Luku 6: Riigikogussa

RIIGIKOGUSSA

Nautin aamiaistani tyytyväisenä. Vallankumous jäi tällä kertaa tulematta. Aamun uutisista silmiini osuu yllättävä tieto: kaksikin uutta ruotsalaista raporttia väittää, että matkustajalaiva Estonian upotti pommi. Myös tasavallan presidentin kansliassa kuohuu. Lehdistöavustaja Maria Romantschuk yrittää peruutella emäntänsä lausuntoja, joiden mukaan Suomen median asenteet Pronssisoturiin pitäisi tutkia. Romantschukin mukaan rouva ei olisi sanonut mitään tällaista. Jonkin ajan kuluttua tästä Romantschuk saa potkut ja siirtyy Suomen valtiota paljon suuremman ja tärkeämmän laitoksen, Nokian palvelukseen.

          Kävelen jyrkkiä portaita Toompealle. Mäen harjalla Pyhän Aleksanteri Nevskin katedraalin liekkikupolit tervehtivät minua. Ne nousevat kaikkein korkeimmalle Tallinnan ikimuistoisessa panoraamassa – vain Suomen lähetystön suuruudenhullu lippu on yritetty hinata korkeammalle. Ortodoksikirkon vieressä on sympaattinen vaaleanpunainen rakennus: Riigikogu eli valtakunnankokous, Viron parlamentti. Sekä Riigikogu että kirkko on ympäröity keskiaikaisen muurin lisäksi tuoreemmalla, moninkertaisella mellakka-aidalla. Paikalla ei kuitenkaan ole ihmisiä ja mellakka-aitakin on auki, joten liikkuminen on helppoa.

          Riigikogu rakennettiin 1920-luvun alussa, ja se on entisöity aivan viime aikoina. Alan saada käsitystä siitä, minkälainen fasistiseksi haukuttu Viron ensimmäinen tasavalta oli ilmapiiriltään. Tänne kommunistit yrittivät puskea vuonna 1924 ja venäläiset internationalistit 1990. Konstantin Päts kaappasi vallan itselleen 1934, minkä jälkeen parlamentilla ei enää ollutkaan mitään virkaa. Sitten tuli Johannes Vares, eikä mikään ole sen koommin muuttunut. Rakennus edustaa tyyliltään kuulemma ”luterilaista barokkia”. Matti Varikin Lenin-ornamentti on poissa.

 

Moolok

 

Saan luvan mennä Kristiina Ojulandin pimeään työhuoneeseen. Rouva istuu tietokoneensa ääressä ja hieman hätkähtää, kun astun sisään. Mustiin pukeutuneen rouvan kasvot ja hiukset loistavat pimeydessä. Rouva Ojuland oli Viron ulkoministeri maan liittyessä Euroopan unioniin ja Natoon, joten hän tietää kaiken. Siksi olen sopinut tapaamisen hänen kanssaan. Ojuland johtaa Viron parlamenttia sen korkeimmalta eli varapuhemiehen pallilta.

          Huoneessa on todella pimeää, eikä rouva halua laittaa valoja päälle. Tunnen olevani keskellä Aleksandr Sokurovin elokuvaa Moolok, sen omituista pimeän ja valoisan, vallan ja arkkitehtuurin leikkiä. Rouva nousee ja kopsuttelee edestakaisin. Sitten hän istuutuu minua vastapäätä suuren pöydän ääreen seuranaan vain kännykkä, jonka hän siirtää korostetun kohteliaasti noin 40 senttimetrin päähän itsestään. Rouva katsoo minuun ystävällisesti. Hänen hiuksensa eivät olekaan vaaleankellertävät, vaan hopeanvalkoiset kuten kuninkaallisilla. Istumme vastakkain ja välissämme on vain suuri musta pöytä sekä tietokoneeni, jota naputtelen kiivaasti.

          Näkymättömät 1930-luvun henget vaeltavat korkeassa huoneessa. Kohtaamisemme on saanut ne kieppumaan vinhasti. Ne lentelevät lattiasta kattoon, pyörivät ja heiluttelevat papereitaan. Täällä lentää presidentti Konstantin Päts tekemässä päätöksiään Viron historian vaikeissa ja tuskallisissa vaiheissa (kaikki Viron historian vaiheet ovat vaikeita ja tuskallisia). ”Synkkä, painostava ahdistus vallitsi salissa, jossa nyt haudattiin Viron itsenäisyys”, Mika Waltari kirjoitti Riigikogun tunnelmista natsipamflettiinsa Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta.

          Turhautunut rouva tutkii lakkaamatta vaaleanpunaiseksi lakattuja kynsiään ja vaikuttaa niihin erittäin tyytymättömältä. Äkkiä hän muuttuu rauhattomaksi ja nousee ylös. Hän astelee metrien korkuiselle puuovelle ja rämäyttää sen kovaäänisesti kiinni. Tämä on merkki esikunnalle siitä, että meitä ei saa häiritä. Samalla tämä on ainoa kerta, kun heimosisareni käy hieman teatraaliseksi.

          Panen merkille, että rouva on pukeutunut tiukkaan pikimustaan jakkupukuun, jossa on korkea kaulus ja kauluksessa pitkät hopeanväriset raidat. Rouva edessäni on musta aukko. Jalassaan rouvalla on kymmenen sentin terävät, nilkkaremmeillä varustellut korkokengät. En voi olla huomaamatta kaikkea tätä, sillä istuuduttuani pöydän ääreen rouva nousee ja kopsuttelee monta kertaa edestakaisin.

          Rouvalla on vaaleanharmaa suden katse. Hän ei tunnu elävän tätä aikaa, kevättä, jolloin tilanne riistäytyi käsistä. Aivan kuin hän eläisi jotakin toista aikaa. Moni virolainen haluaisi olla tänään jossakin muualla. Minua ei sykähdytä, kun katson heimosisartani silmiin ja ajattelen, että voisimme melkein elää samassa valtiossa. Jos suursuomalainen Anschluss olisi onnistunut, me olisimme Suomen, Viron, Karjalan ja Inkerin yhdistäneen mahtavan valtion kansalaisia! Sellaisen, josta venäläiset ja juutalaiset olisi putsattu pois. Pietarikaan ei enää olisi olemassa.

          Mutta eilen oli voitonpäivä – eikä se ollut Saksan vaan Venäjän. Pronssisoturi muistuttaa meitä siitä. Historia ottaa niskalenkkiä nykyisyydestä. Me emme elä samassa valtiossa emmekä tule koskaan elämäänkään, vaikka välillemme rakennettaisiin se paljon puhuttu vedenalainen tunneli. Välillämme vallitsee mystinen luottamus, kuten heimoveljien välillä yleensä. Natsit puhuisivat ”veren äänestä”. Menenkin suoraan asiaan ja kysyn: Mitä tapahtui?

 

Neuvostoliittolaiset

 

”Se on pitkä tarina”, rouva aloittaa, vaikka juttu ei osoittaudukaan kovin pitkäksi:

 

Tilanne on ollut vakava kaksi vuotta. Aiemmin Pronssimonumentti oli paikka, jonne ihmiset tulivat rauhanomaisesti laskemaan kukkia ja kynttilöitä ja juomaan vähän votkaa. Tilanne muuttui 2005–2006, kun ihmiset alkoivat kokoontua sinne punaisine neuvostolippuineen osoittamaan mieltä Viron hallitusta vastaan. Vuonna 2006 tilanne paheni ja mielenosoitus oli punalippuineen jo melko uhkaava. Se oli järjestetty Viron ulkopuolelta. Neuvostoliittolaiset – minä kutsun heitä neuvostoliittolaisiksi – eivät päästäneet virolaisia Pronssisoturin luokse. Heidän asenteensa, iskulauseensa ja käytöksensä oli selvä mielenosoitus Viroa vastaan.

 

Kristiina jatkaa:

 

Pronssisoturi sijaitsi vain parinsadan metrin päässä Viron parlamentista. Suvereeni valtio ei voi sallia, että ihmiset osoittavat uhkaavasti mieltään niin lähellä Viron parlamenttia, huutamalla iskulauseita «SSSR» yms. Mielenosoituksissa Viron miehitystä pidettiin hyvänä asiana ja haaveiltiin paluusta neuvostoaikaan. Viron kansalle Pronssisoturi on miehityksen muistomerkki, sillä yli 200 000 virolaista kärsi neuvostomiehityksestä. Virolaisille toukokuun yhdeksäs on aina ollut hyvin ristiriitainen päivä. Tietenkin me ymmärrämme ja jaamme eurooppalaiset arvot ja voiton natseista, mutta meille se ei merkinnyt sodan päättymistä. Me kärsimme vielä 50 vuotta neuvostomiehityksestä. Muistomerkki on Viron kansalle emotionaalisesti erittäin traaginen. Toivottavasti se löytää oikean paikkansa hautausmaalta niille, joiden omaisia kuoli toisessa maailmansodassa. Sitä paikkaa ei toivottavasti käytetä mielenosoituksiin eikä miehityksen ylistämiseen.

 

Pelkäsikö rouva sitä, että mielenosoitus patsaalla äityisi kapinaksi ja että ”neuvostoliittolaiset” valloittaisivat Riigikogun SSSR-lippuineen ja ties vaikka yrittäisivät liittää Viron uudelleen Neuvostoliittoon? Rouva vastaa:

 

Tosiasia on, että neuvostoliittolaiset tulivat punalippuineen huutamaan iskulauseita «Virolaiset ovat fasisteja», «Pääministeri on fasisti», «SSSR 4 Ever» ja «Rossija, Rossija!» He osoittivat mieltään aivan Viron hallituksen ja parlamentin silmien alla. Viron turvallisuuspoliisin rakennus on vain 50 metrin päässä tuosta paikasta. Se on todellakin paras paikka ärsyttää Viron hallitusta ja valtiota.

 

Ajattelen välillä katsoa heimosisartani silmiin, koska olisi epäkohteliasta tuijottaa vain tietokonetta. Tummanpuhuvassa huoneessa pöydän vastakkaisella puolella, mustalla nahalla verhotussa puutuolissa, istuu heimosisareni, johon luon katseeni lahden toiselta rannalta. Kaksi sinistä silmäparia kohtaavat. Mieleeni tulee suomalainen runonpätkä:

 

             Suomalainen on sellainen joka vastaa kun ei kysytä,

             kysyy kun ei vastata, ei vastaa kun kysytään,

             sellainen joka eksyy tietä, huutaa rannalla

             ja vastarannalla huutaa toinen samanlainen.

 

Vaikka puhumme vakavista asioista, rouva katsoo minuun pirteästi. Itse asiassa tuntuu siltä, että katsoisin itseäni peiliin. Rouvakin huomaa minut vaaleasta olemuksestani heimoveljekseen.

          Mutta vaikka olemmekin syntyneet melkein samaan aikaan ja eläneet koko elämämme vain lyhyen matkan päässä toisistamme lahden vastakkaisilla rannoilla, kohtalomme ovat muotoutuneet erilaisiksi. Suurin ero on siinä, että Moskovan ja Tallinnan kaduilla riehuvat mielenosoittajat haukkuvat heimosisareni valtakuntaa fasistiseksi ja sen kansalaisia fasisteiksi. Samaan aikaan minun valtioni ulkoministeri surffaa maailmalla ja pyörittää Venäjän ja Yhdysvaltain ulkoministereitä miten huvittaa.

          Kysyn heimosisareltani tarkennusta siihen, mitä hän tarkoittaa kutsuessaan Tallinnan mielenosoittajia ”neuvostoliittolaisiksi”. Ojuland vastaa:

 

Neuvostoliittolaiset ovat ihmistyyppi, joka haaveilee paluusta Neuvostoliittoon. He jakavat Venäjällä asuvien aatetoveriensa imperialistisen politiikan ja siirtävät asenteensa perintönä sukupolvelta toiselle. He opettavat sen myös lapsilleen. Minun mielestäni tulevaisuuden tärkein kysymys onkin siinä, mitä venäjänkielisille kouluille tehdään lähitulevaisuudessa. Olen ehdottoman vakuuttunut siitä, että meidän on suljettava venäjänkieliset koulut. Me asumme Virossa. Meillä on yksi kieli ja koulutusjärjestelmä sekä yhdenlainen historia, jota pitää opettaa.

 

Eva Braun

 

Yhtäkkiä säpsähdän ja mieleeni tulee nimi: EVA BRAUN. Minua vastapäätä istuva sinisilmäinen hahmo ei ole Kristiina Ojuland, vaan Eva Braun! Yksi kansa, yksi kieli, yksi historia… Ja tärkeintä on lasten kasvatus! Olen pudonnut takaisin Sokurovin Moolokiin. Juutalaisista rouvamme ei puhunut mitään, mutta venäläisyydestä Viro pitää puhdistaa. Pikimustaan jakkuun pukeutunut rouva on varma asiastaan, eikä kukaan voi häntä estää. Hän jatkaa:

 

Olen saanut kirjeitä venäjänkielisten koulujen historian opettajilta. He opettavat, että Viro miehitettiin ja lukemattomat virolaiset kärsivät. Seuraavana päivänä oppilaat tulevat sanomaan, että opettaja valehteli – isä sanoi, että mitään miehitystä ei ollut vaan Viro liittyi Neuvostoliittoon vapaaehtoisesti. Me emme voi muuttaa tätä asennetta. Jos asiasta keskustellaan luokassa, kaikki ovat sitä mieltä, että mitään miehitystä ei ollut. Tämä on perustavin kysymys Viron ja Venäjän suhteissa sekä Viron integroitumisessa.

                Jos maassa asuu kaksi yhteisöä, ja venäjänkieliset edelleen jakavat näkemyksen siitä, että mitään miehitystä ei ollut, yhteistä perustaa on vaikea löytää. Olin eilen käymässä Rakveren koulussa. Kerroin lapsille hyvän esimerkin: toisen maailmansodan jälkeen Robert Schuman teki Saksalle tarjouksen: jatketaan ystävinä eteenpäin ja yhdistetään sotateollisuus. Tämä oli mahdollista, koska Saksa muutti asennettaan. Voisimme tehdä saman Virossa. Jos toinen osapuoli ei hyväksy, että miehitys oli paha asia, kuten Saksan hyväksyi että natsismi ja fasismi olivat pahoja asioita Saksalle, he eivät pääse sen yli. Suuret vaikeudet jatkuvat niin kauan kuin venäjänkieliset ihmiset eivät sitä hyväksy.

 

Ymmärrän mistä kiikastaa: omia aivojaan käyttävät venäläiset ovat Viron suurin uhka. Mutta tarkoittaako hän todella sitä, että kaikki venäjänkieliset koulut pitäisi lakkauttaa? Miten se kävisi päinsä? Heitetäänkö oppilaat kadulle? Näin Kristiina:

 

Ihanteellista olisi täysin vironkielinen opetus lastentarhasta lähtien. Tallinnan lähellä teollisuuskylä Kundassa asuu 4 000 ihmistä, joista puolet on venäjänkielisiä. Kylässä ei ole venäjänkielistä lastentarhaa eikä venäjänkielistä koulua. Mitään ristiriitoja venäjänkielisten ja virolaisten välillä ei ole. Koulutusjärjestelmä muuttaa mentaliteetin. Olkaamme realisteja. Narvassa, Sillamäessä ja Kohtla-Järvellä olisi hyvin vaikeata aloittaa vironkielinen opetus heti, mutta pitkällä tähtäimellä kyllä. Koulutusjärjestelmämme on 50 vuotta jäljessä. Joku kysyy, miten he voisivat oppia matematiikkaa viroksi. Katsokaa Saksaa ja Iso-Britanniaa, missä on suuret venäläiset siirtokunnat. Saksassa opiskellaan matematiikkaa saksaksi ja englannissa englanniksi. Virossa heillä voisi olla joitakin aineita myös venäjäksi. Emme tietenkään tee heistä virolaisia, tietenkin heidän pitää säilyttää kielensä, kulttuurinsa ja perinteensä. Nykyisin ylioppilailla on niin huono viron kielen taito, että he eivät pärjää yliopistoissa. Kaikkein edistyneimmät joka tapauksessa laittavat lapsensa virolaisiin lastentarhoihin ja kouluihin.

 

Kristiinan mielestä olisi varmaankin parasta, jos venäläiset ottaisivat ja häipyisivät. Hän sanoo: ”Venäjänkieliset eivät halua lähteä täältä. He tukevat jäsenyyttä sekä Euroopan unionissa että Natossa. Tietysti he pitävät Euroopan unionissa asumisesta. Heillä on täällä niin paljon etuja.”

 

Trauma

 

Sitten Kristiina ottaa itse puheeksi lapsuutensa. Tiedän ennestään, että hän on kotoisin Koillis-Viron teollisuusalueelta pienestä Kohtla-Järven venäläiskaupungista. Kristiina muistelee: ”Ongelma on suurin Koillis-Virossa. Olen syntynyt ja varttunut siellä. Lapsena minua haukuttiin fasistiksi, koska olen virolainen. Sain kuulla koko ajan, että virolaiset ovat fasisteja! Venäjä ja monet ihmiset ja poliitikot Venäjällä ruokkivat tätä.”

          Hetkinen!

          Kun venäläiset nuoret haukkuivat virolaisia fasisteiksi Tallinnan ja Moskovan kaduilla, kyse ei missään tapauksessa ollutkaan uudesta asiasta. Ojulandia on nimitelty fasistiksi ihan lapsesta saakka. Alan olla kiinnostavan henkilökohtaisen tragedian jäljillä.

          Ojuland on kotoisin alueelta, jota suomalainen Viro-ekspertti Seppo Kuusisto on käyttänyt nimitystä ”kansallisuuksien välisten suhteiden kiirastuli” ja Suomen Viro-yhdistysten liiton entinen puheenjohtaja Vesa Häkkinen nimitystä ”Viron kielipuoli potilas”. Kohtla-Järveltä sai alkunsa vallankumousliike vuonna 1988 – ei kuuluisa laulava vallankumous, vaan se toinen, venäläisten internationalistinen vapautusliike eli Interliike. Se puuhasteli kaikenlaista sisällissodasta lähtien ja halusi liittää Koillis-Viron Venäjään. Interliikeen hulinoitsijat yrittivät toukokuussa 1990 sisään Riigikoguun ohi vaalien, siis rynnäköllä. Yleisesti ottaen Interliike kannatti kaikkea sitä mitä Kristiina vastustaa.

          Interliikettä ei enää ole, mutta Kristiina on ja istuu valtakunnan korkeimmalla pallilla. Mustanpuhuvassa työhuoneessaan hän kertoo minulle lapsuudestaan: ”Muistan kun menin kouluun. Bussissa ja kadulla enemmistö nimitteli minua aina fasistiksi. Se oli 1970-lukua. Meillä oli paljon tappeluita. Asuimme Kohtla-Järven 1930-luvulla rakennetussa vanhassakaupungissa. Kaikki naapurit olivat venäläisiä.”

          Olen päässyt Viron ulkopolitiikan juurille. Miten pikkutyttö voisi olla fasisti? Ymmärrän, että asia on loukannut Kristiinaa syvästi. Siksi hän on jäänyt ikiajoiksi siksi pikkutytöksi, jota venäläiset ilkeät pojat haukkuivat koulumatkalla. Mutta annetaanpa Kristiinan itse kertoa:

 

En koskaan leikkinyt venäläisten lasten kanssa. Me elimme eri yhteisöissä. Neuvostoaikana virolaiset ja venäläiset olivat paljon eristäytyneempiä. Jopa diskot olivat erikseen virolaisille ja venäläisille teineille. Kun menin koulusta kotiin, venäläiset löivät minua ja haukkuivat fasistiksi. Viimeisen 15 vuoden aikana virolaiset ja venäläiset ovat lähentyneet paljon.

 

Eikö nyt jo voisi huutaa Putinia avuksi? Jonkun pitäisi pyytää Kristiinalta anteeksi. Huomioni kiinnittyy lauseeseen: ”Jopa diskot olivat erikseen virolaisille ja venäläisille teineille.” Miksi tämä asia on häirinnyt Kristiinaa? Ilmeisesti sen vuoksi, että pikku-Kristiina vaaleanpunaisine kynsineen olisi halunnut venäläisten diskoon. Ehkä hän rakasti jotakuta venäläistä? Ehkä juuri se venäläinen poika, joka haukkui häntä fasistiksi ja löi, olikin hänen suurin rakkautensa? Niin sen täytyy olla! Miksi hän muuten jaksaisi valittaa asiasta jopa minulle? Sitä paitsi fasistiksi nimittely olikin kenties vain omalaatuinen tapa ilmaista rakkautta. Mieleeni tulee Maimu Berg ja hänen romaaninsa Minä rakastin venäläistä. Se kertoo tavallisen eestiläistytön nuoruudesta ja siitä, miten tämä rakastui liian aikaisin ”väärään” mieheen. ”Niin kauheasti tekisi mieli olla sellainen, jota rakastetaan”, kirjan virolaistyttö sanoo.

          Mutta nyt istun pääkallonpaikalla ykkösleidiä vastapäätä tietäen, minkälaisia olivat Kristiina Ojulandin lapsuuden lumiset talvet: Kristiina halusi että häntä rakastetaan, mutta häntä haukuttiinkin fasistiksi. Moskovassa Viron tasavallan suurlähetystön edustalla kymmenet, sadat ja tuhannet venäläiset nuoret huutavat kuin yhdestä suusta: FASISTIT! Sama julma rienaus kaikuu Kristiinan lapsuudesta. Nyt se tekee kaksin verroin kipeää. Tänään Kristiina johtaa maata, mutta lapsuus ei jätä häntä rauhaan. Historia ottaa niskalenkkiä nykyisyydestä. Katson uudelleen heimosisartani silmiin. Kysyn Kristiinalta, miksi venäläiset haukkuvat virolaisia fasisteiksi. Hän vastaa:

 

Yhtä selvää syytä ei ole. Monet Euroopan maat olivat ennen toista maailmansotaa lähellä Saksaa ja Italiaa. Virossa Pätsin hallitus ei ollut fasistinen, mutta perusvapauksia oli rajoitettu. Kun venäläiset tulivat takaisin 1944, saksalaisten kanssa taistelleet puolustustahtoiset virolaiset painuivat metsiin ja aloittivat vastarinnan. Venäläiset kutsuivat metsissä olleita ja heidän perheenjäseniään fasisteiksi. Kun ihmisiä karkotettiin, propaganda kutsui heitä fasisteiksi. Neuvostopropagandassa Baltian maita vastaan puhuttiin 1940- ja 1950-luvuilla paljon fasisteista, ja tämä siirtyy sukupolvelta toiselle. Toisen maailmansodan aikana puolet virolaisista soti Saksan ja puolet Venäjän armeijassa. Asia ei ole niin, että virolaiset olisivat olleet vain Saksan puolella. Fasisti on sana, joka todellakin myy. Minua on kutsuttu fasistiksi niin paljon lapsuudesta lähtien, että olen tottunut siihen.

 

Taas Kristiina paljastaa itsensä: hän on tottunut fasistisyytöksiin. Ehkä hän uskoo jo itsekin olevansa fasisti.

          Haluaan tarkastaa, miten Kristiina suhtautuu Simon Wiesenthal -keskuksen syytöksiin, joiden mukaan Viro salailee kansalaistensa osallistumista juutalaisten joukkomurhaamiseen. Esimerkkinä on upporikas venezuelalainen liikemies Harry Männil, joka on Efraim Zuroffin mukaan natsisotarikollinen. Kuultuaan kysymykseni Kristiina ottaa ensimmäisen kerran selvästi torjuvan kannan:

 

Wiesenthal-keskus metsästää kuin hullu ihmisiä, joiden epäilyyn ei ole mitään perusteita. Olin kolme vuotta ulkoministerinä ja yritimme löytää Harry Männilistä kaikki mahdolliset arkistoidut paperit. Syytöksille ei ollut pohjaa. Muissa maissa ei tiedetä, miten aggressiivisesti he metsästävät näitä ihmisiä. Jos Euroopan unioni kriminalisoi kommunistiset rikokset, vastaavia rikoksia kommunistimaissa tehneiden ihmisten eteen tulee samanlainen tilanne. Ymmärrän tietysti, miksi Wiesenthal-keskuksen ihmiset ovat niin vihaisia. Ne ovat kauheita rikoksia, samalla tavoin kuin Stalinin rikokset ovat kauheita. Neuvostoliiton sotarikoksia ja rikoksia ihmisyyttä vastaan ei pidä unohtaa.

 

Kristiinalla on sama strategia kuin muillakin virolaisilla: kun alan puhua Viron holokaustista, hän siirtää puheenaiheen Staliniin. Rouva ei halua tunnustaa yhdenkään virolaisen syyllisyyttä. Hän haluaa puhua vain ”Stalinin rikoksista”.

 

”Kristiina muistatko Tšetšenian…”

 

Kristiina antaa minulle paljon aikaa. Tämä on kiinnostavaa, kun ottaa huomioon, että lehtitietojen mukaan Tallinnan kaduilla puuhataan vallankumousta. Kysyn, millä perusteella hän uskoo Tallinnan mellakoiden olleen ulkomailta käsin järjestettyjä. Kristiina syyttää:

 

Venäjän lähetystö oli mukana Tallinnan väkivaltaisuuksissa. Meillä on todisteet siitä, että lähetystön työntekijät tapasivat mellakan organisaattoreita. Meidän versiomme on tämä: lähetystö valmistautui toukokuun yhdeksänteen. He olivat varmoja siitä, että me emme pysty siirtämään monumenttia. He pelottelivat ja uhkailivat meitä, että jos siirrämme monumentin, jotain tällaista tulee tapahtumaan. He eivät varautuneet siihen, että otimme askeleemme aikaisin. Heillä oli aikapula. He eivät ehtineet toteuttaa kaikkea suunnittelemaansa. He suunnittelivat toimia monumentin luona, mutta Viron turvallisuusjoukot alkoivat työntää väkijoukkoa pois monumentin luota. En ole varma, oliko vandalismi suunniteltua. Venäjän johto yritti rauhoittaa tilannetta.

 

Ajattelen, miten Kristiina reagoisi, jos vetäisin taskustani yllättäen Pyhän Georgios Voittajan nauhan, kiinnittäisin sen rintaani ja jatkaisin keskusteluamme muina miehinä. Luulen, että se olisi vaarallisin provokaatio, mihin tässä tilanteessa voisin ryhtyä.

          Tallinnan pogromien jälkeen Kristiina vastaanotti Venäjän duuman delegaation, joka omien sanojensa mukaan oli saapunut selvittelemään venäläisten pahoinpitelyä Tallinnan pogromeissa sekä Dmitri Ganinin murhaa. Venäjän delegaatiota johti Kristiinan vanha kaveri Strasbourgista, Leonid Slutski, entinen Venäjän edustaja Euroopan neuvostossa ja nykyinen Venäjän parlamentin ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja. Kysyn Kristiinalta, painostiko Venäjän delegaatio Viroa. Toisin sanoen, painostiko Slutski Kristiinaa? Rouva vastaa:

 

Venäjä uhkasi talouspakotteilla ja jopa diplomaattisuhteiden katkaisulla. Delegaation kielenkäyttö oli kiinnostavaa. Slutski, jonka tunnen monen vuoden ajalta Euroopan neuvostosta, sanoi minulle ohimennen: ”Kristiina muistatko Tšetšenian…” Tämä oli selvä viesti. Venäjä järjesti ennen vaaleja konfliktin Tšetšeniaan, sekä 1995 että 1999. Hän tarkoitti, että jos ette ole kunnolla, pommitamme teidät matalaksi.

 

Kristiina-parka ei ole päässyt venäläisistä kiusaajistaan vieläkään. Vaikka Kristiina on kasvanut isoksi, tulee entinen työkaveri uhkailemaan pommeilla. Sitä paitsi Kristiina varmasti pitää Slutskista. Tuskin hän kertoisi heidän monen vuoden tuttavuudestaan, jos Slutski olisi ikävä ihminen. Kristiinaa kohtaan tämä on kuitenkin ihan yhtä petollinen kuin se venäläinen koulupoika, joka oli nimitellyt ja paiskannut koulumatkalla ojaan – ja joka ei ollut koskaan tullut samaan diskoon.

          Äkkiä Kristiina kääntää päätään hämmästyttävän notkeasti melkein 180 astetta ja katsoo takanaan tammioven päällä olevaa seinäkelloa. Hän hymyilee minulle pirteästi ja näpäyttää vaaleanpunaisiksi lakatuilla kynsillään samanaikaisesti mustaa puupöytää tahdikkaaksi merkiksi siitä, että haastattelu on päättynyt. Tämä on toinen ja viimeinen kerta, kun hän on hieman teatraalinen.

          Nousen ylös ja kävelen mustan rouvan kabinetista ulos. Mennessäni huomaan seinällä kehystetyn valokuvan: Kristiina seisoo siinä kuin kuningatar, vierellään leijonaa muistuttava tuuheakarvainen koira. Se on varmaankin hänen ainoa uskollinen ystävänsä. Koirat ovat luotettavampia kuin miehet, jotka haukkuvat fasistiksi tai uhkailevat pommeilla. Sihteerin huoneessa puristan Kristiinan hentoista kättä. Hän on kertonut kaiken hyvin avomielisesti, mutta vaikuttaa nyt hieman epäluuloiselta. Olen kuunnellut hänen jaarituksiaan erittäin tarkasti, ehkä tarkemmin kuin kukaan muu. Voi olla, että olen kiinnostuneempi Viron asioista kuin virolaiset itse.

          Ulkona kirkas aurinko säkenöi ja vain muutaman askelen päässä Riigikogusta, melkein kosketusetäisyydellä, seisoo Pyhän Aleksanteri Nevskin katedraali lämpimine piirteineen. Menen kirkkoon. Siellä tunnelma on aivan toisenlainen kuin Riigikogussa, vaikka etäisyyttä niillä on vain jokunen metri. Kaikkialta ympäriltäni kuuluu palavien tuohusten hiljaista ritinää. Näiden seinien sisällä hallitsee Pyhä Aleksanteri Nevski, joka 1200-luvulla löi ruotsalaiset Nevajoella ja saksalaiset kalparitarit Peipsijärvellä. Nyt hän suojelee kaikella voimallaan tätä kirkkoa ja koko Eestin valtakuntaa sen pääkaupungin korkeimmalta paikalta.

          Kaikki kirkon ulkopuolinen tuntuu yhtäkkiä hyvin merkityksettömältä. Se, mitä Virossa tapahtuu, tapahtuu aina loppujen lopuksi Pyhän Pietarin kaupungin suojeluspyhimyksen Pyhän Aleksanteri Nevskin suojeluksessa. Toompean somat liekkikupolit julistavat hiljaista pelastuksen sanomaa. Vaikka Viro lakkaisi taas kerran olemasta, tämä kirkko jää kuitenkin seisomaan paikalleen. Sytytän tuohuksen ikonin eteen. Sitten poistun kirkosta ja laskeudun Toompealta jyrkkiä portaita vanhaankaupunkiin ja alan valmistautua kotimatkalle. Yksi lause on jäänyt vaivaamaan mieltäni:

          Kristiina muistatko Tšetšenian…

 

Nykyaikainen sota

 

Muutaman päivän kuluttua Kristiina ampuu kovilla, kun Päevaleht julkaisee hänen kirjoituksensa Nykyaikainen sota ja sen aseet. Kristiinan mielestä Viro on ensimmäinen valtio, jota vastaan on aloitettu teknologisesti uudenlainen sota. Kyse on ”kyberhyökkäyksistä” ja vihamielisestä propagandasta. Kristiina kirjoittaa:

 

Venäjän televisiokanavat kuhisevat vihaa, vainoa, ksenofobiaa, emävalheita ja puolitotuuksia. Ne leviävät Virossa kaapelitelevision kautta ympäri vuorokauden. Se on kuin ihmisvihapropagandaa pulppuava haamutelevisio, joka ei noudata mitään eurooppalaisia arvoja. Viron venäjänkielinen väestö on sen vaikutuspiirissä, ja jopa silloin, kun henkilö ei ole tietoisesti Viroa kohtaan vihamielinen, alkaa mediasta virtaava informaatio iltaan ehdittäessä vaikuttaa häneen alitajuisesti. Media-asiantuntijat mainitsevat usein osuvana esimerkkinä pesuainemainoksen: henkilö, joka päivittäin näkee televisiosta vaikkapa silmänurkallaan, että Omo on pesuaineista paras, menee jonkin ajan kuluttua kauppaan ja ostaa juuri Omoa. Kun ihminen kuulee ja näkee televisiosta aamusta iltaan esimerkiksi, että virolaiset ovat fasisteja, niin kadulle, töihin ja kouluun mennessään hän alkaakin suhtautua virolaisiin kanssaihmisiinsä kielteisesti.

 

Kristiinan johtopäätös on raaka: ”Koska Viroa vastaan on suunnattu media-ase, emme saa käyttäytyä työntämällä päämme hiekkaan, kuten teimme vuonna 1938. Meidän tulee ryhtyä vastarintaan ja konkreettisesti lopettaa Viron alueella vihaa kylvävien ohjelmien esittäminen.” Mallia Kristiina haluaa ottaa Ranskasta, joka sulki radikaalit islamilaiset televisiokanavat. Niillä yllytettiin vihaamaan länttä ja Amerikkaa sekä hävittämään Israelin valtio.

          Pian selviää, että virolaiset vangit ovat joutuneet koekaniineiksi. Viron lain mukaan vankiloissa ei saa levittää ”pornoa, väkivaltaa eikä valtionvastaista propagandaa”. Tästä on saatu syy venäläisten televisiokanavien sensuroimiseen. Viron oikeusministeriö perustelee asiaa sillä, että venäläinen tiedonvälitys ”ei edistä vankien sopeutumista yhteiskuntaan”. Hyvin ongelmalliseksi oli osoittautunut nimenomaan Tallinnan vapauttajien muistomerkin hävittämisen käsittely venäläismedioissa. Tässä ei sinänsä ole mitään uutta. Viro on yrittänyt estää venäläisiään seuraamasta tiedonvälitystään jo vuosia. Tämä on vain yksi esimerkki apartheidista. Kanavia katkaistaan, mutta venäläiset vetävät pian omat kaapelinsa ja pystyttävät lautasantenninsa.

          Löydän nettikeskusteluista anonyymin, ilmeisesti virolaisen henkilön kirjoittaman viisaan analyysin Viron ja Venäjän suhteiden todellisesta luonteesta:

 

Kaikelle on yksinkertainen selitys. Viro on sodassa venäläisiä vastaan. Se ei ole mikään viimeaikainen tapahtuma. Viro on käynyt tätä sotaa jo 1940-luvulta saakka. Välillä sota on ollut ikään kuin piilossa maton alla (verinen sota metsissä kesti 1960-luvun alkuun), mutta virallisesti se ei ole ikinä loppunut. Päinvastoin kuin Suomessa, missä Venäjää vastaan sodittiin verisesti, kunnes tehtiin rauha ja alettiin elää sovussa, vähemmän veriset taistelut ovat kestäneet Virossa tähän päivään saakka, eikä todellista rauhaa ole näkyvissä. – –

                Virolaisten ja heidän hallitsijoidensa ymmärtämiseksi on käsitettävä se, että he eivät suhtaudu venäläisiin kuten toisten kansojen edustajiin vaan suurelta osin kuten vihollisiin käynnissä olevassa konfliktissa. Venäläisten miellyttämistä pidetään seurusteluna vihollisen kanssa ja tavallaan maanpetoksena. Paikalliset venäläiset eivät ymmärrä, miksi heihin suhtaudutaan näin, sillä heidän syntyessään Virossa maa näytti vielä rauhalliselta. Sodan aikana vihollista vastaan ylläpidettyjä tunteita on helppo tulkita rauhan aikana ekstremismiksi. Suomessakin kummastuttaisi, jos joku tänä päivänä suhtautuisi venäläisiin samalla tavoin kuin neuvostosotilaisiin talvisodan aikana. Täytyy muistaa, että Virossa sama sota on kuitenkin kestänyt tähän päivään saakka.