole oikeudenmukaista, että meitä ei kuunnella. Haluan, että meitä kuunnellaan. Tämä on kosto siitä, mitä virolaiset ovat meille tehneet.” Nuo sanat lausui lapsi, ei edes nuori. Haastattelun taustalla kuuluu hävityksen ääniä: kilinää, kolinaa, huutoa, mekastusta, sireenejä, naisten kirkumista. Kirjeenvaihtaja Hietanen käytti tapahtuneesta nimitystä ”lasten vandalismin aalto”.

On aika kummallista, että juuri lapset panivat hanttiin. Tallinnassa, Moskovasta puhumattakaan, eivät riehuneetkaan ne paljon puhutut KGB-veteraanit tai sotilaseläkeläiset. Heitä ei näkynyt missään. Kaikkialla oli koululaisia, jotka ottivat vallan hetkeksi käsiinsä. Viron tasavallan suurin vaara piileekin peruskouluissa, lukioissa ja miksei myös lastentarhoissa. Siksi Viron poliisi pani alulle nuorten asukkaittensa uudelleenkasvatuksen välineinään kyynelkaasu, pamput, nippusiteet, nyrkit, saappaat, valo- ja melukranaatit, vaahtosammuttimet ja niin edelleen.

Tallinnan pogromi muutti Viron koulujen ilmapiiriä. Ilahtuneet pikkulapset ilmoittivat hämmentyneille opettajilleen, että rajan takaa on tulossa 600 panssarivaunua, jotka pyyhkäisevät virolaiset maan päältä. Õismäen lyseossa muuan oppilas tuli kouluun Venäjän lipun kanssa ilmoittaen, että koulussa hallitsevat nyt Venäjän lait. Joku kuudesluokkalainen kehui käyneensä barrikadeilla äitinsä ja pikkuveljensä kanssa. ”Välillemme on noussut seinä – he ovat niin loukkaantuneita, etteivät enää suostu edes keskustelemaan”, venäjänkielisen koulun virolainen opettaja luonnehti suhteitaan oppilaisiinsa.

Mitä tästä seurasi? Viron hallituksen julma vastaisku. Vappuna 2007 Viron kouluissa järjestettiin venäläisten pikkulapsien raaka keskusjohtoinen nöyryytys. Pienetkin oppilaat pakotettiin lukemaan luokan edessä ääneen ”Viron miehitystä” koskeva sepustus. Tallinnan Läänemeren lukion (entinen koulu numero 65) neljännen luokan oppilaan äiti kanteli asiasta Internetiin ja kertoi, että lapset pakotettiin lukemaan teksti, jonka mukaan ”Viron siviilimiehitys jatkuu, sillä maassa asuu edelleen suuria määriä miehittäjiä ja heidän lapsiaan”. Internetin mukaan venäläisten lapsukaisten piti muun muassa tunnustaa olevansa ”miehittäjien lapsia”. Viron perustuslaillisen puolueen puheenjohtaja Andrei Zarenkov kertoi radiossa:

Tyttäreni juoksi keskellä päivää luokseni ja toi mukanaan paperinipun. Se oli opetusministeri Tõnis Lukasin kirje koululaisille ja kouluille. Tällainen oppitunti pidettiin kaikissa Tallinnan kouluissa. Se oli fantasiakirjallisuutta ilman mitään faktaa. Siellä oli lauseita, joissa sanottiin, että venäläiset ovat miehittäjiä, venäläiset ovat viides kolonna, venäläisten mielipiteitä ei tarvitse kuunnella. Ja kaikki tämä tapahtui kouluissa! Kysyin tyttäreltäni, miten luokka suhtautui asiaan. Hän sanoi, että kirjeen ensimmäiset viisi riviä kuunneltiin hämmennyksen vallassa, sitten vaiettiin ja lopulta luokka räjähti nauruun. Tyttö häpesi opettajaansa, joka punasteli lukiessaan kirjettä luokan edessä. Venäläiset opettajat pakotetaan tekemään asioita, joita he eivät halua tehdä.

Tarton yliopiston entisen rehtorin Peeter Tulvisten kirjoitus Kanava-lehdessä ja Postimeehessä antaa hyvän kuvan tilanteesta:

Pronssisotilaasta muodostui ongelma, kun sen luo alettiin keväisin tuoda luokkakaupalla koululaisia. Suojelupoliisi varmasti tietää, keiden ajatus tämä oli ja keiden tehtäväksi sen toteuttaminen annettiin. On selvää, ettei yksikään valtio voi sallia, että keskellä sen pääkaupunkia on muistomerkki, jonka pohjalta lapsissa ei kasvateta uskollisuutta tätä valtiota kohtaan vaan – haaksirikkoutunutta totalitaarista imperiumia kohtaan, joka piti tätä valtiota miehitettynä 50 vuotta, ja sen seuraajavaltiota kohtaan, joka ei ole pitänyt tarpeellisena eikä mahdollisena katua eikä tuomita edeltäjänsä täkäläisiä valloituksia.

Tällä hetkellä Viron suurin uhka on omilla aivoillaan ajatteleva 12-vuotias venäläinen. Mutta eihän venäläinen voi ajatella omilla aivoillaan: hän on vain Putinin ohjelmoima robotti, joka ajattelee Putinin aivoilla.

Peeter Tulvisten mielestä mellakan varsinaisena aiheena on arvojen kriisi ”ulkovenäläisten” yhden osan, siis koululaisten, keskuudessa. Moskovan yliopistossa ilmaisen koulutuksen saaneen psykologi Tulvisten mukaan kaikkensa menettäneen venäläisen identiteetin ainoa tuki olisi ”ylpeys toisen maailmansodan voitosta”. Venäjää ei siis Tulvisten mielestä olisi enää olemassakaan, mutta yllättävää kyllä, voittoa hän ei kiistä.

Pohjoismaiden suurin kirjallisuuslehti Tidningen Boken paljasti suuren sensaation aukeaman levyisessä otsikossaan: ”Putin-jugend sai 250 miljoonaa dollaria riehumisesta”. Lähde on niinkin luotettava kuin Runeberg-pystillä palkittu suomalainen prosaisti Sofi Oksanen. Hänet tunnetaan Viroon erikoistuneena suomalaisena nykykirjailijana, joka on jalostanut natsipropagandan miehitysmyytistä pornolla höystetyn postmodernin version. Sedät ovat tyytyväisiä, ja PEN-klubi on kuulemma lähettänyt Oksasen puhumaan aiheesta suomalaisiin kouluihinkin. Tukholmassa ilmestyvän Tidningen Bokenin ulkomaankirjeenvaihtaja Ann-Christine Snickars oli käynyt ihan Helsingissä saakka Oksasta haastattelemassa. Oksasen mukaan kyseinen summa käytettiin levottomuuksiin sekä Moskovassa että Tallinnassa, mutta lähdettä suurelle paljastukselleen Oksanen ei kerro. Suurempana ongelmana Oksanen pitää homoteeman puuttumista vironkielisestä kaunokirjallisuudesta sekä Suomen kehittymätöntä mielenterveyshuoltoa.

Kun Dmitri Ganinin murhasta oli kulunut 40 päivää, moskovalainen nuoriso pani pystyyn muistojuhlan. Kristus astui 40 päivän päästä taivaaseen, niin myös Ganin. Paikaksi oli valittu EU-komission toimiston edusta Moskovassa, jonne kokoontui yli 2 000 muistelijaa. He jättivät jäähyväiset sankarilleen soittamalla paikalle tuotua suurta kirkonkelloa 40 kertaa. Yksinäiset terävät lyönnit kaikuivat Moskovan illassa ja muistuttivat lehdistötiedotteen mukaan ”Viron pseudodemokratiasta”. Tilaisuudessa puhui valtakunnanjohtaja Jakemenko:

Tämä kuolema oli kansallinen tragedia. – – Suuri Isänmaallinen sota loppui yli 60 vuotta sitten. Isoisämme antoivat henkensä, jotta tämän päivän ihmiset saisivat elää rauhassa. Mutta 28.4.2007 koko maailma sai kuulla vielä yhdestä tuon sodan uhrista. Nyt jokaisen kansalaisvelvollisuus on tehdä kaikki mahdollinen, jotta se olisi viimeinen fasistien käsien aiheuttama kuolema. – – Naši-liike ehdottaa Moskovan kaupunginhallitukselle Tallinnankadun nimeämistä uudelleen Dmitri Ganinin kaduksi. Tätä ennen Naši tiedustelee lupaa kaikilta kyseisen kadun asukkailta. Jos he tukevat ideaa, kaupungin johdolle annetaan vetoomus allekirjoituksineen. Toivomme, että moskovalaiset ja Tallinnankadun asukkaat tukevat meitä.

Putin etsintäkuuluttaa jenkkitytön

Urmas E. Liivin dokumenttielokuvassa Pronssiyö – venäläinen kapina Tallinnassa kerrotaan mellakan puhkeamisen kynnyksellä ihmisjoukon ja poliisin väliin ilmestyneestä 70-vuotiaasta venäläismiehestä, joka kehotti venäläisiä lähtemään kotiin. Miehen luokse tullut venäläinen pikkupoika huusi: ”Miksi Putin ei auta meitä?” Liivin elokuvassa Tallinnan pogromeita kommentoi yksi amerikkalainenkin, Valerie Bischoff, joka tekee aiheesta dokumenttielokuvaa.

Hetkinen!

Aikooko joku jenkki tehdä dokumenttielokuvan Tallinnan kapinasta? Kiinnostun asiasta ja etsin Bischoffin käsiini. Hän löytyykin helposti ja osoittautuu yhteistyökykyiseksi. Jenkkityttö on kuin onkin viimeistelemässä dokumenttielokuvaansa Tallinnan kapinasta ja virolaisesta historiankirjoituksesta. Sitä paitsi hänen oma tarinansakin on mielenkiintoinen. Valerie Bischoff kiinnostui Virosta opiskellessaan vuoden Tanskassa. Hän matkusti Tallinnaan, liftasi pari viikkoa, jäi koukkuun ja vannoi palaavansa. Valerielle myönnettiin Fullbright-stipendi Viro-aiheisen elokuvan tekemiseen, joten hän lensi Tallinnaan jatkamaan liftailuaan. Bischoff kiinnostui Paldiskin hylätystä sukellusvenetukikohdasta ja Pronssisoturista eli kohteista, joiden ”historiaa pyyhittiin pois”, kuten hän itse sanoo.

Bischoff havahtui siihen, miten haluttomia virolaiset olivat säilömään historiaansa. Niinpä hän alkoi tutkia ”katoavan historian paikkoja” ja aavisti jotakin olevan tekeillä juuri Pronssisoturin luona. Uskollinen jenkkityttö käveli säännöllisesti Pronssisoturinsa luokse tarkastamaan tilanteen. Viro näytti jakautuneen kahtia ja ajautuneen kapinan kynnykselle. Yksi pieni kipinä riittäisi sytyttämään suuren palon, Bischoff päätteli. Kun hän sitten eräänä päivänä oli ajellut bussilla filmikouluunsa, Kansalliskirjaston kohdalla autoon oli levinnyt kuolemanhiljaisuus. Kaikki tuijottivat ikkunasta valkoista telttaa. Bischoff järkyttyi ja lähti hakemaan kameraansa. ”Ilmapiiri oli pahaenteinen, sillä tällaisen mittakaavan kova päätös tehtiin salakähmäisesti ja myönteisten seuraamusten mahdollisuudet näyttivät vähäisiltä”, Valerie kirjoittaa.

Bischoff meni päivystämään Kansalliskirjastolle. Ensiksi hänen mieleensä jäi tilanne, jossa ihmisiä kiellettiin kiinnittämästä kukkia aitaan. Kun muuta paikkaa ei ollut, kukat laskettiin poliisiketjun jalkoihin. Toinen asia, joka yllätti Bischoffin, oli paikalle kutsuttujen poliisien määrä. Hän ei muista, miten mellakka alkoi. Pienet tapahtumat käynnistivät sen vähitellen. Hän muistaa epätoivoisen venäläisnaisen sydäntäsärkevän ilmeen. Naista ei päästetty aidalle, ja hän alkoi väitellä venäläisen poliisin kanssa. Nainen menetti lopulta kärsivällisyytensä ja alkoi yksin puskea poliisiketjun läpi. Naisen perässä yhä useampi työntyi ketjua vasten, kunnes väkivalta purkautui ja poliisi hyökkäsi väkijoukkoon. Poliisi löi Bischoffia pampulla käteen ja kasvoihin.

Bischoffin mukaan auringon laskiessa poliisi vaati väkijoukkoa poistumaan. Se oli mahdotonta, sillä kirjaston edusta oli täynnä ihmisiä. Samalla suuri vesitykki hinattiin asemiin. Tämä provosoi pienen ryhmän heittelemään kiviä. Venäläinen mies ryntäsi kivien eteen ja vaati kaikkia lopettamaan. Hän sanoi, että mielenosoituksen on oltava rauhanomainen. Mutta raja oli jo ylitetty. Bischoff meni paniikkiin ja yritti pakoon, mutta poliisi työnsi hänet takaisin väkijoukkoon ja pelottavien melukranaattien suuntaan. Äkkiä poliisi lopetti ja muodosti ketjun. Ihmiset alkoivat rikkoa ikkunoita kadulla, eikä kukaan puuttunut asiaan.

Pärnun maantiellä paloi nuotio ja joukko juopuneita teinejä riehui vihaisena. Yksi heistä heitti kiven näyteikkunaan ja toinen kiipesi hajonneesta ikkunasta sisään ja yritti sytyttää kaupan tuleen. Ikääntyneempi venäläismies ryntäsi sammuttamaan palon ja yritti saada teinit lopettamaan riehuntansa, mutta miehen ääni hukkui hajoavan lasin kilinään. Yhtään poliisia ei ollut näkösällä, vaikka ketju oli vain korttelin päässä. Nuoriso aloitti ryöstelyn, eikä kukaan edes yrittänyt estää.

Bischoff pääsi Vapaudenaukiolle kello 22.50 ja meni kotiinsa juomaan teetä. Pian hänen ystävänsä soitti ja pyysi tätä Woodstock-baarin luo, jossa tilanne oli riistäytymässä käsistä. Uusnatsien suosimassa Woodstockissa olikin täysi kapina päällä. Mellakoitsijat hajottivat ikkunoita, ja baari oli tulessa. Kapinalliset tunkeutuivat sisälle, kunnes poliisi tyhjensi paikan. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Bischoff näki poliiseja lähdettyään kirjastolta. Sitten hän näki, miten kioskia ryöstettiin poliisiaseman edessä. Mellakkapoliisi kaahasi paikalle, ampui muutaman kumiluodin väkijoukkoon ja lähti. Sitten hulinoitsijat tyhjensivät kioskin.

Seuraavana aamuna Bischoff lähti kaupungille tutkimaan hävitystä. ”Tilanne oli surullinen. Kaksi ihmisryhmää halusi samaa: elää hyvää elämää turvallisesti, kasvattaa lapsia ja elää rauhassa. Mutta viranomaisten valinnat muistomerkin suhteen eivät edistäneet näitä arvoja mitenkään. Näytti siltä, että toimet eristivät kaksi yhteisöä toisistaan”, Valerie Bischoff kirjoittaa.

Bischoff oli kuvannut kaiken. Hän lähettää minulle raakaversion elokuvastaan Temporary Concrete, jossa kerrotaan, miten pieni valtio pyyhkii tärkeän osan historiaansa jäljettömiin. Myös Tallinnan pogromiyön kauhut tulevat elävinä esille harvinaisissa lähikuvissa. Bischoff on todellakin joutunut sattumalta keskelle kaaosta. Materiaali on hyvin erilaista kuin paikalle komennetuilla televisiokanavien rivitoimittajilla.

Yhtäkkiä törmään Valerie Bischoffiin uudelleen selaillessani Naši-järjestön lehdistötiedotteita. Siellä väitetään, että tuntematon amerikkalainen toimittajatar olisi saanut Dmitri Ganinin murhan videolle Woodstockin luona. Tämä nainen ei voi olla kukaan muu kuin Valerie Bischoff. Našin mukaan nainen aineistoineen on kadoksissa, joten kiistaton näyttö Ganinin murhajien henkilöllisyydestä puuttuu toistaiseksi. Kysymyksessä ei ole pikkujuttu, olihan itse Vladimir Putin ottanut Ganinin murhan puheeksi ja syyttänyt siitä Viron poliisia. Nyt on käynyt ilmi, että Putinin kaipaamat todisteet ovat nuoren amerikkalaisen liftaritytön hallussa. Ei siis ihme, että Putinjugend etsii tätä kuumeisesti.

Otan uudelleen yhteyttä Valerie Bischoffiin ja huomautan, että Putinjugend on etsintäkuuluttanut hänet. Bischoff tietää asiasta mutta vakuuttaa, että hänellä ei ole Ganinin murhaa nauhalla. Hän oli poistunut Woodstockin luota ennen sitä. Mutta lehdet olivat kirjoittaneet asiasta. Yhdysvaltain lähetystöstäkin oli soitettu ja Viron poliisista vaadittu kopiota hänen materiaalistaan.

Jos Bischoffilla olisi ollut videolla todiste siitä, että Viron poliisi tappoi Ganinin, se olisi voinut sytyttää vaikka kolmannen maailmansodan. Ei siis ihme, että jenkkilähetystö on huolestunut liftaritytöstään. Itse asiassa Bischoffin asiasta voisi kirjoittaa vaikka jännitysromaanin. Alan kuvitella kaikenlaista: patsaat kaatuvat, maanalaiset uusnatsit yrittävät nousta valtaan ja tumma, salaperäinen intiaanityttö yrittää estää maailmansodan kätkemällä huippusalaisen videomateriaalin, jota niin Venäjän kuin Yhdysvaltain presidentit hamuavat.

Jeltsin muistuttaa itsestään

Jotakin odottamatonta ja kohtalokasta tapahtui vain viikkoa ennen Tallinnan pogromeita: Boris Jeltsin kuoli. Juuri se Jeltsin, joka aikoinaan antoi tukensa Viron itsenäistymiselle ja Neuvostoliiton hajoamiselle. Jeltsinin hautajaispäivänä maailman katseet kohdistuvat Moskovaan, eikä kukaan unohtanut ylistää Venäjän demokratiaa. Putin-vastainen mielipuolinen herjaaminen väheni mikroskooppiseksi hetkeksi jopa Helsingin Sanomissa. Venäjää ylistettiin lähes maailman demokraattisimmaksi maaksi – tuntui melkein siltä, kuin Jeltsin olisi keksinyt demokratian.

Seurasin Jeltsinin hautajaisia Venäjän television ykköskanavalta. Tiedän, että kanssani niitä katsoi kokonainen kansa, yli 200 miljoonaa ihmistä. Kun arkku laskettiin tykinlaukausten saattelemana hautaan, selostus hiljeni ja Tšaikovskin kuudennen sinfonian viiltävä finaali levittäytyi eetteriin. Oli viimeinen tilaisuus todistaa sairastelleen presidentin järkyttävää kohtaloa. Eräs Venäjän historian vaikeimmista ajoista olisi nyt ohitse ikiajoiksi. Me selvisimme siitä ja Jeltsin selvisi siitä. Hänen tilalleen oli otettu varmuuden vuoksi riittävän terve mies, mustan vyön judoka Vladimir Putin, joka nosti Venäjän parissa vuodessa jaloilleen. Putin korotti Venäjän jälleen suurvallaksi ja alkoi sanella ohjeitaan muulle maailmalle. Jeltsin näki kaiken tämän ja sai sen jälkeen arvokkaan kuoleman. Häntä olivat saattamassa vaimo, tyttäret ja koko maailma. Venäjä selvisi voittajana.

Jeltsinin kuolema ei tietenkään voinut olla vaikuttamatta Tallinnan pogromeihin. Kun pari vuotta aiemmin koko maailma kumarsi Putinia ja Neuvostoliiton suurta voittoa Punaisella torilla, nyt palvottiin Jeltsiniä. Maailman entiset ja nykyiset johtajat marssivat hänen arkkunsa jäljessä, Clinton käsi taskussa. Venäjä on mahtava, ja se on myös Pronssisoturin ansiota. Virolaisen soturin! Mutta jos Jeltsin ei olisi kuollut sopivaan aikaan, Euroopan ja maailman suhtautuminen Venäjään ja Putiniin olisi voinut olla paljon kielteisempi Tallinnan pogromien vuoksi.

Unohtunut kirje

Olen saanut käsiini vielä yhden paljastavan lehdistötiedotteen:

Liittyen viime aikoina Tallinnassa sattuneisiin nuorisojoukkojen aiheuttamiin vakaviin järjestyshäiriöihin, – – syyttäjänvirasto on ryhtynyt syytetoimiin näiden järjestyshäiriöiden aloitteentekijöitä ja yllyttäjiä vastaan samoin kuin lakia rikkoneita huligaaneja vastaan. Kaikki asianhaarat tutkitaan huolellisesti, minkä jälkeen syylliset joutuvat vastaamaan teoistaan lain mukaan.

Tämä tiedote ei ole huhtikuulta 2007 vaan lähes 30 vuotta aikaisemmalta ajalta – lokakuulta 1980. Silloinkin nuoret mellakoivat Tallinnassa. Levottomuuksien seurauksena Viron älymystön edustajat kirjoittivat avoimen kirjeen, jonka maailma tai ainakin Suomi tuntee Neljänkymmenen kirjeenä. Tuon unohdetun asiakirjan sanoma kannattaakin palauttaa mieliin:

Kansalliset konfliktit voivat helposti johtaa epäluulon ja vihan eskalaatioon ja tehdä mahdottomaksi yhteiskunnan rauhallisen kehityksen. Sen voi taata vain kaikkien täällä asuvien kansallisten ryhmien yhteistyö. Siksi pidämme syntyneen tilanteen rehellistä ja syvää analysointia välttämättömänä. Me toivomme, että Virosta tulisi ja että se pysyisi maana, jossa yhdenkään ihmisen ei tarvitse kokea loukkauksia tai kärsiä vaikeuksia äidinkielensä tai syntyperänsä vuoksi, missä eri kansallisten ryhmien välillä vallitsee ymmärtämys eikä viha, maana, jossa vallitsee kulttuurien yhtenäisyys kaikessa monipuolisuudessaan ja missä kukaan ei tunne kansallistunnettaan loukatuksi eikä kulttuuriaan uhatuksi.

Ei tällaista tekstiä voi pitää apartheid-politiikan perustana. Päinvastoin, Neljänkymmenen kirje todistaa virolaisen älymystön humaanista perusasenteesta, joka ikävä kyllä on viime aikoina joutunut pimentoon. Kehitys kulki sittemmin eri suuntaan kuin kirjeen allekirjoittajat olisivat halunneet.

Suomessa ainakin joku kannatti Viron apartheid-politiikan lakkauttamista. Tallinnan pogromien jälkimainingeissa Helsingin yliopiston osakunnat julkaisivat tiedotteensa:

Lehdistötiedote 15.5.2007

Me allekirjoittaneet Helsingin yliopiston osakunnat haluamme ilmaista huolemme naapurimaamme Viron viimeaikaisten tapahtumien johdosta sekä lausua julki sydämellisen tukemme Virolle ja sen asukkaille. Erityisesti haluamme tukea Virossa opiskelevia ylioppilaita heidän pyrkimyksissään vahvistaa kaikkien Viron asukkaiden uskoa kansanvaltaisiin periaatteisiin. Luotamme siihen, että pienikin valtio, joka nojaa perustuslailliseen, demokraattiseen järjestelmään ja oikeusvaltioperiaatteisiin, kykenee avoimella keskustelulla ja tasa-arvoista kansalaisyhteiskuntaa rakentamalla voittamaan suuretkin yhteiskunnalliset vastoinkäymiset.

NYLANDS NATION
vid Helsingfors universitet
Jan D. Oker-Blom
kurator

Helsingin yliopiston
ETELÄSUOMALAINEN OSAKUNTA
Sari Aalto
kuraattori

Helsingin yliopiston
SAVOLAINEN OSAKUNTA
Markus Miettinen
kuraattori

Helsingin yliopiston
HÄMÄLÄIS-OSAKUNTA
Joni Penkari
kuraattori

Helsingin yliopiston
VARSINAISSUOMALAINEN OSAKUNTA
Timo Korhonen
kuraattori

Tällainen kirje katoaa yhtä huomaamattomasti kuin se on ilmaantunutkin, mutta jääköön se nyt tähän todisteeksi siitä, että näinä ihmeellisinä aikoina ainakin joku yritti rakentaa rauhaa. Kunnia suomalaisille ylioppilaille!

Lex Pronssiyö

Viron hallitus jatkoi venäläistensä ruoskimista. Eräänä psykoterrorin muotona oli sosiologinen tutkimus otsikolla Virolaisen yhteiskunnan integraation mahdollisuudet pronssiyön jälkeen. Tekijäkaarti oli lupaava, sillä joukossa oli Neljänkymmenen kirjeen aikanaan allekirjoittanut professori Rein Ruutsoo.

Sanomattakin on selvää, että virolaiset sosiologit tekivät venäläisistä Euroopan suurimman ongelman. Venäjä oli kuulemma kiinnostunut vain ”jännityksen säilyttämisestä Virossa kaikin mahdollisin keinoin”, ikään kuin Venäjän eikä Viron hallitus olisi hävittänyt Tallinnan vapauttajien muistomerkin hautoineen. ”Virossa asuvan venäjänkielisen väestön tilanne ja tulevaisuus ovat valtiomme turvallisuuden tärkeimpiä ja vaikeimpia kysymyksiä”, selvitys uhkaili ja jatkoi: ”Avain valtiomme vakauteen on selvällä identiteetillä varustetun lojaalin vironvenäläisen yhteisön vahvistaminen Virossa.” Siihen voisi lisätä: keinolla millä hyvänsä.

Viron sosiologit suosittelevatkin, että venäläiset lakkaisivat tuntemasta itsensä venäläisiksi. Tässä ei ole mitään ihmeellistä, sillä sosiologien selvitys oli Viron apartheidkeskuksen eli ”väestöministeriön” tilaama. Se oli siis vähän samanlainen kuin Peeter Kaasikin sepustus, jonka tarkoituksena oli alustaa Pronssisoturin hävittämistä. Myös sosiologien selvitys tuntuu painottavan, että Viron suurimpana ongelmana ovat venäläisten väärät mielipiteet, jotka kehittyvät jo koulussa. Niistä olisi päästävä jotenkin eroon, mutta miten. Siinäpä pulma!

Tuntuu siltä, että sosiologien selvitys tuli liian myöhään. Ei taida enää olla aikaa ”integroida” venäläisiä virolaiseen yhteiskuntaan. Vaihtoehdot alkavat olla vähissä. Viro valmistautuu venäläistensä hävittämiseen. Sisäministeriön lakipaketti Lex Pronssiyö muuttaa oikeusjärjestelmän sellaiseksi, että venäläisten totaalinen sorto tulee mahdolliseksi. Poliisi varustetaan sähköšokkiaseilla, jalkaraudoilla, tykeillä, pyssyillä ja ikävillä sidontavälineillä. Puhelimia saa kuunnella.

Everstiluutnantti Leo Kunnas hyökkää Eesti Päevalehdessä armottomasti venäläisiä vastaan. Pronssiyön kukistaminen oli vain Pyrrhoksen voitto, sillä nyt venäläiset voisivat aloittaa oikean sotansa koska tahansa. Kunnas muistuttaa, että kourallinen aktivisteja voi käydä tehokasta sissisotaa vuosia. Siihen ei tarvita kuin ”pari fanaattista johtajaa, ryhmä omistautuneita jäseniä ja riittävän vahvaa motiivia”. Yhteiskunnallinen tilanne on vastarinnan kehittymiselle hyvä, varsinkin venäläisten keskuudessa. He kun pitävät kaikkea epäonnea sortona ja ryhtyvät kapinaan, Kunnas väittää. Hänen mielestään Viron kehitys loppuu aseelliseen konfliktiin, ja se on venäläisten syy. Siksi heidät pitää nujertaa pikaisesti ja lopullisesti.

Viron journalistiyhdistys julistaa pikavauhtia Kunnaksen vertatihkuvan tekstin ”vuoden parhaaksi mielipidekirjoitukseksi”. Leo Kunnas ei ole kukaan tahansa, vaan Suomen kadettikoulusta valmistunut Viron pääesikunnan operaatio-osaston, Viron taistelukoulun ja Viron kadettikoulun entinen päällikkö. Hän on Irakin sodan veteraani, joka ajautui kotiuttamisensa jälkeen kahnaukseen valtionjohtonsa kanssa. Kunnaksen mielestä vihollinen vaanii kaikkialla ja Venäjä hyökkää hetkenä minä hyvänsä.

Rasistisessa, militaristisessa ja kiihkokansallisessa romaanissaan Sotilasjumalan palvelija Leo Kunnas kirjoittaa: ”Kaikki tytöt on kuin aseita. Tavalliset tytöt on rynnäkkökiväärejä. – – Pitkät laihat ja rotevavartaloiset tytöt taas on konekiväärejä.” Leo Kunnaksen Kaja-vaimo on Helsingin Sanomien Tallinnan-kirjeenvaihtaja, joka pitää huolen siitä, että russofobinen sotapsykoosi leviää myös Suomeen.

Myös entinen Moskovan-lähettiläs Mart Helme syyttää tapahtuneesta Viron lepsua ulkomaalaispolitiikkaa. Helmen mielestä ”me oikeastaan jo vuosia suuntauduimme askel askeleelta pronssiyön suuntaan harrastamalla periksi antavaa Venäjän-politiikkaa”. Viron olisi siis pitänyt olla venäläistensä suhteen paljon armottomampi. Nykyinenkään apartheid ei ollut vielä tarpeeksi.

Viron kirjailijaliiton fyyreri Karl Martin Sinijärv haluaisi nylkeä venäläiset elävältä. Helsingin Sanomat julkaisee voitonpäivän kunniaksi Sinijärvin kostonhimoisen hyökkäyksen, jonka russofobinen rasismi on vertaansa vailla. ”Olemme paaponeet venäjänkielisiä maanmiehiämme. Kuusitoista vuotta itsenäisyyttä… eivätkä he puhu kieltämme, eivät puhu kanssamme”, Sinijärv uhoaa. Hän kaipaa venäläisille kovempaa kuria. Venäjän televisio on pahin ongelma, ja ”sen suhteen meillä virolaisilla ja Viron valtiolla on vielä paljon tekemistä”. Venäjän televisio pitää siis sulkea. Vasta silloin apartheid on täydellinen – nythän venäläisillä on vielä oikeus televisio-ohjelmiinsa. ”Sivistyksellä ja sivistyksellä on eroa, siitä ei pääse mihinkään. Jotkut eivät ole vielä sitä saavuttaneetkaan”, Sinijärv herjaa venäläisiä maanmiehiään, joita hän kutsuu myös ”rikollisiksi”. ”Kielellisesti verrattoman lahjakas Sinijärv on sukupolvensa huippuja”, HS kehaisee voitonpäivän kolumnistiaan.

Operaatio Asfaltti

Vapauttajasoturien häpäisy Tallinnassa ei ollut ainoa tapaus laatuaan. Liityttyään Natoon vuonna 1949 Norja tuhosi pohjoisilla alueillaan tuhansien neuvostosotilaiden haudat ja yli 200 hautamuistomerkkiä. Vainajien jäänteet siirrettiin yhteen paikkaan suurissa asfalttisäkeissä, mistä nimi: operaatio Asfaltti. Norja selitti parantavansa alueen maisemaa ja maanviljelystä, mutta taustalla oli todellisuudessa vakoilun pelko. Pohjois-Norjan strateginen merkitys muuttui Natoon liittymisen jälkeen, eikä venäläisten turistien matkustelua hautapaikoille haluttu sallia. Tavalliset norjalaiset arvostivat venäläisiä vapauttajina ja osoittivat mieltä hautojen säilyttämisen puolesta, mutta haudat häpäistiin ja jäännökset siirrettiin asfalttisäkeissä joukkohautaan Tjøttan saarelle.

Pohjois-Norjan Finnmarkissa Kirkkoniemen kaupungin parhaalla paikalla seisoo tänäkin päivänä oma Vapauttajasoturi, eikä kukaan ole vaatinut sen poistamista. Se muistuttaa Punaisen Armeijan panoksesta Pohjois-Norjan vapauttamisessa. Lisäksi Kirkkoniemessä kaikki katukyltit ja opasteet on kirjoitettu myös venäjäksi. Kaupungissa asuu ja elää paljon venäläisiä, eikä se tunnu haittaavan ketään. Mutta Norja ei kuulukaan Euroopan unioniin.

Neuvostoliittolaisen sotakirjallisuuden isä Emanuel Kazakevitš kuvaa osuvasti sotilashautojen hävittämisen aiheuttamia tunteita Pohjois-Norjan suomalaisalueen eli Ruijan vapauttamisesta kertovassa romaanissaan Ystävän sydän. Se julkaistiin venäjäksi vuonna 1953 ja suomeksi kolmea vuotta myöhemmin. Romaanin epilogissa Kazakevitš hyppää operaatio Asfaltin herättämiin tuntemuksiin:

Elokuussa 1951 venäläisten sotilaiden hautausmaille Norjassa tuli ihmisiä mukanaan kanget, lapiot, räjähdysaineet ja tietokoneet ja ryhtyivät puhkomaan hautoja, nostamaan ja heittämään hiilimonttuihin niiden sotilaiden jäännöksiä, jotka olisivat elossa ollen ajaneet pakoon miljoonan sellaisia haudanhäpäisijöitä. He tasoittivat hautausmaiden pinnan raskailla jyrillä, he raastoivat ja runtelivat kukat, joita tämän seudun väestö oli tuonut haudoille.

Niin kuin muut hautausmaat he häpäisivät ja räjäyttivät myös Ruijan maakunnan hautausmaan – – . Viereiselle ylätasangolle he alkoivat rakentaa lentokenttää pommikoneille. Niiden kuului pommittaa sen valtakunnan kaupunkeja, joka oli ensimmäisenä lähettänyt sotilaansa vapauttamaan Norjaa ja heti ensimmäisenä vienyt pois sotaväkensä vapautetusta Norjasta.

Kummallakin puolella Atlanttia toisten työllä elävät ihmiset valmistivat sotaa kansoja vastaan, mutta heitä haittasi ihmiskunnan muisto läheisen menneisyyden tapahtumista. He päättivät juuria pois sen muiston. Kuolleet häiritsivät heitä ja he päättivät surmata kuolleet uudestaan. – –

Mutta kulkeehan aika aina eteenpäin, vaikka pysäytettäisiin kaikki kellot maapallolla. Eipä veljeshaudan hävittäminen Euroopan pohjoisella kulmalla ole itse asiassa sen enempää kuin naurettava yritys pysäyttää ajankulku seisauttamalla pieni, pohjolan yössä hiljaa tikittävä kello.