VOITTO
Tallinnan vanhassakaupungissa voitonpäivän aamuna 2007 aurinko sivelee ikiaikaisia rakennuksia kuin vapauttaen ne uudelleen. Ulkoa kuuluu kilkutusta, täällä rakennetaan. Nousen ylös nopeasti, palan halusta päästä ulos. Ilmassa on räjähtämäisillään olevaa odotusta. Tallinna on vapaa! Juuri nyt maailmassa kaikki muu tuntuu mitättömältä ja vähäpätöiseltä.
Kadulla vastaani kävelee pikkutyttö, joka ei kykene pidättelemään riemuaan. Päästyään kohdalleni hän kiljaisee minulle, tuntemattomalle vastaantulijalle venäjäksi: ”Hyvää toukokuun yhdeksättä!”
”Kehtaattekin puhua venäjää”
Tapaan Reginan, joka on Tallinnassa syntynyt tiedenainen, Viron kansalainen ja kollegani. Menemme johonkin kellariloukkoon nauttimaan lounasta. Regina alkaa valistaa minua. Kuten Tallinnan pogromien Syväkurkulla, myös Reginalla on kova hinku kertoa, mitä Virossa oikein tapahtuu. Regina sanoo, että tilanne Pronssisotilaan ympärillä on uusi. Se alkoi kaksi vuotta sitten 9.5.2005, kun voitosta tuli kuluneeksi 60 vuotta. Aiemmin vain veteraanit olivat käyneet Tõnismäellä onnittelemassa Pronssisoturia, mutta nyt paikalle ilmaantui nuorisoa. Ensimmäinen tappelu syntyi vuoden kuluttua siitä, voitonpäivänä 2006. Regina sanoo, että virolaiset identifioivat venäläiset Venäjään ja näkevät heidät ”Putinin ohjelmoimina robotteina”. Ikääntyneemmät venäläiset eivät hyväksy Viron tasavaltaa. Heille Viron tasavaltaa ei ole olemassa, sillä he kannattavat Neuvostoliittoa.
Virolaiset käyttävät venäläisistä haukkumasanaa ”okkupantit”, miehittäjät. Regina kertoo eräänä päivänä puhuneensa bussissa venäjää puhelimessa, kun virolainen mummo oli huutanut hänelle: ”Kehtaattekin puhua venäjää sen jälkeen mitä olette tehneet meille!” Ansipin tempaus siirtää patsas oli Reginan mukaan ”tyhmä provokaatio”. Mutta yllättäen Regina huolestuu, kun kirjoitan hänen sanansa ylös. ”Mitä sinä oikein kirjoitat?” hän kysyy. Regina siis pelkää. Virossa ihmiset pelkäävät kritisoida hallitusta, varsinkin venäläiset, joilla on työpaikka.
Vedän kuulemastani johtopäätöksiä. Tämä on apartheidvaltio. Tai ei oikeastaan edes valtio, vaan valtion kaltainen muodostelma, joka on rakennettu tarkoituksena kostaa muutaman virolaisen oikeat ratkaisut puolen miljoonan ihmisen suuruiselle venäläisväestölle. Virolaisten ”oikeilla ratkaisuilla” tarkoitan Viron liittymistä Neuvostoliittoon kesällä 1940 ja sitä ennen Neuvostoliiton tukikohtien perustamista Viroon syksyllä 1939. Se tapahtui virolaisten poliitikkojen hyväksymänä, ja kuten Martti Turtola kirjoittaa, maassa oli noihin aikoihin havaittavissa muutosmyönteisyyttä ja peräti iloisia ilmeitä. Nyt venäläiset saavat maksaa virolaisten iloisista ilmeistä tuntuvan jälkiveron: venäläisiä lapsia kiusataan koulussa – ei suinkaan koulutovereiden vaan hallituksen toimesta. Venäläisten pitää maksaa siitä, että virolaiset liittivät itsensä Neuvostoliittoon, oikeastaan kaksikin kertaa.
Reginan mukaan ongelma on siinä, että Virossa ”venäjänkielisiä ei hyväksytä ryhmänä”. Virolainen yhteiskunta hyväksyy heidät vain väliaikaisina pakolaisina, joiden pitäisi häipyä maasta. No, eihän siinä mitään uutta ole. Samaa henkeä oli virolaisten sosiologien pronssiyön jälkeen laatimissa ”suosituksissa”. Virolaiset eivät siis yritäkään integroida venäläisiään: ”integraatio” on vain keino kiusata ja kiduttaa heitä. Oikeastaan sana ”integraatio” ei ole kuin rotusorron ja apartheidin synonyymi. ”Kun Pronssisoturi siirrettiin, sitä ryhmää, jolle se on tärkeä, ei haluttu kuulla ollenkaan”, Regina selittää. Heidän kanssaan ei haluttu käydä dialogia, eikä kukaan ollut kiinnostunut heidän mielipiteistään. Viha venäläistä vähemmistöä kohtaan on osa yhteiskuntaa, ja patsaan siirto nosti konfliktin pintaan.
Sitten alamme puhua siitä, mitä tyhjälle Tõnismäelle on tarkoitus pystyttää. Joku on kuulemma ehdottanut paikalle Lennart Meren monumenttia. Taksikuskini Voldemar oli sanonut, että Pronssisoturin paikka on keskustan parasta tonttimaata ja parin vuoden kuluttua siinä seisoisi pankki. Tämä olisi todellinen syy hautamuistomerkin tuhoamiselle – markkinatalous on paljon tärkeämpi kuin historia tai lasten oikeudet. Ja olinhan itsekin nähnyt mereltä, että Tallinna näyttää jo Itämeren Manhattanilta lasitorneineen, hotelleineen ja palatseineen. Pelkkä vilkaisu Tallinnan siluettiin siis ratkaisi kysymykset siitä, miksi Pronssisoturi hävitettiin ja miksi mellakka alkoi. Olin ratkaissut ongelman jo ennen saapumistani rantaan!
Kysyn Reginalta, uskaltaisinko laittaa Pyhän Georgios Voittajan muistonauhan rintaani. Regina pelästyy ja sanoo, että siitä voi tulla ongelmia. Ainakin minun kannattaa tiedustella asiaa poliisilta, ennen kuin ryhdyn näin radikaaleihin toimiin. Siis Tallinnassa keväällä 2007 paikallinen asukas, Virossa syntynyt, kehottaa minua tiedustelemaan poliisilta, uskallanko laittaa Pyhän Georgios Voittajan muistonauhan rintaani. Nauhan, jota miljoonat kantavat Venäjällä ja muualla, mutta jota kukaan ei uskalla kantaa Virossa, Euroopan unionissa.
Jätän Reginan ongelmineen kahvilaan, en voi auttaa häntä juuri nyt. Lähden Tõnismäelle kivenheiton päähän katsomaan, mitä Pronssisoturin vanhalla paikalla tapahtuu voitonpäivänä 2007. Onko kapina jo alkamassa?
Tyhjyyden vallankumous
Pienelle aukiolle Kansalliskirjaston edessä on istutettu poliittisesti korrektin värisiä keltaisia ja violetteja kukkia tylsiin riveihin. Tyhjää kenttää ympäröi korkea mellakka-aita vartioimassa sisällään olevaa tyhjyyttä. Kukaan ei pääse entiselle Pronssisoturin paikalle. Ympärillä seisoksii kolmisenkymmentä ihmistä, väljästi ryhmittyneinä. Monet ovat ulkomaalaisia toimittajia ja kuvaajia. Muutamalla venäläisellä nuorukaisella on Pyhän Georgios Voittajan muistonauhat rinnassa. He ovat ilmeineen, eleineen, vaatteineen, kampauksineen ja puheenparsineen kuin eri aikakaudelta. He eivät ole Neuvostoliitosta, mutteivät Venäjältäkään.
Tyhjä Tõnismägi kertoo oivallisesti siitä, että historiaa ei ole olemassa. Historia pitää pyyhkiä pois ja unohtaa eli muuttaa tyhjäksi nurmikentäksi. Tallinnan vapauttamista ei ole olemassa, Viron holokaustia ei ole koskaan tapahtunut. Tyhjällä nurmikentällä on meneillään vallankumous, jota kaikki ovat tulleet katsomaan. Kolmion muotoinen tyhjä kenttä symboloi hämmästyttävällä tavalla eurooppalaisuutta, johon historia ei kuulu. Se on totalitääristä väkivaltaa tyhjän tilan muodossa. Suuri joukko ihmisiä vahtii tyhjyyttä hartaan tunnelman vallitessa.
Äkkiä hoksaan talon seinustalta tutun hahmon: Klenski! Sama tyyppi, joka heilutteli natsilippua hautausmaalla. Mies tunnistaa minut heti. Hän kertoo olevansa matkalla hollantilaisen tv-kanavan haastatteluun Vanhan kaupungin porteille, mutta minä voin toki seurata mukana.
Yövartio
On kiinnostavaa kävellä voitonpäivänä Dmitri Klenskin rinnalla Tallinnan halki. Tuntuu kuin ihmiset kumartaisivat kruunaamatonta kuningastaan Klenskin tullessa vastaan. Hyppäämme ratikkaan. Ulkona näkyy vanerilla peiteltyjä ikkunoita, muistoja Tallinnan pogromeista. Kävelemme vanhankaupungin porttien ohitse Venäjän kulttuurikeskukselle. Klenski on suosittu henkilö, sillä hänen kännykkänsä soi koko ajan. Hän puhuu vuorotellen venäjää ja viroa.
Venäjän kulttuurikeskuksen edessä on muutama vanhus juhlistamassa voitonpäivää. Köyhä mummo ojentaa minulle kolme violettia neilikkaa. Klenski vie minut pieneen kuppilaan Kulttuuritalon viereen. Haastattelu voi alkaa. Tiedustelen Klenskiltä, kuka hän on. Klenski ilmoittaa olevansa Dmitri Klenski ja Yövartio-nimisen virolaisen kansanliikkeen johtaja. Hän on kuudennen polven virolainen – hänen vanhempansa olivat Viron kansalaisia jo ennen sotaa ja äidin äiti oli virolainen. Kysyn, mikä Yövartio on. Klenski vastaa:
Yövartio on venäläisen väestön etuvartio, vapaaehtoinen kansanliike, jonka ytimeen kuuluu 30–40 ihmistä. Sen johdossa on seitsemän henkilöä. Tapahtumiin saattaa tulla 1 000–4 000 ihmistä. Yövartio ei ole nuorisoliike, sillä johtajisto on keski-ikäistä ja vanhempaakin. Nuorin johtaja on 35-vuotias. Pidämme nuotion tulta yllä. Järjestämme mielenosoituksia, valituksia, kirjelmiä, paneelikeskusteluita. Me olemme kolmas sektori. Ihmiset tulivat omasta aloitteestaan esiin 20.5.2006. Tämä on pelkkä kansalaisaloite.
Yövartio on siis alle vuoden ikäinen – se perustettiin 20.5.2006 viime vuoden voitonpäivän jälkeen. Tuolloin Virossa alkoi Klenskin mukaan propagandakampanja niitä vastaan, jotka juhlivat voitonpäivää Tõnismäellä:
Ansip väitti, että Viron lippu olisi revitty ja että paikalla olisi tapeltu. Se oli disinformaatiota ja propagandakampanja. Väitettiin, että venäläiset juopottelivat, soittivat haitaria, lauloivat lyyrisiä rintamalauluja ja tanssivat. Sitä pidettiin vulgaarina ja sivistymättömänä hautapaikalla. Meitä syytettiin punalippua kantaviksi pakanoiksi ja barbaareiksi. Muistomerkki ei häirinnyt ketään 15 vuoteen.
Sitten kysyn Klenskiltä, mistä Yövartio saa rahaa. Onko tämä nyt se kuuluisa Putinin ohjelmoima, rahoittama ja käskyttämä kansalaisjärjestö? Klenski vastaa:
Olemme köyhiä. Elämme omilla rahoillamme. Viime aikoina rahaa on tullut pidätettyjen tileille asianajajien kulujen ja sakkojen maksamiseen. Viron liikennepoliisi järjesti meitä vastaan vainon ja psykoterrorin. Torvea tööttääviä mielenosoittajia sakotettiin. Yövartion johtaja Dmitri Linter on pidätettynä mellakan järjestämisestä. Hänet voidaan pitää kiinni puoli vuotta.
Klenskin kännykkä soi. Hän huutaa kiihkeästi puhelimeen venäjäksi: ”Yövartion pitää järjestää kymmenen tuhannen ihmisen joukkomielenosoitus! Meidän on näytettävä että meitä on paljon!” Jotain on siis tekeillä, eikä Klenski yritä salata sitä minulta. Puhelun jälkeen Klenski jatkaa kertomalla, miten Narvassa onnistuttiin nostamaan rikosjuttu Pyhän Georgios Voittajan muistonauhan ripustamisesta rintaan: sitä pidettiin kapinaan kiihottamisena! Klenski alkaa esitellä salaliittoteorioitaan patsaskiistan taustoista:
Kysymyksessä on kulissien takainen peli, jonka näyttämöllä taistellaan muistomerkistä. Ensimmäisen version mukaan konflikti on Venäjälle eduksi: Venäjä voi antaa uhkavaatimuksen ja pyytää virolaisia vaikenemaan Itämeren kaasuputkesta, jota virolaiset vastustavat. Toisen version mukaan amerikkalaiset ovat järjestäneet kaiken. Tarkoituksena on heikentää Venäjää ja Euroopan unionia. Kun ne riitelevät, Amerikka on vahvempi. Minä uskon enemmän tähän versioon.
Klenski kertoo huhuista, joiden mukaan hallitus olisi vapauttanut vankiloista pahimpia rikollisia ennen mielenosoituksia. Klenski väittää, että kiviä oli tuotu paikalle mellakoitsijoita varten provokaatiomielessä. Tämän teorian mukaan asialla olisi Viron hallitus, eli Ansip olisi kehittänyt koko jutun.
Klenski vaikuttaa virolaiselta, hänessä ei ole mitään venäläistä. Hän on esimerkiksi valmis puhumaan tärkeistä asioista kadulla tapaamansa ventovieraan kanssa, mitä kukaan venäläinen ei tekisi. Kreml ei voi olla Klenskin rahoittaja, muutenhan hän latelisi putinilaisia iskulauseita kuten Jakemenko. Putin tuskin sanoisi, että amerikkalaiset ovat kaiken takana, koska Putin ja Bush ovat solmineet oman Putinin-Bushin sopimuksensa salaisine kalastus- ja kehumislisäpöytäkirjoineen.
Klenski selittää, miten Virossa käsiteltiin kaksi Pronssisoturiin liittyvää lakia. Viron hallitus ”välitti yleisölle disinformaatiota” väittäessään, että Pronssisoturi ei olisi hautamuistomerkki. Asian olisi voinut tarkistaa tutkimalla maata ultraäänilaitteella, Klenski sanoo ja huudahtaa: ”Keisarilla ei ole vaatteita!” Dmitri Klenski oli itsekin osallistunut asian käsittelyyn Riigikogussa, vaikkei kansanedustaja olekaan. Internetistä löytyy jännittävä silminnäkijävideo: raivostunut Klenski ryntää Riigikogun parvelle ja alkaa heitellä lentolehtisiä kansanedustajien niskaan. Päätteeksi Klenski heristelee vihaisena sormeaan. Sali suistuu kaaokseen ja istunto keskeytetään. Klenskin heittämissä papereissa lukee viroksi ja venäjäksi:
Yövartio ilmoittaa Riigikogulle:
JÄTTÄKÄÄ SOTURI RAUHAAN!
ja kysyy Riigikogulta:
ASUMMEKO EUROOPAN UNIONISSA?
Löydän myös Klenskin haastattelun, joka on tehty jo ennen Tallinnan pogromeita. Klenski sanoo:
Minun mielestäni muistomerkin siirtäminen on yhtä eläimellistä kuin kirkon siirtäminen. Se on moraalinen rikos. – – Minulle Tõnismäen muistomerkki ei symboloi vain voittoa natsismista eli pahuudesta, vaan se on myös muistomerkki venäläisille, joille Suuri Isänmaallinen sota 1941–1945 on yhtä pyhä kuin vuosien 1918–1920 Vapaussota virolaisille. Kyseessä oli valtion ja Venäjän kansan olemassaolo, sankaruus joka pelasti Venäjän kansakunnan ja Isänmaan. – – Paikallisille venäläisille Tõnismäen muistomerkistä tuli 15 diskriminaation vuoden aikana myös vapauden saareke, jolla he saattoivat esi-isiensä sankaruutta muistelemalla unohtaa, miten valtiovalta polkee heidän arvoaan ja kunniaansa. – – Kaikki on jätettävä paikoilleen, mitään ei saa muuttaa. Tulevaisuudessa muistomerkki voidaan palauttaa alkuperäiseen muotoonsa: ikuinen tuli, kaatuneiden nimet marmoritauluun jne.
Klenskin onnistunein tempaus oli esiintyminen Venäjän valtakunnallisella NTV-kanavalla. Klenski ilmoitti miljoonien venäläisten televisionkatsojien silmien edessä, että Virosta ei tule venäläisille ghettoa – se on jo sitä. Samalla Klenski esitteli Virossa ilmestyneitä uusintapainoksia natsien painattamista vironkielisistä propagandakirjoista Adolf Hitler – vapauttaja ja Adolf Hitler ja lapset. Klenskin mukaan julkaisuja käytetään Viron nuorison kasvatuksessa. Klenskin tv-haastattelu muutti venäläisten Viro-asenteet hetkessä enemmän tai vähemmän sotaisiksi. Tämä varmaankin riitti Ansipille ja muille, jotka alkoivat puuhata paitsi Pronssisoturin hävitystä, myös Klenskin vankilaan panemista. Klenski on siis pinteessä, mutta silti hän vaikuttaa rauhalliselta ja itsevarmalta. Olemme molemmat kiireisiä ja poistumme kahvilasta, haastattelu on päättynyt.
Häviäjäkansa
Istun taksiin ja kuulen radiosta tutun äänen: Moskovan Punaisella torilla Venäjän presidentti Vladimir Putin pitää voitonpäivän juhlapuhettaan. Kysymyksessä on Putinin viimeinen voitonpäivän puhe, sillä ensi vuonna Venäjällä on uusi presidentti. Mikä onkaan parempaa kuultavaa matkalla katsomaan Pronssisoturia toukokuun yhdeksäntenä vuonna 2007 kuin Venäjän presidentin voitonpäivän puhe:
Kunnioitetut Venäjän kansalaiset! Rakkaat Suuren Isänmaallisen veteraanit! Toverit sotilaat ja matruusit, kersantit ja vääpelit! Toverit upseerit, kenraalit ja amiraalit!
Onnittelen teitä suurena voitonpäivänä, juhlana, jolla on mahtava moraalinen merkitys ja yhdistävä voima, juhlana, joka elää ikuisesti Venäjän kohtalossa ja sen jokaisen kansalaisen sydämessä!
Suuresta Isänmaallisesta tuli koko kansallemme valtava tragedia. Se kulki maamme läpi tulimyrskynä ja jätti parantumattoman jälkensä perheisiimme ja sydämiimme. Mutta sota ei murtanut kansan henkeä ja antoi lukuisia esimerkkejä joukkojen sankaruudesta. Kuljettuaan kärsimysten ja menetysten lävitse, menetettyään tovereitaan, sotilaat kaikesta huolimatta säilyttivät uskonsa Voittoon.
Miljoonat ihmiset puolustivat oman maansa itsenäisyyttä ja kunniaa rintamilla ja selustassa, miehityksen alla ja maanalaistoiminnalla ja todistivat: vapauttaan ja oikeutta elämään puolustava kansa on voittamaton! Kumarramme päämme heidän pelottomuutensa ja tahtonsa edessä, kaikkien niiden edessä, jotka sitkeydellään ja yhtenäisyydellään murskasivat hyökkääjän ja pysäyttivät fasismin, jotka lahjoittivat tulevaisuuden meidän maallemme ja koko planeetalle.
Tänä päivänä emme voi olla ajattelematta maailman kohtaloita, sen tasapainoa ja turvallisuutta, ja tämän kauhean sodan oppitunnit saavat vuosi vuodelta yhä suuremman mielen ja merkityksen. Tänään me osoitamme jälleen kunnioitustamme Hitlerin vastaisen liittouman valtioille. Me emme unohda niiden panosta natsismin murskaamisessa. Voitonpäivä lähentää ja yhdistää, ei vain Venäjän kansalaisia, vaan myös meidän lähinaapureitamme Itsenäisten valtioiden yhteisössä. Me kaikki olemme syvästi kiitollisia sukupolvelle, jonka osaksi koitui sodan kova taakka. He antoivat meille veljeyden ja yhteisvastuun perinteensä, kärsimyksen kautta hankitun yhtenäisyyden ja vastavuoroisen auttamisen kokemuksen. Ja me säilytämme pyhittäen tämän muiston, säilytämme pyhittäen tämän historiallisen kunnian.
Mutta ne, jotka yrittävät tänään väheksyä tätä mittaamatonta kokemusta, jotka rienaavat sodan sankareille pystytettyjä muistomerkkejä, häpäisevät oman kansansa, kylvävät epäsopua ja uutta epäluuloa valtioiden ja ihmisten välille. Meillä ei ole oikeutta unohtaa: minkä tahansa sodan syitä pitää ennen muuta etsiä rauhan ajan virheistä ja erehdyksistä, ja niiden juuria jyrkästä ääri-ideologiasta. Varsinkin kun myös meidän päivinämme tällaiset uhkat eivät ole vähentyneet. Ne vain muuttavat muotoaan, vaihtavat ilmettään. Ja myös näille uusille uhkille, kuten ”kolmannen valtakunnan” aikana, on ominaista samanlainen ihmiselämän halveksunta, samat väitteet maailmankattavasta ylemmyydestä ja sanelupolitiikasta. Olen vakuuttunut siitä, että vain yhteinen vastuu ja tasavertainen kumppanuus kykenevät vastaamaan näihin uhkiin ja pystyvät yhteistuumin torjumaan mitkä tahansa yritykset sytyttää uusi aseellinen konflikti ja vaarantaa maailman turvallisuus.
Rakkaat veteraanimme! Valtavien voimanponnistuksienne hinnalla te murskasitte fasismin ja toitte vapauden miljoonille ihmisille, ja Voiton jälkeen sankarillisella työllä nostitte raunioista kaupungit ja kylät, rakensitte rauhanajan elämän. Syvä kumarrus ja kiitollisuus kaikille, jotka kärsimyksellään lunastivat Voiton. Ikuinen muisto niille, jotka antoivat elämänsä, jotka taistelivat meille rauhan. Venäjä tulee aina säilyttämään muiston tästä suuresta Voitosta, isiemme ja isoisiemme uroteoista. Kuten he, myös me puolustamme rohkeasti Isänmaan asiaa, teemme työtä Venäjän kukoistuksen, hyvinvoinnin ja rauhanomaisen tulevaisuudesta puolesta.
Kunnia teille, Suuren Isänmaallisen sotilaat! Kunnia voittajakansalle! Onnittelen teitä! Onnittelen suuren voiton päivänä! Hurraa!
Kaikki näyttää Putinin puheen jälkeen täysin selvältä. Presidentti sanoi, että voittajakansa, etupäässä venäläiset, pelasti fasismilta koko planeetan. Kyse ei siis ollut vain Venäjästä tai Euroopasta. Nyt ymmärrän, mitä Pronssisoturi esittää. Se symboloi sitä, miten Punaisen Armeijan virolainen soturi lahjoitti tulevaisuuden koko planeetalle, ei vain Virolle. Puhe voittajakansoista kiinnittää huomion myös häviäjäkansoihin. Ainakin suomalaiset taistelivat sodassa pääosin sillä puolella, joka ei voittanut. Virolaisethan taistelivat tasaisesti molemmilla puolilla ja ovat siten samaan aikaan sekä voittaja- että häviäjäkansaa. Tallinnan pogromeissakin kysymys oli mitä ilmeisimmin siitä, että Virossa asuva voittajakansa suuttui virolaisille ja haukkui näitä fasisteiksi, mikä on häviäjäkansojen yleisnimitys. Ja Virossa häviäjäkansa on kiusannut voittajakansaa jo melkein 15 vuotta lähinnä vähättelemällä näiden voittoa.
Putin kiinnitti puheessaan erityishuomion myös Viroon ja virolaisiin puhumalla mittaamattoman kokemuksen väheksymisestä ja muistomerkkien rienaamisesta sekä huomauttamalla, että kyseessä on loppujen lopuksi ”oman kansan häpäiseminen”. Siis että häviäjäkansa menee vielä häpäisemään itse itsensä!
Eikä tässä vielä kaikki. Pian saan kuulla, että Vladimir Putin on saanut Nobelin palkinnon. Kysymyksessä ei kuitenkaan ole dynamiitin keksijä Alfred Nobelin vaan öljytankkerin kehitelleen Ludvig Nobelin mukaan nimetty Venäjän isänmaallisten liikemiespiirien jakama palkinto. Palkinnosta päättänyt Jevgeni Lužkov perustelee: ”Edellisen presidentin aikana kaaos ja laittomuus rehottivat. Jonkun oli noustava, otettava vastuu ja pysäytettävä rosvot ja murhaajat. Putin otti vastuun kahdeksaksi vuodeksi.”
Riemu
Voitonpäivänä tie Tallinnan sotilashautausmaalle on tukossa. Näen ensin kymmeniä, sitten satoja, lopulta tuhansia ihmisiä vaeltamassa pitkinä letkoina korkealle mäelle. Kaikilla on kukkia kädessä. En ole nähnyt koskaan mitään vastaavaa. Mieleeni tulee Sergei Eisensteinin elokuva Iivana Julma, jossa samanlainen päättymätön letka venäläisiä vaeltaa tsaarinsa luo. Pronssisoturia ei unohdeta – hänestä on tullut paljon aiempaa suurempi monumentti ja yhteisen kunnian muistomerkki. Pronssisoturin luona tuhannet ovat laskeneet neilikkansa patsaan eteen, ja siihen on kasvanut kukkamuuri. Se melkein peittää patsaan näkyvistä. Pronssisoturi laskee katseensa kukkamuurin edessä. Patsas näyttää iloisemmalta kuin eilen. Koska patsaan luokse on vaikea päästä tungoksessa, monet ovat pistäneet kukkansa pystyyn nurmelle patsaan taakse. Sielläkin lainehtii oikea kukkien meri. Patsaan ympärillä on kynttilöitä, soihtuja, seppeleitä ja muistonauhoja. Nyt Pronssisoturi saa loistaa rauhoittuneena ja levollisena. Tuntuu siltä, että patsas kiittää kävijäänsä. Jokainen saa siitä itselleen jotakin kotiin vietävää.
Pronssisoturin ympärillä on tuhansia tavallisia hautakiviä, joista yhtäkään ei ole jätetty ilman omaa punaista neilikkaansa. Ketään ei ole unohdettu eikä mitään unohdeta. Huomaan suuren hautakiven, johon on kirjoitettu 20 venäläistä nimeä ja teksti: ELOKUUSSA VUONNA 1941 TAISTELUSSA SAKSALAIS-FASISTISIA MIEHITTÄJIÄ VASTAAN SANKARILLISESTI MENEHTYNEELLE SUKELLUSVENE M-103:N MIEHISTÖLLE. Tekstin alla lukee: IKUINEN MUISTO KAATUNEILLE SANKAREILLE.
Vaikka ihmisiä on paikalla tuhansia, varsinaista tungosta ei ole. Kaikki antavat toisilleen tilaa. Hautausmaa on suuri, ja täällä vallitsee ihmeellinen hiljaisuus. Kansa vaeltaa äänettömänä, ja yhtä äänettömänä liikuttuneen oloinen Pronssisoturi seisoo kukkamuurinsa takana. Ilmassa on riemua, elämä näyttää valoisalta ja mereltä virtaava puhdas tuuli virkistää sielua. Äkkiä minut valtaa palava halu mennä takaisin Pronssisoturin vanhalle paikalle Tõnismäelle katsomaan, josko kapina olisi jo roihahtanut.
Me venäläiset
Tõnismäellä tyhjää ruohokenttää ympäröivä verkkoaita on muuttunut tulipunaiseksi. Se on koristeltu ylhäältä alas neilikoilla ja erilaisilla viesteillä. Venäläiset tuovat sinne kirjeitään kuin juutalaiset itkumuurille. Tämä on uusi Jerusalem. Kansaa on paikalla muutama sata ja aitaa vartioi rauhallinen poliisirivistö, joka sallii ihmisten käydä aidan luona. Paikalla on paljon kuvaajia ja kameroita. Tiheään kiinnitetyt kukat ja paperilaput tervehtivät tyhjää aidattua aukiota, jonka sisäpuolella ei ole mitään. Mutta juuri tämä ei-mitään on nyt Viron tasavallan suurin vaara. Tämä ei-mitään säilyy ihmisten mielissä ikuisesti.
Alan kiertää mellakka-aitaa, sillä aion lukea ja merkitä muistiin kaikki siihen kiinnitetyt viestit. Aluksi näen valkoisia ilmapalloja ja tarroja, joissa Pronssisoturin kuvan vierelle on kirjoitettu: Muistan. Olen ylpeä. Pian huomaan, että suurin osa viesteistä on uhkauksia. Tasaisin väliajoin aitaan kiinnitettyyn A4-paperiin on kirjoitettu venäjäksi: Emme unohda koskaan! Emme anna koskaan anteeksi! Yhteen lappuun sama on kirjoitettu myös englanniksi. Kävelen eteenpäin ja huomaan aidan juurelle jätetyn hautakynttilän, jossa lukee englanniksi The Wall. Juuri niin, valtava muuri on nyt pystytetty voittaja- ja häviäjäkansojen välille.
Sitten huomaan useammankin värillisen A4-kokoisen kopion, joka on päällystetty paksulla muovilla. Siihen on printattu Pronssisoturin kuva ja venäjänkielinen teksti: Hyvää voitonpäivää 9. toukokuuta 2007! Ikuinen muisto!!! Me muistamme!!! Me tiedämme!!! Kunnia voittajakansalle!!! Ikuinen muisto sankareille!!! Aina muistoissamme ja sydämissämme. Kiitos!
Äkkiä kuulen musiikkia. Vanha musta Audi lipuu hiljaa katua alaspäin aidan myötäisesti ja pysähtyy liikennevaloihin. Stereot ovat täysillä, avoimesta ikkunasta kuuluu Venäjän kansantaiteilijan Žanna Bitševskajan kiihkokansallinen balladi Me venäläiset. Karhea naisääni kaikuu Tallinnan illassa:
ME VENÄLÄISET
Meidät luotiin ylistämään Kristusta,
ei vihollisen hirveys lannista.
Ja lyötiin meitä sirpein, tähdin, vasaroin,
mut lippunamme aina risti on.
Tie kapea vie meidät luokse Kristuksen,
me tunnemme myös vainon, turmion.
Me olemme venäläisiä,
ja nousemme polviltamme.
Nimessä Tsaarin suutelimme ristiä,
kun petos vaani suurta kansaamme.
Me hajaannuimme kaikkialle maailmaan,
kuin vanha kansa valittu Jumalan.
On haavat Venäjämme taas auenneet,
mut näkyy eessä valo Kristuksen.
Jos pakanat ne käyvät jälleen kimppuumme,
me taistelemme ristit rinnalla.
Me emme neuvottele kanssa vainoojain,
suurteot sankareiden velvoittaa.
Venäjämme, Ukraina ja Valko-Venäjä,
suurheimot kolmen slaavisoturin.
Nyt kaikuu riemu kautta koko maailman,
Venäjämme Voiton sarastus.
Me eespäin käymme ristein, ikonein,
näin Venäjämme Tsaari kruunataan.
Käy kutsu enkeleiden taistoon viimeiseen,
puolesta uskon, Tsaarin, pelko pois.
Ja katumuksen, rukouksen voimalla,
saa ylösnousemuksen Pyhä Venäjä.
Tie kapea vie meitä luokse Kristuksen,
Me tunnemme myös vainon, turmion.
Me olemme venäläisiä,
ja nousemme polviltamme.
Me olemme venäläisiä,
osaamme katua, emme alistu.
Valo vaihtuu vihreäksi ja auto ajaa pois. Yksinäisen Audi-soturin mielenosoitus on päättynyt. Bitševskaja on minulle entuudestaan tuttu. Hänen suosionsa Venäjällä kasvaa. Bitševskajaa soitetaan Venäjän televisiossa yhä useammin silloin, kun kysymys on virolaisten ja latvialaisten aiheuttamista ongelmista. Bitševskajan aviomiehen Gennadi Ponomarjovin sanoitukset eivät jätä mitään arvailujen varaan: venäläiset ovat Jumalan valittu kansa, hengellisenä johtajanaan Marttyyritsaari Nikolai II perheineen. Venäjän kaikki synnit on pesty tsaarin verellä, Bitševskajan lauluissa lauletaan ja manataan samalla esille Harmageddonia eli uutta Kulikovon taistelua, jossa koko Venäjästä tulee Kulikovon kenttä. Sen jälkeen ”kaikki Venäjän viholliset mestataan”, kuten Ponomarjov sanoittaa, ja myös Jerusalem kuuluu venäläisille, ainoille oikeauskoisille ja nöyrille kristityille. Viron kannalta on tavallaan hyvä, että Bitševskaja jättää virolaisten rankaisemisen Jumalan asiaksi. Tunnelmasta aistii, että kapinaa ei juuri nyt haluta herätellä.
Sitten huomaan aidassa vielä yhden mielenilmaisun. Kysymys on valokuvasta, jonka Punaisen Armeijan rintamavalokuvaaja Galina Sanko otti Petroskoin vapauttamisen yhteydessä keväällä 1944. Kuvassa näkyy joukko venäläisiä lapsia suomalaismiehittäjän keskitysleirillä piikkilanka-aidan takana ja heidän yläpuolellaan on varoitustaulu, jossa uhataan ampumisella. Kuvassa oikealla on tuntemani Klavdija Njuppijeva, entinen Soboleva, joka on toiminut puheenjohtajana Petroskoin keskitysleirien lapsivankien yhdistyksessä. Klavdijan ja muiden sorrettujen lasten kasvot tuijottavat minuun Tõnismäen mellakka-aidasta. Mitähän mieltä Klavdija olisi, jos tietäisi, että hänen lapsenkasvoillaan osoitetaan Tõnismäellä mieltä Viron hallitusta vastaan?
KUVA 76
Klavdija Nuppijeva kuvassa oikealla.
Kuolleiden ilmestyminen
Olen varannut lipun Erkki-Sven Tüürin Kuudennen sinfonian kantaesitykseen Estonia-teatteriin. Mutta koska olemme Virossa, illan ohjelmaan on voitonpäivän kunniaksi lisätty saksalaista musiikkia, natsisympatioistaan tunnetun Richard Straussin Don Juan. Sattumalta tarina sopii tähän päivään kuin nyrkki silmään: hautausmaan patsas herää eloon, kävelee pilkkaajansa kotiin ja vetää tämän suoraan helvettiin. Tarinalla on toinenkin nimi: Kivinen vieras.
Ennen konserttia kävelen ympyrää juhlayleisön seassa ja huomaan, että häiritsevän moni nainen on pukeutunut sinimustavalkeaan. Kaikkialla ympärilläni puhutaan vain viroa. Täällä ei ole yhtäkään Pyhän Georgios Voittajan muistonauhaa. Mitä jos laittaisin sellaisen rintaani? Tunnelma on painostava ja kyräilevä.
Erkki-Sven Tüürin sinfonia on sitä tavallista sumun peittämää arvoitusta. Viro ei tarvitse menneisyyttä, se kurkottaa tulevaisuuteen. Se ei tarvitse syyttömänä murhattujen hautoja. Valkoinen laiva etääntyy merelle. Viro nukkuu rauhatonta unta…
Sinfonia huipentuu itkuvirteen. Parvella lapsikuoro rämpyttää kanteleitaan. Yleisö ihastuu, mutta minä säikähdän. Ensin näen parvella vaaleatukkaisia pikku kanteleensoittajia, mutta toisen kerran katsoessani huomaankin heidät tummatukkaisiksi ryysyläisiksi. Murhatut juutalaislapset ovat ilmestyneet minulle.
Vaikka onkin voitonpäivä, Virossa kaikki pelkäävät. Olen nähnyt kiusaantuneita silmiä ja rauhattomia katseita sotilashautausmaalla, Tõnismäellä ja Estonia-teatterissa. Vain Pronssisoturi laskee katseensa rauhassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti