Epilogi

EPILOGI

 

Selailen vielä yhtä nimilistaa, Estonian uhrien nimilistaa. Joku on julkaissut kirjana luettelon, jossa on 852 nimeä aakkosjärjestyksessä: syntymävuosi ja kansalaisuus, ruumis useimmiten kadoksissa – virolaisia, suomalaisia ja ruotsalaisia nimiä, jokunen venäläinenkin. Jokaisella yhtä kauhea loppu, yllättävä hukkuminen pilkkopimeässä kylmään mereen. Panen merkille, että Suomen kansalaisia kuoli vain kourallinen, mutta toisaalta Ruotsin kansalaisten joukossa melkein joka toisella on suomalainen nimi.

          Estoniakin on tahra Viron historiassa. Virallisen onnettomuustutkinnan mukaan uppoaminen aiheutui metallin väsymisen ja huonon sään yhteisvaikutuksesta, mutta kilpailevien raporttien mukaan laivalla räjähti pommi. Jos se on totta, kysymys on Viron holokaustiin rinnastettavasta 852 ihmisen joukkomurhasta. Toimittaja Jutta Rabe on tehnyt asiasta rikosilmoituksen Saksassa. Ruotsissa selvitykset aloitettiin uudelleen, kun ruotsalaiset tullimiehet tunnustivat Estonian sittenkin salakuljettaneen venäläistä sotilasteknologiaa. Tallinnan pogromien aikaan Ruotsissa julkaistiin uusin raportti, jossa Estonian uppoamisen syyksi mainittiin pommi. Jaan Kaplinski kirjoittaa: ”Valtiota nimeltä Titanic ei ollut olemassa, mutta on valtio nimeltä Estonia.”

          Minun on haettava vielä viimeinen tunnustus ihmiseltä, joka tietää kaiken. Neuvostoliiton sankari Arnold Meri on nähnyt Viron historian kaikki vuosikymmenet. Hän on Mart Raudin vuonna 1943 julkaistun Nuori sankari -teoksen päähenkilö. Saan sankarin puhelinnumeron sattumalta. Arnold Konstantinovitš vastaa puhelimeen pirteästi ja kutsuu minut kotiinsa keskustelemaan. Hän varoittaa koirasta, mutta lupaa tulla ovelle vastaan.

          Ajan Tallinnan Nõmmen somaan esikaupunkiin ja parkkeeraan Arnold Meren funkkistalon eteen. Pian ikämies ilmaantuu ovensuuhun harmaa puku päällä. Kun harpon pihan poikki ovelle, isäntä hymyilee ystävällisesti ja toivottaa minut lämpimästi tervetulleeksi. Kädenpuristus on luja ja terve. Meri on lyhyenläntä, vaikka kuvista häntä voisi luulla parimetriseksi. Iloinen sankari saattaa minut eteiseensä ja kirjastohuoneeseen. Kaikki mitä aistin, viittaa Neuvostoliittoon. Tunnen siirtyneeni 1950-luvun Moskovaan.

          Isäntäni varoittaa olevansa 75-prosenttisesti sokea ja puolikuuro. Mutta ei se menoa haittaa. Vaikka Meri on melkein 90-vuotias, järki leikkaa. Hän puhuu venäjää täydellisesti ja viroa melkein yhtä hyvin. Sivusilmällä huomaan, että Meren työpöydällä lepää vielä lukematon Aleksandr Djukovin uunituore tietokirja Myytti kansanmurhasta. Siinä kerrotaan, miten Viro vääristelee historiaansa neuvostomiehityksistä. Vastapäisen funkkistalon olohuoneessa liikahtaa verho. Naapurin mummo näkee suoraan Meren työhuoneeseen. Alan miettiä, minkälaista väkeä naapuri on Meren työhuoneessa vuosikymmenien varrella nähnyt.

          En aio kiusata vanhusta kysymyksillä kansanmurhasyytteestä. Häntä syytetään kansanmurhasta, jota hän ei ole tehnyt – koska ei ole ollut mitään kansanmurhaakaan. Se on pelkkä apartheid-hallituksen keksimä myytti venäläisten sortamiseksi ja halvan työvoiman varmistamiseksi, sekä tietysti Neuvostoliiton Sankarin kiusaamiseksi. Häntä kiusataan vain siksi, että hän on ensimmäinen virolainen Neuvostoliiton sankari, joka ei antanut tuumaakaan periksi, vaikka fasistit ampuivat hänet täyteen reikiä pitkässä taistelussa elokuussa 1941. Viimeisen luodin hän oli säästänyt itseään varten.

          Meri istuu suuren pöydän ääreen. Taustalla on seinän peittävä hylly neuvostolaista kirjallisuutta. Sankarimme puhuu pitkään. Hän aloittaa kertomuksensa hyvin kaukaa ja alustaa laajasti. Arnold Meri kertoo liittyneensä vuonna 1940 Viron vallankumousliikkeeseen. Hän oli palannut vanhempiensa kanssa Jugoslaviasta Tallinnaan 1938. ”Tuohon aikaan sellaisia idiootteja ei näkynyt yhtäkään, jotka olisivat ajatelleet, että toisen maailmansodan syttyessä Viro jäisi sodan ulkopuolelle”, Meri sanoo.

          Meri palveli Viron armeijassa ja näki kaiken. Kaikki ymmärsivät, että Viron joutuessa sotaan ainoa todellinen kysymys koskisi sitä, kenen puolella Viro sotisi. Tämä syvä kuilu jakoi kansan – vaikka tänään Mart Laar väittää, että Viro oli yhtenäinen eikä ristiriitaa ollut. Äiti sanoi Arnold-pojalleen: ”Poikani, jos sota alkaa, älä sodi neuvostoliittolaisia vastaan. Jos muuta vaihtoehtoa ei ole, mene heidän puolelleen.” Kesäkuun 21. päivänä 1940 Arnod Meri karkasi varuskunnasta kaupungille. Keskustassa oli mielenosoituksia. Siellä puhuttiin ”vaikenemisen ajan” eli Pätsin diktatuurin lopettamisesta ja haluttiin toimia niitä vastaan, jotka vetivät Viroa liittoon Hitlerin kanssa. Paikalla oli suurin osa kansasta, tuhansia ja taas tuhansia. Jalkakäytävät olivat täynnä ihmisiä, jotka taputtivat ja hurrasivat Hitlerin ja Pätsin vastaisille iskulauseille. ”Se ei ollut mikään ovela neuvostoprovokaatio, vaan puhtaan kansan tahdon tulos”, Arnold Meri selostaa 70 vuoden jälkeen.

          Viroa ei aluksi ollut tarkoitus sovjetisoida, mutta ruokahalu kasvoi syödessä. Neuvostojohto haaveili Venäjän imperiumin palauttamisesta. Stalin otti käyttöön vanhat arvo- ja kunniamerkit sekä ministerin arvonimen kansankomissaarin sijaan. Myös Baltia aiottiin palauttaa.

          Sitten Meri haluaa puhua Pronssisoturista ja sen historiasta. Hän sanoo, että kysymys on monimutkainen. Sen ympärillä on paljon kaikenlaista, jolla ei ole mitään tekemistä Pronssisoturin kanssa. Yllättäen Meri kertoo, että Tõnismäen vainajien siirtoa vaadittiin jo vuonna 1944. Kun rintama oli ollut syyskuussa 1944 vain sadan kilometrin päässä Tallinnasta, kaupunkiin lähetettiin kiireesti kaksi operatiivista ryhmää tehtävänään vallata se yöllä. Oli saatu tiedustelutietoa siitä, että saksalaiset aikoivat lähtiessään räjäyttää Tallinnassa monia kohteita – kuten oli tehty Narvassa. Tallinnaan eteni kaksi ryhmää, yksi Narvan ja toinen Tarton suunnasta. Alettiin kilpailla, kumpi olisi kaupungissa ensiksi ja tekisi enemmän voiton eteen.

          Tallinnan vapautuksen jälkeen toinen kaupungin valloittaneista ryhmistä hautasi kaatuneitaan Tõnismäelle ja toinen sotilashautausmaalle. Mutta koska molemmat pitivät itseään ainoana oikeana Tallinnan vapauttajana, jo vuonna 1944 alettiin puhua hautojen siirtämisestä. Seuraavana vuonna kysymys otettiin esille puolueessa. Asiasta käynnistettiin keskustelu, johon Arnold Merikin pyydettiin Nuorisoliiton pääsihteerinä mukaan. Yhtäältä vaadittiin vainajien poistamista Tõnismäeltä, toisaalta vaadittiin vainajien kunnioittamista. Äänestyksessä haudat päätettiin jättää koskemattomiksi ja päätös sinetöitiin monumentilla, joka esittää tovereidensa haudalla surevaa Eestiläisen armeijakunnan sotilasta.

          Parikymmentä vuotta myöhemmin virolaiset Neuvostoliiton Sankarit Arnold Meri ja Albert Repson saivat kunnian sytyttää ikuisen tulen Pronssisoturin eteen. Sitten syntyi perinne viedä Kadriorgun juhlissa torniin ikuinen tuli, joka otettiin aina Pronssisoturin edessä palaneesta ikuisesta tulesta. Arnold Merestä tuli virallinen Tulensytyttäjä, joka vähän kuten olympialaisissa kuljetti ikuisen tulen Pronssisoturin luota Kadriorgun puistoon. Vasta kun venäläiseen väestöön alettiin suhtautua Virossa ”epänormaalisti”, kuten Meri asian ilmaisee, Pronssisoturin symbolinen merkitys muuttui. Siitä tuli väärin perustein Venäjän symboli Aljoša, vaikka se on puhtaasti virolainen sankari.

          Kysyn Arnold Mereltä, mitä loppujen lopuksi tapahtui huhtikuun 26. päivänä vuonna 2007, kun Tallinnan kaduilla alkoi venäläinen kapina. En tiedä, luuleeko Meri minua Kapon agentiksi, mutta aluksi hän kiistää osallisuutensa. Hänen johtamallaan Viron antifasistisella komitealla ei kuulemma ollut asian kanssa mitään tekemistä. Kun Yövartion aktivistit olivat olleet yhteydessä komiteaan, Meri oli neuvonut heitäkin olemaan rikkomatta lakia. Meri on tekemisissä kahden Virossa toimivan suuren veteraanijärjestön kanssa, jotka päättivät siirtää voitonpäivän juhlintaansa jännitysten vähentämiseksi. Veteraanit eivät osallistuneet huhtikuun tapahtumiin millään tavalla, Meri sanoo.

          Tallinnan pogromit liittyivät vaaleihin, vanhus jatkaa. Cui bono? Reformipuolue tavoitteli ääniä kaatamalla Pronssisoturin ja lietsomalla kansalliskiihkoa. Valtiovallan suunnittelema provokaatio meni överiksi. Paikalle tuotiin koululaisia heittelemään kiviä ja rikkomaan näyteikkunoita. Kun provokaatio ylittää sille varatut kehykset, tuloksena onkin jotain muuta. Huligaanilla ei ole kansallisuutta! Pronssisoturi ei ollut häirinnyt ketään 17 vuoteen, mutta nyt siitä tuli maailmanlaajuinen ongelma. Sitten Neuvostoliiton Sankari sanoo: ”Olen pian 90-vuotias. En erityisesti pyri nykyisen Viron poliittiseksi johtajaksi.”

          Äkkiä päätän kysyä kaiken kokeneelta mieheltä, mikä oli Viron historian parasta aikaa. Vanhus hymähtää. ”Minä en voi vastata tuohon. Jokaisella ajalla on hyvät ja huonot puolensa, eikä niitä voi mitata. Viron historia ei ole vielä loppu. Neuvostoajassa oli sekä hyvää että huonoa. Kaikki historian hyvät ja huonot puolet ovat jättäneet tulevaisuuteen omat jälkensä. Menneisyyden häpäiseminen häiritsee elämää tulevaisuudessa”, tietäjä sanoo. Yksi lause vie huomioni: ”Viron historia ei ole vielä loppu.” Se tarkoittaa, että se ennemmin tai myöhemmin loppuu, mahdollisesti piankin. Mieleeni palaavat Johan Laidonerin sanat: ”– – pikkuvaltiot eivät yksin kykene olemaan olemassa, niiden väistämätön kohtalo on ennemmin tai myöhemmin liittyä yhden tai toisen maan kanssa.”

 

Arnold Meri.

 

          Haluan lopuksi kysyä Mereltä, minkälainen on Eestin tulevaisuus. ”Tulevaisuuden prosessit ovat merkittävästi monimutkaisempia”, vanhus sanoo. ”Se, mitä Virolle 20 vuoden kuluttua tapahtuu, ei riipu Virosta, vaan maailmanlaajuisista prosesseista. Maailmassa voi tapahtua syvällisiä muutoksia. Ihmiskunnan kohtalo riippuu globalisaatiosta. Tiivistyessään ja nopeutuessaan se aiheuttaa muutoksia maailman sosiaalisessa ja poliittisessa tilanteessa. Nämä muutokset ovat suuria ja tuntuvia. Maailmantalous on yhtenäinen organismi, jossa kaikki osat liittyvät toisiinsa. En ymmärrä, miten yksi talous ja monta poliittista järjestelmää sopivat yhteen. Pelkään, että globaali talous ei siedä tällaista hallintoa. Kun Yhdysvaltain finanssipiirien johto haluaa, että globaalitaloutta johdetaan yhdestä keskuksesta, sellainen perustetaan. Se on mahdollinen, jos sen lisäksi perustetaan suuri ja voimakas nyrkki. Mutta nykymaailmassa se ei onnistu. Irakia ei saatu nyrkillä järjestykseen.”

          Tunnit kuluvat, Neuvostoliiton Sankari jatkaa puhettaan. Hän haluaisi puhua pitkään, sillä tulevaisuus on hänellä kädessään. Yritän saada kaiken ylös, mutta valkoinen laiva odottaa. Minun on kiirehdittävä satamaan. Sanon Merelle hyvästit, hän hymyilee valloittavaan tapaansa ja puristaa minua lämpimällä ystävän kädellä. Pois ajaessani näen, miten viimeinen virolainen Neuvostoliiton Sankari huiskuttaa minulle iloisena kotioveltaan.

          Myöhemmin selailen lehtiä ja eteeni osuu puhe, jonka Arnold Meri oli pitänyt Pihkovan lähistöllä Eestiläisen armeijakunnan muistomerkin avajaistilaisuudessa toukokuussa 2007. Samalla paikalla Meri oli ansainnut Neuvostoliiton Sankarin arvon puolustaessaan esikuntaansa elokuussa 1941. Puheessaan Meri sanoi: ”Pronssisoturiin liittyviä tapahtumia ei pidä arvioida Viron tai Venäjän vaan maailman mittakaavassa. Globaalit ongelmat heijastuivat pieneen Baltian lätäkköömme. Kyse on hyökkäyksestä viime vuosisadalla saavutettuja mahtavia sosiaalisia uudistuksia vastaan. Minä olen jo vanha ja muistan 1920- ja 1930-lukujen maailman erittäin hyvin. Ilmainen terveydenhoito, koulutus ja eläke olivat suuria voittoja. Lokakuun sosialistisen vallankumouksen globaalia merkitystä ei voi jättää pois laskuista, sisältäen myös voittomme fasismista. Nyt meneillään on hyökkäys menneen vuosisadan saavutuksia vastaan. Pronssisoturi on tässä prosessissa vain mikroskooppinen pisara. Me hävisimme Pronssisoturin jutun. Mutta sodassa on aina parempi hävitä ensimmäinen taistelu. Se selvittää ajatukset ja auttaa keräämään kaikki voimat ratkaisevaan kamppailuun.”

          Ilja Ehrenburg kirjoittaa: ”Me tiedämme, ettei kuolema voi voittaa elämää, ja siksi olemme varmoja siitä, että me tuhoamme fasismin.”