keskiviikko 7. tammikuuta 2009

Luku 3: Marttyyrit



MARTTYYRIT

 

Venäjän uusi presidentti Dmitri Medvedev on hämmästyttävän samannäköinen kuin Marttyyritsaari Nikolai II, joka ammuttiin perheineen ja palvelijoineen Jekaterinburgissa erään kauppiastalon kellariin kesällä 1918. Todistajien mukaan kellarin seinät alkoivat pian vuotaa verta. Venäläiset ortodoksit julistivat tsaariperheen pyhiksi keisarillisiksi kärsimyksenkantajiksi yhteensä kolme kertaa: vuonna 1928, 1981 ja 2000. Marttyyritsaarin elämä ja pyhyys tuntuvat silti kiistanalaisilta. On kuin hänen pyhyytensä herättäisi vain outoja kysymyksiä Venäjän tulevaisuudesta.

          Rauhaton Marttyyritsaari näyttäytyi viimeksi Berliinissä toukokuussa 1945. Palavaan Berliiniin saapunut Punaisen Armeijan viestimies Fjodor Valikov oli mennyt sisälle Valtiopäivätaloon ja nähnyt everstin univormuun pukeutuneen keisarin seisovan ääneti portaikossa. Valikovin mielestä tsaari näyttäytyi osoittaakseen, että hän oli Venäjän armeijan todellinen päällikkö.

          Muutaman metrin päässä Berliinin Valtiopäivätalosta alkoi toisenlainen marttyyritarina, kun sotamies Ivan Tšurakov huomasi pommikuopan pohjalla pilkottavan viltin reunan. Yliluutnantti Aleksei Panasovin johdolla maasta kaivettiin kaksi palanutta ihmistä ja kaksi koiran raatoa. Buchin kaupunkiin perustettu pääpatologi Nikolai Krajevskin ja I Valko-Venäjän rintaman johtavan oikeustieteen asiantuntijan Faust Škavarskin johtama erikoiskomissio sai selville, että ruumiit kuuluivat fyyrerille ja hänen vastavihitylle vaimolleen. Koiranraadot osoittautuivat pariskunnan entisiksi lemmikeiksi. Koirien tuntomerkit kirjattiin Punaisen Armeijan pöytäkirjaan:

 

1. Saksalainen paimenkoira (narttu), karva tummanharmaa, suurikokoinen, kaulassa pienirenkaisesta ketjusta tehty panta. Haavoja ja verta ei koirasta tavattu.

2. Pienikokoinen (uros), karva musta, ilman kaulapantaa, haavoja ei ollut, suun yläosan luut rikkoutuneet.

 

 


Eva Braun ja Adolf Hitler lemmikkeineen.

 

Fyyrer nousee haudasta

 

Stalin oli perustanut erikoisosaston fyyrerin löytämiseksi elävänä tai kuolleena. Kun ruumis löytyi, Stalin epäili lavastusta ja pelkäsi Hitlerin kuitenkin päässeen pakoon. Hän muisti, miten Hitler oli pettänyt hänet kesäkuussa 1941 ja pettäisi varmasti uudelleenkin. Stalin halusi fyyrerin kuolemasta kiistattomat todisteet. Niinpä patologit sahasivat fyyrerin leukaluusta irti hampaat, jotka annettiin pienessä punaisessa rasiassa rintamatulkki Jelena Kaganille. Hän hankki hammashoitaja Kätchen Heusermannin ja hammasteknikko Fritz Echtmanin todistajanlausunnot. Sitten Hitlerin hampaat lähetettiin Moskovaan säilytettäviksi ikuisesti.

          Hitler itse halusi, ettei hänestä jää murustakaan jäljelle. ”En halua joutua juutalaisten järjestämäksi näyttelyesineeksi vihollisten käsiin heidän harhaanjohdettujen massojensa huviksi”, hän sanoi viimeisinä hetkinään. Hän päätti omasta ja tyttöystävänsä kohtalosta kuultuaan, miten Mussolini naisineen ripustettiin lyhtypylvääseen. ”Stalin laittaa minut alastomana häkkiin Punaiselle torille”, hän sanoi apulaisilleen. Stalingradin hävinnyt Paulushan oli laitettu torille yksinään laahustamaan.

          Hitler jatkoi hysteeristä parjaustaan loppuun saakka ja saneli testamenttiinsa: ”Vuosisadat kuluvat, mutta kaupunkiemme ja muistomerkkiemme raunioista nousee jatkuvasti uudistuva viha sitä kansaa vastaan, joka on yksin täydellisessä vastuussa kaikesta: kansainvälinen juutalaisuus ja sen apurit!” Hän kehotti saksalaisia jatkamaan taistelua: ”Ennen muuta velvoitan kansakunnan johdon ja alamaiset rotulakien tarkkaan noudattamiseen ja armottomaan vastarintaan kaikkien kansojen yleismaailmallista myrkyttäjää, kansainvälistä juutalaisuutta vastaan.” Sitten fyyreri antoi viimeisen käskynsä: hänen ja hänen vaimonsa ruumiit tuli hävittää polttamalla. Sen jälkeen hän teki naisineen itsemurhan bunkkerissaan. Siitä alkoi Hitlerin kummallinen, 25 vuotta kestänyt kuolemanjälkeinen vaellus, joka jatkuu yhä.

          Julkisuuteen annetun ilmoituksen mukaan ruumiit poltettiin ja tuhka levitettiin tuuleen, mutta todellisuudessa jäännökset haudattiin tutkimusten jälkeen Buchiin. Hitler kaivettiin melkein heti ylös salaperäistä Moskovasta tullutta vierasta varten. Sitten Johtaja haudattiin uudelleen Finowiin. Yksikön vaihdettua asemapaikkaansa Hitler otettiin jälleen mukaan ja haudattiin Rathenowiin. Hautapaikkaa kaavailtiin pysyväksi, sillä sen päälle istutettiin asiakirjojen mukaan 101 kuusta. Mutta helmikuussa 1946 fyyreri kaivettiin taas ylös ja vietiin uuteen paikkaan Magdeburgiin, osoitteeseen Westendstrasse 36. Siellä Johtaja makasi 25 vuotta vaimonsa vierellä.

          Stalin pelkäsi fyyreriä kuolleenakin. Oli olemassa vaara, että natsit alkaisivat palvoa Johtajansa hautaa. Siksi kaikki oli äärimmäisen salaista. Mutta mahdollista oli sekin, että Johtaja itse halusi ylös – hänen viimeistä toivomustaanhan ei ollut täytetty.

 

Operaatio Arkisto

 

Fyyrerin 80-vuotispäivän lähestyessä Magdeburgin hauta alkoi häiritä eläviä. KGB:n päällikkö Juri Andropov teki maaliskuussa 1970 salaisen esityksen Adolf Hitlerin jäännösten hävittämisestä. Suunnitelma sai koodinimen Arkisto. Leonid Brežnev, Aleksei Kosygin ja Nikolai Podgornyi hyväksyivät hankkeen.

          Yön pimeydessä osoitteeseen Westendstrasse 36 pystytettiin teltta, jonka suojissa Hitlerin hauta kaivettiin auki. Fyyrerille järjestettiin hautajaiset, tällä kertaa viimeiset: tuhka vedettiin vessasta alas. Hitlerin viimeinen vaellus Berliinin bunkkerista vessanpönttöön oli pitkään salaisuus, kunnes Venäjällä valtaan nousi Saksan ystävä Vladimir Putin. Venäjän turvallisuuspalvelu FSB julkisti Hitlerin kuolemaan liittyneet asiakirjat vuonna 2000 ja tuotti aiheesta dokumenttielokuvan. Johtajan hampaita säilytetään edelleen Venäjän turvallisuuspalvelun kaapissa kumoamattomana todisteena. Myös fyyrerin pyssyt, takki, hattu, prenikka jne. ovat venäläisten hallussa. Niitä esitellään televisiossa aika ajoin todisteena siitä, kuka voitti ja kuka hävisi.

          Fyyrerin viimeisen matkan tultua ilmi hänen entisen koulunsa seinään Fischlhamissa kiinnitettiin kaksi pientä laattaa. Vasemmanpuoleisessa lukee: ”Varoittavaksi muistoksi. Täällä Adolf Hitler oppi lukemaan ja kirjoittamaan 1895–1897. Ei onnea – onnettomuutta – tuhon ja kuoleman hän toi miljoonille ihmisille.” Oikeanpuoleiseen laattaan on kiinnitetty pieni graniitinpalanen ja sen oheen teksti: ”Graniittia Mauhausenin keskitysleirin kuolemanportaista.”

          Hitler jatkaa elämäänsä jokaisen ihmisen mielessä. Maailmassa ei ole sellaista riitaa, mikä ei ennemmin tai myöhemmin päättyisi natsisyytöksiin. Myös lähes joka kodissa on joskus puhuttu ”pikkuhitlereistä”. Amerikkalaisissa elokuvissa esiintyy usein hakaristilippu tai musta SS-univormu – molemmat fyyrerin itsensä suunnittelemia.

          Ei ole sellaista päivää, ettei Hitler tavalla tai toisella näyttäytyisi meille. Kaikilla valtioilla, puolueilla ja aatteilla on jonkinlainen asenne Hitleriä ja hänen natsilaisuuttansa kohtaan. Pahuuden suuri profeetta Hitler on valitettavasti elämässämme enemmän läsnä kuin Jeesus tai Muhammad (rauha hänelle). Kenties Hitler muistuttaa olemassaolostaan niin kauan kunnes maailmasta hävitetään viimeinenkin kirottu reliikki: hampaat, joita edelleen säilytetään Venäjän turvallisuuspalvelun arkistossa.

 

Hirttolavalla

 

Sodan uhreista on kerrottu paljon, mutta pyövelien kohtaloista vähän. Mitä heille tapahtui? Kärsivätkö he loppujen lopuksi enemmän tai vähemmän kuin uhrinsa?

          Tallinnassa syntyneen ja varttuneen Hitlerin hovifilosofi Alfred Rosenbergin ura päättyi erittäin nöyryyttävästi: hänet hirtettiin Nürnbergissä vuonna 1946. Ennen kuolemaansa Rosenberg ehti kirjoittaa sellissä muistelmansa, joissa hän palasi nuoruutensa Tallinnan vanhan kaupungin kauniiseen siluettiin. Rosenberg käveli hirttolavalle lyötynä, muttei hermostuneena. Kuuluisan ateistin perässä kulkenut protestanttinen pappi kertoi jonkinlaisesta kääntymyksestä. Kun amerikkalainen pyöveli tiedusteli Rosenbergiltä tämän nimeä ja viimeisiä sanoja, entinen valtakunnanministeri vaikeni. Hän oli siis itselleenkin jo kuollut. Viimeisenä tekonaan hän vilkaisi ilmeettömänä pappiin.

          Katson valokuvaa, joka otettiin Rosenbergistä hirttämisen jälkeen. Kasvot ovat levolliset kuin lapsella. Niistä puuttuu se mielipuolinen raivo ja hermostuneisuus, joka näkyy kaikissa hänestä elävänä otetuissa kuvissa. Todistajien mukaan Rosenbergin teloitus oli ”helpoin” – vaikka ei kovin arvokas kuolema henkilölle, joka oli palkittu Suomen korkeimmalla kunnianosoituksella, Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan suurristillä. Perikunta ei palauttanut ristiä Rosenbergin kuoleman jälkeen, vaikka säännöt niin vaativat.

          Pyöveli John C. Woods sanoi Nürnbergin jälkeen: ”Hirtin kymmenen natsia ja olen siitä ylpeä. En ollut hermostunut. Tässä ammatissa ei ole varaa hermoiluun.” Woodsin tiedetään hirttäneen kaikkiaan 347 ihmistä. ”Jonkunhan se täytyy tehdä. Tavallaan ajauduin tähän työhön vahingossa.”

          Entäpä Auschwitzin päällikkö Rudolf Höss? Hän päätti päivänsä leirinsä portille kyhätyssä hirsipuussa. Viimeisenä toivomuksenaan Höss pyysi kupin kahvia. Sen etsimiseen meni pari tuntia. Juotuaan puolalaisen naisen tarjoileman amerikkalaisen kahvin Höss sanoi: ”Olen hyvin pahoillani siitä, mitä olen tehnyt Puolan kansalle. Pyydän, että he antavat minulle anteeksi.” Kuoleman suuri asiantuntija Höss käveli hirttolavalle hallitun ylpeästi. Kun köysi oli kiinnitetty kaulan ympärille, Höss tuntui hallitsevan itsensä täydellisesti. Hirsipuu seisoo edelleen museoituna niille, jotka haluavat muistella Hössiä ja hänen viimeistä kahvikupillistaan.

          Entä sitten Saksan turvallisuuspoliisin päällikkö Reinhard Heydrich, joka julisti Viron ”juutalaisista vapaaksi” Wannseessä tammikuussa 1942? Nuori mies ei silloin tiennyt, että hänellä oli vain neljä kuukautta elinaikaa jäljellä. Prahassa brittien kouluttama tšekkipartisaani Jan Kubiš heitti Heydrichin autoon pommin. Heydrich kitui päiväkausia ennen kuolemaansa. Hänet haudattiin juhlallisesti Berliiniin. Haudalle nostettiin pronssiin valettu kuolinnaamio ja asetettiin pysyvä vartio.

          Heydrichin murhaajat tappoivat itsensä natsien piirittämään ortodoksikirkkoon Prahassa. Kostoksi Heydrichin murhasta Hitler määräsi Lidicen kylän hävitettäväksi. Lidicen asukkaat tapettiin, talot räjäytettiin, maa ajettiin sileäksi ja kaupunki poistettiin kartoista. Lidice kuitenkin rakennettiin uudelleen vuonna 1949, ja sinne pystytettiin pronssinen muistomerkki murhattujen lasten muistoksi. Siinä lapset seisovat rivissä kuin haamut. Lidicen muistomerkki voisi yhtä hyvin olla omistettu Virossa murhatuille juutalaislapsille.

 


Lidicen kuolleiden lasten muistomerkki.

 

          Nuori ja kiihkeä natsiupseeri Martin Sandberger, joka johti juutalaisten, mustalaisten ja muiden syyttömien ihmisten tuhoamistoimintaa Virossa, tuomittiin Nürnbergissä 1948 hirteen. Katselen Sandbergerin pidätyskuvaa. Entinen täydellisyyden perikuva, epäinhimillistä nukkemaisuutta henkivä natsi, on muuttunut huolestuneen ja synkän oloiseksi: otsa näkyy paisuneen uskomattomiin mittoihin ja silmät ovat hautautuneet melkein piiloon. Kuolemanpelko näkyy selvästi. Syytettyjen aitiosta otetussa kuvassa Sandberger istuu jäykkänä.

 

 

          Elina Suominen kirjoitti vuonna 1979 Viron holokaustia käsittelevässä kirjassaan, että Sandberger teloitettiin. Syksyllä 2004 Viron lehtiin kuitenkin levisi tieto Stuttgartissa huvilassa eläkepäiviään viettävästä 93-vuotiaasta natsipyöveli Martin Sandbergeristä. Kuolemaantuomitun vaikutusvaltainen isä oli saanut tukea saksalaisilta silmäätekeviltä ja anonut armoa Yhdysvaltain suurlähettiläältä James B. Conantilta. Sandberger olikin vapautunut vuonna 1958. Tiettävästi hän tuki Ruotsiin paenneita virolaisia natsiystäviään.

          Sandbergerin kuolemasta ei ole tullut viestiä. Ehkä hän elää tälläkin hetkellä, 97-vuotiaana. Minkälainen elämä hänellä on ollut? Onko hän pyytänyt anteeksi? Vieläkö hän muistaa ystävänsä Anthonin Helsingistä?

 

Natsijahti

 

Voitonpäivän 30-vuosijuhlan kunniaksi Tallinnassa julkaistiin 1975 kirja Ketään ei ole unohdettu eikä mitään unohdeta. Se on matkaopas ympäri Viroa pystytetyille Suuren isänmaallisen sodan muistomerkeille. Runoilija Olga Berggoltsin lause sopii kirjan kanteen yhtä hyvin kuin se kuvastaa sitä päättäväisyyttä, jolla neuvostoviranomaiset olivat 30 vuoden ajan, aina vuoteen 1974 saakka, metsästäneet virolaisia natsirikollisia.

          Natsijahti alkoi vuonna 1944, kun Neuvosto-Eestin korkein neuvosto perusti historiaprojektin fasistien tekemien sotarikosten aiheuttamien vahinkojen arvioimiseksi. Natsirikosten tutkimuskomission yli 2 000 alakomissiossa työskenteli 40 000 ihmistä – heistä yli 15 000 laati rikoksista ja vahingoista pöytäkirjoja. Komission tutkimusten perusteella järjestettiin kymmeniä oikeudenkäyntejä ja tuomittiin satoja virolaisia natsimiehityksen aikaisista rikoksista. Alkoi uusi kuolemantuomioiden ja teloitusten ketju, joka kesti 30 vuotta.

          Aluksi neuvostovalta hankki todisteet: saksalaisten jo kerran avaamat joukkohaudat avattiin uudelleen, vainajat kaivettiin esiin, tunnistettiin ja haudattiin taas. Tarton Jalak-linjan joukkohaudan vainajat vietiin Tarton suojeluskuntatalolle ja haudattiin tunnistamisen jälkeen uudelleen. Sitten hankittiin asiakirjatodisteet ja todistajat ja otettiin pyövelit kiinni. Heidät vietiin julkiseen oikeudenkäyntiin, tuomittiin, ammuttiin ja haudattiin.

          Jos virolaiset natsipyövelit asuivat ulkomailla, KGB järjesti heitä vastaan maailmanlaajuisen parjauskampanjan ja lähetti tuhansiin ulkovirolaisten kotiosoitteisiin materiaalia, joka kertoi virolaisten fasistien sotarikoksista. Monien maine ja elämä oli pilalla.

          Ketään ei ole unohdettu eikä mitään ei unohdeta.

 

Viron sisällissota

 

Sodan jälkeen Virossa käytiin pitkää sisällissotaa neuvostovaltaa vastaan. Metsäveljet hirttivät neuvostosotilaita puihin, juottivat näille myrkkyviinaa, ryöstivät kauppoja, tappoivat viranomaisia perheineen, räjäyttivät muistomerkkejä, häiritsivät juhlapäiviä, sahasivat puhelinpylväitä ja katkaisivat rautateitä. Virolaista ”kyydittäjää” rankaistiin polttamalla tämä perheineen elävältä taloonsa. Myös virolainen KGB-päällikkö kaapattiin autostaan metsätiellä ja teloitettiin ”tuomion” lukemisen jälkeen.

          Virolaiset metsäsissit valmistelivat kolmatta maailmansotaansa uskoen toivorikkaina Neuvostoliiton romahdukseen, mutta neuvostovalta vastasi metsäveljien terroriin omalla tavallaan. Vuoden 1947 loppuun mennessä yli 8 000 sissiä oli tapettu tai tuomittu vankeuteen. Virosta vietiin Venäjälle yli 20 000 ihmistä vuoden 1949 suuressa joukkokarkotuksessa, paljolti metsäveljien terrorin lopettamiseksi. Vuoden 1955 yleinen armahdus sai monet metsäveljet antautumaan vapaaehtoisesti. Unkarin kansannousun tukahduttamisen myötä 1956 viimeisetkin tajusivat, että Neuvostoliitto oli ja pysyi. Toinen maailmansota päättyi Virossa syyskuussa 1978, kun viimeinen metsäveli August Sabbe hukkui takaa-ajon päätteeksi. Metsäveljien ja neuvostovallan välinen sota kesti yli 30 vuotta.

          Ketään ei ole unohdettu eikä mitään ei unohdeta.

 

Mykkä murhaaja

 

Simon Wiesenthal järjesti Wienissä alkuvuonna 1961 lehdistötilaisuuden otsikolla ”Tappajat keskuudessamme” ja julkaisi samannimisen kirjan. Wiesenthal antoi julkisuuteen tietoja vapaana elävistä natsisotarikollisista, heidän rikoksistaan ja olinpaikoistaan. Samaan aikaan Tallinnassa alkoi Neuvosto-Eestin korkeimman oikeuden sotarikosistunto, jossa syytetyn penkki oli varattu elämän ja kuoleman herralle Ain Merelle. Hänen lisäkseen syytteessä olivat Jägalan leirin päällikkö Alexander Laak, apulaispomo Ralf Gerrets sekä leirin vartija Jaan Viik.

          Vain Gerrets ja Viik olivat läsnä. Ain Mere oli siirretty kesällä 1944 virolaisten SS-miesten esikuntapäälliköksi ja evakuoitu sitten Saksaan, jossa hän oli jäänyt vangiksi toukokuussa 1945. Berliinissä amerikkalaiset alkoivat tutkia Meren sotarikoksia, mutta vuonna 1947 tämä pakeni Englannin Leicesteriin. Siellä hän meni töihin kangastehtaaseen, vietti perhe-elämää, toimi virolaisseuroissa ja Englannin virolaisten yhdistysten liiton hallituksessa, vieläpä Sakala-osakunnan Englannin osaston puheenjohtajana. Ain Mere oli menettänyt puhekykynsä kurkkusyöpäleikkauksessa vuonna 1960. Neuvostoliitto yritti sinnikkäästi saada britit luovuttamaan mykän murhaajan oikeudenkäyntiin Tallinnaan. Venäläisille häntä ei annettu, mutta britit ottivat Meren oikeudenkäynnin ajaksi kiinni. Mere sai seurata omaa oikeudenkäyntiään brittiläisestä vankisellistä käsin, hiljaisena ja kylmin silmin.

          Kalevi-Liivan pyöveli Alexander Laak ei hänkään päässyt istuntoon. Laak ehti miettiä kohtaloaan Kanadan Torontossa lähes 20 vuotta. Kun Neuvostoliitto vaati Laakia luovutettavaksi Tallinnaan oikeudenkäyntiin vuonna 1960, hän esitti maailmalle julman anteeksipyynnön hirttäytymällä kotinsa autotalliin. Se todistaa, että hän katui. Moni ihminen kuoli Laakin käsien kautta, eikä hänellä ollut itselleenkään parempaa kohtaloa tarjottavana.

          Tallinnan oikeudenkäynnissä keskityttiin syyskuun 1942 tapahtumiin, jolloin Ain Mere ja muut olivat valikoineet tuhansia ihmisiä ammuttaviksi Raasikun asemalla. Yhdessä päivässä oli murhattu 900 ihmistä. Salissa kuultiin monta ikävää kertomusta. Todistajat kertoivat, kuinka Mere oli jakanut perheitä eläviin ja kuoleviin. Myös entiset pyövelit tulivat todistamaan, miten Gerrets ja Viik olivat ampuneet lapsia Kalevi-Liivan monttuun. Jaan Viik mainittiin erityisen brutaalina tyyppinä, ja kasvonpiirteiltään erikoinen Laak muistettiin hyvin. Yhdysvaltain holokaustimuseo on julkaissut Internetissä vanhan uutisfilmin Tallinnan oikeudenkäynnistä. Selostus alkaa sanoilla: ”Tässä he ovat! Virolaiset fasistit Ralf Gerrets ja Jaan Viik syytettyjen penkillä yleisölle avoimessa oikeudenkäynnissä Tallinnassa.”

          Gerrets ja Viik tunnustivat kaiken. Uutisfilmi näyttää, miten tavallisen näköinen Viik seisoo näyttämöllä, puhuu kimittävällä äänellä ja tunnustaa murhanneensa pikkulapsia. Viik kertoo heittäneensä lapset ilmaan ja ampuneensa heidät Laakin näyttämän mallin mukaan. Viik kertoi menneensä murhakuopan pohjalle ja ampuneensa ruumisröykkiöön siihen kohtaan, mistä valitusta kuului. Mustanpuhuva Ralf Gerrets tunnusti rikoksensa melkein äänettömänä. Neuvosto-Eestin korkein oikeus luki tuomion:

 

Syytetyt Mere, Gerrets ja Viik osallistuivat aktiivisesti natsimiehittäjän Eestin sosialistisen neuvostotasavallan alueella tekemiin rikoksiin ja joukkomurhiin. Fasistisen rotuteorian mukaisesti Turvallisuuspoliisi ja Turvallisuuspalvelu antoivat ohjeet juutalaisten ja mustalaisten tuhoamisesta. Tätä tarkoitusta varten elo-syyskuussa 1941 Mere ja hänen yhteistyökumppaninsa perustivat kuolemanleirin Jägalaan 30 kilometrin päähän Tallinnasta. Mere nimesi Aleksandr Laakin leirin johtoon; Ralf Gerrets nimitettiin hänen varamiehekseen. Syyskuun 5. 1942 noin 1 500 Tšekkoslovakian kansalaista tuotiin junalla Raasikun rautatieasemalle. Mere, Laak ja Gerrets henkilökohtaisesti valitsivat ne, jotka teloitetaan, ja ne, jotka siirretään Jägalan kuolemanleirille. Yli tuhat ihmistä, enimmäkseen lapsia, vanhuksia ja heikkoja, vietiin joutomaalle Kalevi-Liivaan, missä heidät teloitettiin hirviömäisesti tähän tarkoitukseen kaivettuun erityiseen kuoppaan. Syyskuun puolivälissä toinen juna toi Saksasta 1 500 vankia. Mere, Laak ja Gerrets valitsivat vielä tuhat vankia, jotka he tuomitsivat tuhottaviksi. Tämä vankiryhmä, johon kuului imettäviä naisia ja heidän vastasyntyneitä lapsiaan, vietiin Kalevi-Liivaan, missä heidät tapettiin. Maaliskuussa 1943 Kalevi-Liivan leirin henkilöstö teloitti noin 50 romania, joista puolet oli alle 5-vuotiaita. Myös 60 kouluikäistä romanilasta teloitettiin.

 

Lopuksi luettiin tuomio: Mere, Gerrets ja Viik tuomittiin korkeimpaan rangaistukseen eli kuolemaan. Yleisö puhkesi aplodeihin. Viik ja Gerrets ammuttiin seuraavana päivänä; Laak makasi jo haudassaan kotikaupungissaan Torontossa. Ain Mere jäi henkiin, sillä britit eivät suostuneet luovuttamaan häntä. Hänellä oli vielä kahdeksan vuotta elinaikaa. SS-everstiluutnantti ei kiistänyt tekojaan. Hän kuoli keuhkokuumeeseen vapaana miehenä kotikaupungissaan Leicesterissä huhtikuussa 1969. Meren vaimo ja Aino-tytär muuttivat Yhdysvaltoihin New Jerseyn Lakewoodiin – ehkä elämä Leicesterissä oli sittenkin käynyt raskaaksi.

          Katselen uudelleen Ain Meren kuvaa. Siinä on jotakin kylmää, mutta samalla surullista. Tallinnassa kuolemaan tuomittu mykkä murhaaja käveli ulos brittiläisestä vankisellistä vain puoliksi vapaana miehenä. Kotimaahan ei ollut enää paluuta. Hän ei katunut mutta ei toisaalta puolustautunutkaan. Hän nieli kohtalonsa hiljaa ja kuoli.

 

Tartto 1962

 

Tammikuussa 1962 Tartossa järjestettiin nelipäiväinen oikeudenkäynti. Syytettyinä olivat Tarton keskitysleirin entinen pomo Karl Linnas, leirin vartioston entinen päällikkö Juhan Jüriste ja leirin erikoisosaston Ervin Viks. Karl Linnas oli paennut haavoituttuaan elokuussa 1944 Saksaan ja muuttanut sieltä 1951 Yhdysvaltoihin. Hän oli saanut Yhdysvaltain kansalaisuuden juuri ennen vuoden 1961 oikeudenkäyntiä. Linnas eleli New Yorkin Long Islandin talossaan Linda-vaimonsa ja kolmen tyttärensä Anun, Tiinan ja Epp Kain kanssa. Yhdysvallat ei suostunut luovuttamaan Linnasia Tarttoon.

          Ervin Viks oli aloittanut uransa Viron suojelupoliisissa vuonna 1920 ja toiminut natsimiehityksen aikana Gestapon pyövelinä Patarein keskusvankilassa ja Tarton keskitysleirissä. Viks oli hyväksyttänyt tuhannet kuolemantuomiot saksalaisilla, mutta vastannut itse niiden täytäntöönpanosta. Lokakuussa 1942 Viks oli vahvistanut allekirjoituksellaan 243 mustalaisen kuolemantuomion. Myös Viks oli oikeudenkäynnin aikaan tavoittamattomissa: hän oli paennut vuonna 1944 Saksan kautta Sydneyyn Australiaan, ja Australia kieltäytyi luovuttamasta Viksiä tai ketään muutakaan natsia. Näin ollen vain Juhan Jüriste oli paikalla: hän oli piilotellut Virossa väittäen olevansa Georg Liivamägi.

          Syytteen mukaan Linnas, Jüriste ja Viks murhasivat Tarton leirillä yli 12 000 ihmistä. Heitä auttoivat poliisipäällikkö Viktor Roovere ja poliittisen poliisin päällikkö Artur Paal. Salissa Jüriste vieritti syyn Linnasin ja Viksin niskoille: he olivat järjestäneet kaiken sekä pilkanneet ja kiduttaneet uhrejaan. Jüriste tunnusti, että Jalak-linjalle vietiin ihmisiä ammuttaviksi monta kertaa päivässä ja että leirin johtoporras ryösti murhattujen tavarat.

          Karl Linnas, Ervin Viks ja Juhan Jüriste tuomittiin Tartossa kuolemaan 20.1.1962, Wannseen konferenssin 20-vuotispäivänä. Jüriste ammuttiin heti, mutta Yhdysvallat ei suostunut luovuttamaan Linnasia eikä Australia Viksiä. New Yorkin Long Islandilla toimittajat kerääntyivät kotimaassaan Virossa kuolemaantuomitun Karl Linnasin kotipihalle osoitteeseen 21 Goldsmith Avenue. ”En ole koskaan määrännyt ketään tapettavaksi. Me emme tienneet kuka eli tai kuoli”, Linnas sanoi Newsday-lehdelle. Hänen mielestään kaikki oli Moskovan propagandaa. Linnas kuitenkin tunnusti johtaneensa Tarton keskitysleirin vartiostoa. Tämä lausunto osoittautui myöhemmin kohtalokkaaksi. Neuvostoliitto pyysi Linnasin luovutusta vielä vuonna 1963, mutta Yhdysvallat kieltäytyi. Maiden väliltä puuttui luovutussopimus.

 

Viimeiseen mieheen

 

Tarton jälkeen Neuvosto-Eestin korkein oikeus siirtyi jakamaan kuolemantuomioita Pärnuun. Joulukuussa 1962 Pärnun suojeluskunnan jäsenet Edmund-Johannes Kuusik, August Reinvald, Julius Viks ja Teodor Kaldre tuomittiin joukkomurhasta kuolemaan. Perusteluissa sanotaan, että teloitusryhmää johtanut Kuusik tappoi satoja ihmisiä.

          Huhtikuussa 1966 korkein oikeus tuomitsi siviilien murhaamisesta kuolemaan Kehran sotavankileirin Tõnu Salumäen. Saman vuoden syyskuussa Valgan suojeluskunnan Aleksander Zeemann ja Erich Oru saivat kuolemantuomion 150 ihmisen joukkomurhasta. Haapsalun joukkomurhista tuomittiin vuonna 1967 Roland-Rudolf Rand, Ants Tinniste, Harri Paisu ja Ago Talvar. Rand oli tappanut ainakin 80 ihmistä. Paisu tuomittiin mielisairaalaan ja loput kuolemaan, mutta Ago Talvar pelasti nahkansa Ruotsissa.

          Sama jatkui 1968: Voldemar Kana ja Verner Tomba tuomittiin kuolemaan. He tunnustivat murhanneensa Petserissä satoja, muuan muassa juutalaisperheen kolmine lapsineen. Kana oli johtanut teloituksia, ampunut itse ja hoitanut varmistuslaukaukset. Elokuussa 1970 tuomittiin miehiä, jotka olivat tappaneet 60 ihmistä Pihkovassa. Poliisipataljoonan joukkueenjohtaja Aleksander Piigli ja hänen alaisensa Harri Juuksaar, Georg Veski, Eduard Lumiste ja Arnold Tang tuomittiin kuolemaan, Artur Pupart 15 vuodeksi ja Verner Soer 10 vuodeksi vankeuteen. Samana vuonna tuomittiin myös Rakveren suojeluskuntaan kuulunut Ervin Peep. Oikeussalissa jalaton ja puoliksi halvaantunut Peep sanoi: ”Olen syyllistynyt raakuuksiin, eikä minulla ole enää syytä elää.”

          Elokuussa 1973 Pihkovassa tuomittiin Lanjovo Goran kylässä tapahtuneesta 57 siviilin joukkomurhasta kuolemaan Enn Oodla, Ernst Pähn, Johannes Aluoja ja August Kukk sekä 10 vuodeksi vankeuteen Bernhard Kangur ja Valter Kukk. Viimeiset tuomittiin 1974: Narvan suojeluskunnan Johannes Ojavere, Eduard Külvi, Ilmar Sillard, Herman Kaljula ja Vladimir Meriloo tuomittiin kuolemaan, Johannes Jaakob, Alfred Kirotosk ja Arnold Kallasmäe 15 vuodeksi vankeuteen.

          Ketään ei ole unohdettu eikä mitään unohdeta.

 

Joulupukki tuomiolla

 

Viro näytti nyt puhdistetun viimeisistäkin fasistimurhaajista. On kuitenkin arvoitus, miksi näyttävimmät oikeudenkäynnit ajoittuivat 1960-luvun alkuun. Syynä suursiivoukseen saattoi olla joko voiton 20-vuotispäivän lähestyminen tai sitten yksinkertaisesti se, että viimeisetkin tappajat haluttiin oikeuden eteen. On myös mahdollista, että vaikeimmat jutut oli jätetty viimeiseksi. Simon Wiesenthal -keskuksen aktivoituminen samaan aikaan ei voi olla sattumaa. Myös Saksassa oli meneillään sotarikollisten jahti rikosten vanhenemisvaaran vuoksi. Tähän saattoi vaikuttaa kireä kansainvälinen tilanne: Sputnik 1957, Neuvostoliiton ydinkokeet ja Berliinin muuri 1961 sekä Kuuban kriisi 1962 olivat kiristäneet kylmän sodan äärimmilleen. Myös Suomessa oli samoihin aikoihin ”noottikriisi”.

          Virolaisten natsien vaino ei päättynyt viimeiseen tuomioon vuonna 1974. Kenties Neuvostoliiton aktiivisuus Karl Linnasin asiassa sai Yhdysvallat mietteliääksi, ja Yhdysvaltain ulkoministeriöön perustettiin 1979 natsisotarikollisten erikoistutkintatoimisto OSI. Yhdysvallat ei voinut tuomita sotarikoksista, mutta kansalaisuus voitiin peruuttaa ja henkilö karkottaa. OSI pani merkille, että Karl Linnas oli tuomittu Neuvostoliitossa kuolemaan 12 000 ihmisen joukkomurhasta, eikä se ollut pikkuasia.

          OSI päätti tutkia asiaa lisää: se lähetti maaliskuussa 1981 kaksi tutkijaansa Tallinnaan. Rodney Smith ja Martha Talley kuulustelivat todistajia. Elmar Puusepp kertoi amerikkalaisille, miten Linnas oli lähettänyt teloitettavaksi viisivuotiaan tytön. Hans Laats puolestaan kertoi Linnasin osallistuneen Tarton leirin joukkomurhiin. Linnas oli huutanut teloitettaville joukkohaudan reunalta: ”Teidät on tuomittu kuolemaan Viron tasavallan ja Saksan Armeijan nimissä!” Sitten Linnas oli komentanut: ”Tulta!” Ampumisen jälkeen Linnas oli itse mennyt hautaan ja tappanut eloonjääneet. Smith ja Talley ottivat todistukset videolle ja veivät mukanaan Yhdysvaltoihin.

          Jymypaukku tulikin pian: kesäkuussa 1981 OSI vaati Karl Linnasin kansalaisuuden peruuttamista. Perusteeksi ilmoitettiin, että Linnas oli johtanut 12 000 ihmisen murhaamista Tarton keskitysleirillä 1941–1944. Syytekirjelmässä Linnasista sanottiin: ”Hänellä oli pistooli, jota hän kantoi teloituspaikalla ja toisinaan ampui sillä aseistamattomia siviileitä kohti näiden teloittamisen aikana.” Yhtäkkiä kaikki Yhdysvaltain sanomalehdet, televisiokanavat ja radiot kertoivat Tarton panssarintorjuntahaudan tapahtumista – juuri niistä tapahtumista, jotka Karl Linnas olisi halunnut uudessa kotimaassaan unohtaa. Mutta Tarton uhrien kärsimykset murtautuivat miljoonien amerikkalaisten tajuntaan kaikkine yksityiskohtineen. Ei auttanut, vaikka Karl Linnas oli työssä käyvä, veroja maksava Yhdysvaltain kansalainen ja asui turvallisesti perheineen Long Islandilla.

          Tuomari Jacob Mishler peruutti Linnasin kansalaisuuden kesäkuussa 1981 ja määräsi miehen karkotettavaksi. Päätöksen perusteiden mukaan Karl Linnas oli valehdellut viranomaisille kaksi kertaa: saapuessaan maahan 1951 ja anoessaan kansalaisuutta 1960. Molemmilla kerroilla hän oli väittänyt olleensa Tarton yliopiston opiskelija, vaikka todellisuudessa hän oli Tarton keskitysleirin päällikkö. Linnasin puolustus väitti todisteita väärennöksiksi. Todistajaksi hankittu entinen neuvostosyyttäjä Fredrick Nezansky sanoi, että Neuvostoliitossa todisteiden väärentäminen oli tavanomaista. Tähän tuomari Mishler vastasi: ”Kaikki, mitä kerrotte, on mielenkiintoista, mutta mitä tekemistä sillä on tämän jutun kanssa? Voitteko osoittaa meille, että jokin tässä jutussa käytetty asiakirja on väärennös?” Nezansky ei tietenkään osannut vastata.

          Karl Linnas ei itse osallistunut oikeudenkäyntiin. Kuulusteluissa hän vetosi 95 kertaa perustuslailliseen oikeuteensa olla vastaamatta kysymyksiin. Linnas halusi vaieta kaikesta, mitä Tartossa oli tapahtunut. Hän halusi unohtaa panssarintorjuntahaudan Riian maantien varressa. Tuskin hän olisi ikinä uskonut joutuvansa oikeuteen tuhansien kilometrien päässä kymmenien vuosien kuluttua. Vaikka hän oli itse henkilökohtaisesti varmistanut, että kuoppaan ammutut ihmiset olivat todellakin kuolleet ja iäksi vaienneet, tuntuivat uhrit nyt vainoavan häntä kaikkialla.

          Linnas valitti Mishlerin päätöksestä, mutta valitus hylättiin. Maahanmuuttovirasto sai pyynnön määrätä Linnasille karkotuspäivä. Toukokuussa 1982 tuomari Howard Cohen vahvisti karkotusmääräyksen ja sanoi toteen näytetyksi, että Linnas oli johtanut juutalaisten ja kommunistien teloituksia. Cohenin päätöksessä Linnasista sanotaan: ”Vastaaja määräsi, neuvoi, avusti tai muutoin osallistui ihmisten vainoamiseen rodun, uskonnon, kansallisen taustan tai poliittisen mielipiteen perusteella.”

          Maaliskuussa 1983 Ronald Reagan risti Neuvostoliiton ”Pahan valtakunnaksi”. Näytti siis epätodennäköiseltä, että Yhdysvallat luovuttaisi Linnasin sinne. Linnasilta tiedusteltiin, mihin maahan hän haluaisi tulla karkotetuksi. ”Viron tasavaltaan”, kuului vastaus. Sellaista maata ei sillä hetkellä ollut kartalla, vaikka Yhdysvalloista löytyikin Viron tasavallan diplomaattiedustaja. OSI tulkitsi Linnasin haluavan Neuvostoliittoon, Eestiin.

          Puolustus yritti etsiä Linnasille maata, joka suostuisi ottamaan Tarton keskitysleirin entisen päällikön vastaan. Hänen ammattitaidolleen ei kuitenkaan ollut käyttöä. Yksikään maa ei halunnut Linnasia, kaikkein vähiten Saksa. Kesäkuussa 1985 Saksan New Yorkin -pääkonsuli Elfried Kruger ilmoitti, että hänen hallituksensa ei ottaisi herra Linnasia vastaan. Saksa halusi vain karkotettuja saksalaisia, vaikka Viro ja Tartto kuuluivatkin sodan aikana Saksaan! Taas Linnas valitti, mutta vetoomustuomioistuin vahvisti karkotuspäätöksen.

          Huhtikuussa 1986 otteet kovenivat. Karl Linnas kutsuttiin maahanmuuttovirastoon neuvonpitoon, mutta paikan päällä hänet otettiinkin kiinni ja heitettiin selliin. Linnas ei enää koskaan palannut kotiinsa Long Islandille. Nyt hänen elämässään ei enää ollut muuta kuin selli ja ne 12 000. Tapaus sai yhä laajempaa julkisuutta. Lehdet kertoivat Linnasista ihmisenä: kukaan ei muistanut häntä natsina, ”virolaisena patrioottina” kylläkin. Ystävien mukaan Linnas esiintyi joka vuosi virolaisille lapsille joulupukkina. Linnasin vanhin tytär Anu väitti lehdille: ”Minun isäni ei ollut natsi. Hän ei tappanut juutalaisia. Ihmisestä ei tule automaattisesti natsia, jos saksalaiset miehittävät hänen maansa.”

          Naapurin setä Richard Hammer muisti, miten hänen vaimonsa oli leiponut juuri muuttaneille Linnaseille tervetuliaiskakun vuonna 1958. Linnasit olivat järjestäneet naapureilleen grilli- ja laulujuhlia, joissa tytöt olivat esittäneet virolaisia kansanlauluja. Linnas oli opettanut tyttönsä soittamaan eri instrumentteja, järjestänyt tyttöpartion sekä säveltänyt ja johtanut lastenorkesteria Estonia Housella, missä Linnasit olivat usein vierailleet kansallispukuihin pukeutuneina.

          Anu Linnas kertoi, miten hän kerran pikkutyttönä oli vienyt isälleen linnunpesästä löytämänsä kaksi munaa. Karl Linnas oli moittinut tytärtään lintuemon puolesta ja sanonut: ”Miltä sinusta tuntuisi, jos tulisit kotiin ja huomaisit äidin ja isän kadonneen?” Anulla oli sitä paitsi ollut juutalainen poikaystäväkin, eikä isä kuulemma ollut sanonut mitään. Niinpä Linnas alkoi vaikuttaa tavalliselta ja mukavalta. Maailman juutalaiskongressin puheenjohtaja Eli Rosenbaum kuitenkin sanoi: ”Ymmärrän, että ihmisten on vaikea uskoa sitä. Mutta jos luette tunnetuista kiinni saaduista natseista, yksikään heidän naapureistaan ei pitänyt heitä raakoina ihmisinä. He haluavat sekoittua joukkoon. He eivät saa edes parkkisakkoja.”

          Linnasin perheen iloisen laulujuhlan takana oli paljon kärsimystä. Kun Karl Linnas oli tuomittu Tartossa kuolemaan 1962, Neuvostoliitossa julkaistuissa kirjoissa mainittiin hänen kotiosoitteensa 21 Goldsmith Avenue, Greenlawn, Long Island. Perhettä alettiin häiritä puhelinsoitoilla ja kirjeillä. Anu Linnasin mielestä syyllisiä olivat ”neuvostoagentit ja juutalaisryhmät”. Nuorin Epp-tytär sai vatsahaavan. Naapurin setä sanoi lehdille: ”Epp syntyi täällä. Hän ei ole tehnyt mitään ansaitakseen tämän. Hän ei ansaitse yhtään lisää ongelmia.”

          Eniten kärsi Linnasin Linda-vaimo. Simon Wiesenthal kertoo muistelmissaan erään natsirikollisen vaimon tuntemuksista silloin, kun hän sai tietää miehensä teoista: ”Kotiin tultuani pyörryin. Toivoin, että voisin kuolla. Kuinka voisin elää tietäen olleeni – – murhaajan kanssa naimisissa. – – Sitten muistin hänen kätensä, jotka olivat koskettaneet minua ja ottaneet minut. Tuntui kuin olisin auttanut häntä hirmutöissä.” Kun Linnasin kuolemantuomiosta oli kulunut kahdeksan vuotta, Linda Linnas kuoli 47-vuotiaana sydänkohtaukseen ja Karl Linnas jäi kolmen tyttärensä kanssa yksin. Anu Linnas löysi isänsä saamat uhkauskirjeet äitinsä kuoleman jälkeen. Häirintä jatkui ja Linnasin taloon yritettiin murtautua.

 

Ronald Reagan saa kirjeen

 

Karl Linnasin kohtalo ratkaistiin Manhattanilla toukokuussa 1986, kun vetoomustuomioistuimen tuomarit Francis Altimari, Roger Miner ja Lawrence Pierce vahvistavat karkotuksen äänin 3–0. Näyttö tuki väitettä siitä, että Linnasin johtamalla Tarton leirillä oli murhattu Linnasin henkilökohtaisella myötävaikutuksella 12 000 ihmistä (joukossa 2 000 juutalaista). Oikeus oli tyly:

 

Linnas vetoaa rehellisyyteen ja myötätuntoon. Sellaiset jalot sanat kuten «rehellisyys» ja «myötätunto» kuulostavat ontoilta, kun ne lausuu mies, joka määräsi joukkohaudan reunalle polvistuneet miehet, naiset ja lapset hävitettäviksi. Karl Linnasin vetoomus inhimillisyyteen – siihen samaan inhimillisyyteen, jota hän törkeästi, tunteettomasti ja hirviömäisesti loukkasi – todellakin loukkaa tämän tuomioistuimen oikeudentajua.

 

Järkyttynyt Anu Linnas rustasi muistiinpanolehtiöönsä hätäisen kirjeen Ronald Reaganille. ”Älkää antako Yhdysvaltain karkottaa miestä ammuttavaksi – – Pyydän teitä, pelastakaa edes yhden miehen henki. Valta on teillä.” Tyttären mielialoista kertoo se, että kirjeen lopussa teksti on melkein kaksi kertaa suurempaa kuin alussa.

 

KUVA 67, 68

Anu Linnasin kirje Ronald Reaganille.

 

          Karl Linnasin tapaus sai emigranttipiirit suunniltaan. Virolaisemigrantti Hirmus Vihane moitti The Washington Timesin mielipidekirjoituksessaan Yhdysvaltain oikeusministeriötä neuvostolaisten ”todisteiden” ja KGB:n valmentamien ”todistajien” käytöstä Linnasin karkottamiseksi. Hirmus Vihane vaati oikeusministeri Edwin Meesen matkakuluja leikattavaksi, jotta hän olisi paremmin perillä siitä, mitä hänen virastossaan tapahtui. Anu Linnasin allekirjoittama varainkeruukirje elokuulta 1986 väitti Linnasia syyttömäksi ja nimesi Yhdysvallat Neuvostoliiton “kollaboraattoriksi”. Karl Linnasin asianajajaksi palkattiin Yhdysvaltain entinen oikeusministeri Ramsey Clark, joka oli Yhdysvaltain entisen oikeusministerin ja korkeimman oikeuden jäsenen Tom Clarkin poika.

          Lokakuussa Reagan sai kirjeen, jonka olivat allekirjoittaneet Karl Linnasin kolme tytärtä Anu, Tiina ja Epp Kai sekä heidän lapsensa Laila, Vaiki, Maili ja Mallory. ”Pyydämme teitä kuulemaan vetoomuksemme ja sallimaan meille viimeiset jäähyväiset ennen kuin isämme oikeudettomasti teloitetaan. Pyydän teitä olemaan kieltämättä isältämme hänen viimeistä toivomustaan sanoa viimeiset jäähyväiset lapsilleen ja lapsenlapsilleen.” Valituksessaan Yhdysvaltain korkeimmalle oikeudelle Ramsey Clark kritisoi luottamista neuvostolähteisiin ja paheksui yhteistoimintaa neuvostoviranomaisten kanssa, mutta joulukuussa 1986 valitus hylättiin. Karl Linnasin puolustuksen hinta oli noussut satoihin tuhansiin dollareihin.

          Linnasin kohtalo oli yhden miehen käsissä. Oikeusministeri Ed Meese saattoi joko karkottaa Linnasin tai hylätä karkotuksen. Meese mietti kauan eikä antanut lausuntoja. Emigranttijärjestöjen delegaatiolle hän antoi vain 15 minuuttia aikaa asiansa esittämiseen. Meesen ja emigranttien tapaamisesta kerrotaan seuraavaa: ”Herra Meese kuunteli kohteliaasti mutta ei antanut mitään merkkiä siitä, minkälaisen päätöksen hän tekee.”

          Helmikuussa 1987 presidentin neuvonantaja Pat Buchanan lähetti oikeusministeri Meeselle muistion keskustelustaan Reaganin kanssa. Buchanan kirjoitti, että Reaganin mielestä Linnasia ei saa karkottaa ja että karkotus pitää estää. Reaganin oikeudellinen neuvonantaja Peter J. Wallison lähetti heti perään Meeselle muistion, jonka mukaan ”Buchananin raportoimia presidentin mielipiteitä ei tule pitää päätöksenä, joka olisi tarkoitettu vaikuttamaan ratkaisua koskevaan harkintaanne”. Wallison lisää, että ”presidentti saattaa haluta keskustella asiasta kanssanne jossakin vaiheessa – eritoten kun päätöksenne lainvalvonta-asiassa voi vaikuttaa ulkopolitiikkaan”. Lopuksi Wallison kehotti oikeusministeriä pohtimaan, voisiko ulkoministeriö järjestää karkotuksen Israeliin uutta oikeudenkäyntiä silmällä pitäen.

          Voi olla, että Meese keskusteli asiasta Reaganin kanssa. On selvää, että luovuttamisen ja luovuttamatta jättämisen kaikki seuraamukset punnittiin. Tätä korkeammalle tasolle Tarton panssarintorjuntahaudan tapahtumien käsittely ei enää olisi voinut edetä.

          Sitten Meese antoi Linnasille yllättävän aikalisän. Linnasilla olisi kuukausi aikaa etsiä maa, joka ottaisi hänet vastaan. Olisiko tämä voinut olla Reaganin idea? Juutalaisjärjestöt raivostuivat ja Eli Rosenbaum hämmästeli päätöstä – Linnashan oli jo määrätty karkotettavaksi Neuvostoliitoon. Pian julkisuuteen levisi tieto siitä, että yli 30 valtiota kieltäytyi ottamasta Linnasia vastaan. Hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin Neuvostoliitto: Tarton uhrit kutsuivat häntä kotiin. ”Hänen rikoksensa olivat kauheita. Tuhannet kuolivat hänen tekojensa seurauksena”, oikeusministeriön sotarikostoimistoa johtanut Allan Ryan sanoi lehdille.

          Aprillipäivänä 1987 Manhattanin vetoomustuomioistuin määräsi Linnasin karkotettavaksi heti. Samana päivänä The New York Times julkaisi asianajaja Ivars Berzinsin mielipidekirjoituksen, jossa sanottiin, että Viron laittomasti ”miehittäneellä” Neuvostoliitolla ei olisi ollut oikeutta tuomita Linnasia kuolemaan vuonna 1962. Berzinsin mukaan oli sitä paitsi kammottavaa syyttää sotarikoksista virolaista, sillä virolaisethan kärsivät natsivallasta siinä missä muukin Eurooppa. Linnasin karkottaminen olisi oikeuden halventamista, Berzins väitti.

          Syyttäjä Rudolph Giuliani iski viimeisen naulan Linnasin arkkuun muistuttamalla, että Linnas oli saanut nauttia kaikista amerikkalaisen oikeusvaltion eduista. Hänen asiansa oli käsitelty monta kertaa ja oikeudessa oli Giulianin mukaan esitetty musertava näyttö siitä, että Linnas oli joukkomurhaaja ja teurastaja. ”Näyttö osoittaa kiistattomasti, että Linnas, palvellessaan Tarton keskitysleirin päällikkönä, määräsi vankiryhmiä panssaritorjuntakaivannon reunalle, antoi leirivartijoilleen käskyt ampua heidät ja joissakin tapauksissa ampui omin käsin armonlaukaukset pistoolillaan.”

          Karl Linnasille varattiin lento Belgradiin Jugoslavian lentoyhtiön koneella. Manhattanin vankilassa Linnas pakkasi tavaransa ilmeisesti viimeiselle matkalleen. Mutta mitä Linnas mietti yksinäisyydessä? Hän mietti Tarton panssarintorjuntahautaa ja tappamiaan ihmisiä. Kenties hänen mieleensä tuli jokin tilanne tai henkilö, jonka hän jo luuli unohtaneensa. Mutta tuskin hän katui. Hän oli kuin Hitler, joka vihasi juutalaisia viimeiseen saakka. Kun samaiset mishlerit, rosenbaumit ja cohenit olivat nyt pilanneet Linnasin ja hänen perheensä elämän, hänellä oli entistä suurempi syy todeta: oli oikein murhata ”arvotonta rotua”!

          Tutkija Ville Kivimäki kirjoittaa Kalervo-nimisestä suomalaisesta upseerista, joka tappoi rintamalla venäläisen ja löysi kuolleen taskusta valokuvan tämän vaimosta. Sodan jälkeen sama nainen ilmestyi Kalervolle joka yö syyttäen tätä miehensä murhasta. Kalervo pani vastaan sanomalla, että sodassa joko tappaa tai tulee tapetuksi. Tapetun vaimo kertoi tehneensä itsemurhan, koska ei kestänyt tietoa miehensä kuolemasta. Kalervon painajainen jatkui 40 vuotta.

          Linnasin nuorimmainen Epp Kai Linnas, 29-vuotias perheenäiti, kertoi Inquirer-lehdelle, ettei pystynyt nukkumaan öisin. Itkuinen nuori nainen sanoi toimittajalle: ”Minun isäni oli pakko olla mukava mies. Hänen täytyi olla hyvä. Hän kasvatti minut. Minä en voi uskoa tätä. En usko siitä mitään. Tämä mies ei olisi voinut tehdä mitään noista asioista. Olen elänyt hänen kanssaan päivästä toiseen. Minä tunnen hänet. Hän on minun isäni.” Anu Linnas puolestaan totesi: ”Meille toinen maailmansota jatkuu. Se siirtyy sukupolvelta toiselle.”

          Wiesenthal kirjoittaa, että juutalaisia murhanneet natsirikolliset pelkäävät eniten juutalaisten kostoa. ”Ihminen, joka on tottunut nöyryyttämään muita ihmisiä, on ennen kaikkea pelkuri. Hän tietää että hänetkin voidaan nöyryyttää”, Ilja Ehrenburg kirjoittaa. Wiesenthal kertoo natsista, joka luuli häntä pidättämään tulleita poliiseja naamioituneiksi juutalaisiksi.

          Yllättäen Linnas sai kuitenkin kuulla, että hänen valituksensa olikin hyväksytty ja karkotusta päätetty siirtää. Tuomari Thurgood Marshall oli kieltänyt karkotuksen ja siirtänyt asian Yhdysvaltain korkeimmalle oikeudelle. Se kokoontui pohtimaan Linnasin asiaa 17.4.1987. Nyt oikeusministeri Meese ilmoitti karkottavansa Linnasin heti, mikäli oikeus hyväksyisi asian. Pat Buchanan julkaisi The New York Timesissa Linnasia puoltavan kirjoituksen, jonka mukaan OSI oli ”KGB-kollaboraattori” ja Neuvostoliitto ”brutaali juutalaisvastainen valtio, joka on Hitlerin yhteistyökumppani toisesta maailmansodasta ja jonka KGB-agentit hakkaavat juutalaisia naisia Moskovan kaduilla”.

          Sitten tapahtui jotakin yllättävää: Linnas sai turvapaikan Panamasta. Lähetystösihteeri Adolfo Arrocha ilmoitti, että hänen hallituksensa voi ottaa Linnasin vastaan ”humanitaarisin perustein”. Juutalaisjärjestöt valpastuivat: Menachem Rosensaft, Elisabeth Holtzman ja Eli Rosenbaum matkustivat Washingtoniin Panaman viranomaisia tapaamaan. Rosensaft oli holokaustista selvinneiden lasten yhdistyksen puheenjohtaja, Rosenbaum johti maailman juutalaiskongressia ja syyttäjä Holtzman oli kirjoittanut lain, jonka perusteella Linnas päätettiin karkottaa. Pian Panaman pääkonsuli New Yorkissa Jose Blandon ilmoitti: ”Panaman tasavallan hallitus tuomitsee fasismin rikokset kuten muukin maailma, eikä voi ottaa herra Linnasia vastaan.”

          Manhattanin vankilassa istui yksinäinen mies, jota odotti viimeinen matka takaisin Neuvostoliittoon. Maailmasta ei löytynyt yhtäkään ihmistä, joka todella olisi halunnut auttaa häntä omaa tytärtä Anu Linnasia lukuun ottamatta. Menachem Rosensaft lausui: ”On palkitsevaa kuulla, että kukaan ei halua antaa Linnasille mukavia eläkevuosia. On selvää, että kukaan ei ollut kertonut panamalaisille tosiasioita Linnasista – sitä, että hän on sotarikollinen.” Linnasin karkotuksen arkkitehti Elisabeth Holtzman puolestaan totesi: ”Olisi oikeuden halveksuntaa sallia natsisotarikollisen maata uimarannalla.”

 

Syntymäpäivät

 

Kun useampikin tuomioistuin oli vahvistanut, että Linnas oli Tarton keskitysleirin päällikkönä tappanut 12 000 siviiliä Riian maantien varren panssarintorjuntahautaan, mitään ei enää ollut tehtävissä. Jostakin syystä korkein oikeus antoi päätöksensä Adolf Hitlerin syntymäpäivänä 20.4.1987. Linnas määrättiin karkotettavaksi takaisin Neuvostoliittoon äänin 6–3. Hän oli ehtinyt asua Yhdysvalloissa 26 vuotta. Linnasista tuli ensimmäinen ja viimeinen natsirikoksista vastoin tahtoaan Yhdysvalloista Neuvostoliittoon karkotettu. Oikeustaistelu kesti kaikkiaan kahdeksan vuotta. Anu Linnas kommentoi: ”Hän vain suojeli lapsiaan, perhettään, isäänsä ja äitiään. Siinä on kaikki, mitä hän teki. Hän ei liittynyt natseihin eikä tappanut ihmisiä.” Ramsey Clark sanoi: ”Me luulimme, että hallituksemme olisi rohkeampi ja oikeudenmukaisempi.”

          Muutama tunti viimeisen tuomion jälkeen, edelleen Hitlerin syntymäpäivänä, FBI vei Linnasin käsiraudoissa John F. Kennedyn lentokentälle. Linnas oli vihainen ja huusi toimittajille: ”Tämä on murha ja kidnappaus!” Linnas siirrettiin Tšekkoslovakian lentoyhtiön koneeseen kello 19.20, ja kone rullasi kiitoradan päähän. Anu Linnas teki vielä viimeisen valituksen korkeimmalle oikeudelle, jolloin pilotti joutui hellittämään kaasujalkaa ja odottelemaan kiitoradan päässä. Hieman ennen iltakahdeksaa korkein oikeus hylkäsi Anu Linnasin valituksen. Lento numero 601 New Yorkista Prahaan nousi ilmaan kello 20.06.

          Lentokentällä Menachem Rosensaft sanoi: ”Tulin tänne todistajana seuraamaan omin silmin, että olemme tehneet kaiken voitavamme saadaksemme Linnasin oikeuden eteen hänen tekemistään rikoksista.” Eli Rosenbaum jatkoi: ”Karkotus ei tuo uhreja takaisin, joten tässä ei ole mitään ilon aihetta. Mutta on suuri helpotus, että presidentti Rooseveltin 1943 antama lupaus siitä, että natsisotarikolliset karkotetaan maan ääriin, on viimeinkin pidetty Linnasin tapauksessa.”

          Linnasin karkotus perustui neljään todistajalausuntoon ja kuuteen asiakirjaan. Niiden mukaan Linnas liittyi suojeluskuntaan 1941, auttoi natseja murhaamaan juutalaisia ja kommunisteja ja johti Tarton keskitysleiriä. Linnas jopa hymyili pienelle juutalaistytölle, jonka hän ohjasi nukkeineen teloituspaikalle lähteneeseen punaiseen bussiin. Yhdysvaltain korkeimman oikeuden päätöksessä lukee:

 

Silminnäkijät todistivat, että Linnas valvoi vankikuljetusta leiriltä läheiselle panssaritorjuntakaivannolle. Näissä tilanteissa viattomat juutalaiset naiset ja lapset sidottiin käsistä yhteen ja tuotiin alusvaatteisillaan kaivannon reunalle, missä heidät pakotettiin polvistumaan. Vartijat avasivat tulen. Kaivannosta tuli joukkohauta.

 

Linnas oli joskus kertonut naapurilleen työskennelleensä Tarton leirillä. Myös lehtileike vuodelta 1963, jossa Linnas tunnusti vastanneensa Tarton leirin vartioinnista, kelpasi todisteeksi.

          Anu Linnas syytti viranomaisia siitä, että alkuperäisiä asiakirjoja ei annettu Linnasin asianajajien tutkittaviksi. FBI kuitenkin vahvisti laboratoriotutkimuksissa Tarton keskitysleirin asiakirjat aidoiksi ja Linnasin allekirjoittamiksi. Viimeiseen asti Linnasin tukijat väittivät, että karkotettu oli syytön ja Neuvostoliiton toimet olivat tulosta Linnasin toiminnasta ”kommunismin vastaisena aktivistina”. Karl Linnasia tukenut emigranttien puhemies Mari-Ann Rikken pettyi siihen, että ”presidentti Reagan antaa balttipatriootteja neuvostokarhun ruoaksi”.

 

Täytäntöönpano

 

Karl Linnas tuntui kadonneen jäljettömiin, kunnes Tallinnasta tuli asiasta tietoa. Linnas oli viety Prahasta erikoiskoneella Neuvosto-Eestiin. Nyt Linnasin kohtalo oli toisen suurvallan, Neuvostoliiton käsissä. Boris Pjadyšev Neuvostoliiton ulkoministeriöstä ilmoitti, että Linnas sai anoa armahdusta politbyroolta osoittamalla hakemuksensa puheenjohtaja Andrei Gromykolle. Oikeus voi Pjadyševin mukaan puuttua asiaan arvioimalla vuoden 1962 oikeudenkäynnin jälkeen esille tulleita Linnasin ”rikollisen toiminnan muita olosuhteita”.

          Viikon kuluttua Karl Linnasin karkotuksesta yli 6 000 ihmistä kokoontui New Yorkin Madison Squarelle holokaustin muistotilaisuuteen. Sielläkin päähenkilönä oli Linnas. Tilaisuudessa ylistettiin karkotusta oikeudenmukaisena tekona ja varoituksena niille, jotka tekivät natsien kanssa yhteistyötä. Madison Squarella pidettiin lukuisia puheita ja luettiin julistuksia: ”Natsisotarikollisilla ei ole paikkaa tässä vapauden maassa – me emme etsi kostoa, vaan oikeutta.” Senaattori Alfonse D’Amato sanoi: ”Me emme saa antaa hetkenkään rauhaa ihmisyyden vastaisten rikosten tekijöille.” Holokaustin lapsiuhrien edustaja Menachem Rosensaft lisäsi: ”Se on vähintä, mitä voimme kuolleiden puolesta tehdä.”

          Toukokuussa Neuvostoliiton uutistoimisto TASS kertoi, että Karl Linnas oli hakenut armahdusta Neuvosto-Eestin korkeimmalta oikeudelta – eli samalta taholta, joka oli tuominnut hänet kuolemaan 25 vuotta aikaisemmin. Valtakunnansyyttäjä Karl Kimmel, joka oli ollut tuomitsemassa Linnasia, sanoi, että muuta hakemusta Linnasilta ei saatu.

          The New York Times julkaisi Ernst Jaaksonin mielipidekirjoituksen, jonka mukaan vain kommunistit olivat tehneet Virossa rikoksia – ja nimenomaan kesällä 1940. ”Tuhansia virolaisia kaikilta elämän aloilta, mukaan luettuna naisia ja lapsia, murhattiin heti tai kuljetettiin karjavaunuissa Neuvostoliiton kaukaisille alueille”, Jaakson kirjoitti. Jaakson oli Viron tasavallan virallinen diplomaattiedustaja Yhdysvalloissa – siitä huolimatta, että tuota tasavaltaa ei juuri nyt ollut olemassa. Virossa ei kuulemma ollut koskaan esiintynyt minkäänlaista juutalaisvastaisuutta. Linnas ei siis kerta kaikkiaan ollut voinut tehdä yhtään mitään, pääkonsuli totesi, tosin hieman liian myöhään.

          Toukokuun lopulla Anu Linnas sai postissa isänsä käsialalla kirjoitetun kirjeen. Karl Linnas kirjoitti, että häntä kohdeltiin Tallinnan keskusvankilassa Patareissa hyvin. ”Näyttää siltä, että olen täällä kauan kaivattu ja tärkeä vieras”, kirjeessä luki. Vankilassa Linnasin ainoa ystävä oli seinään kiinnitetty kaiutin. ”Siellä sanotaan, että lämpötila on kuusi astetta celsiusta, vähän kylmä kevätpäiväksi.”

          Linnasin viimeinen kirje oli laadittu viroksi kahden puolen halpaa paperia kolmena eri päivänä huhtikuun lopussa. Tytär oli varma kirjeen aitoudesta, mutta kirjoittamisen olosuhteet olivat toinen kysymys. Kirjeessä ei ollut sensuurin jälkiä, mutta se oli kuolemaantuomitun kirjoittamaksi omituisen arkinen. ”Meillä on täällä dominopeli ja olemme pelanneet sitä päiväkausia – aika pitkiä pelejä.” Jostakin syystä Linnas luettelee vartijoilta saamiaan tarvikkeita: hammasharja, hammaspulveria, 30 savuketta, kolme nenäliinaa, kaksi saippuaa, kirjoituspaperia, vessapaperia, alusvaatteet ja sukkia. ”Ajattelen usein teitä kaikkia”, olivat Linnasin viimeiset sanat.

          Anu Linnas ja Ramsey Clark valmistautuivat matkustamaan Tallinnaan. Kesäkuussa Karl Kimmel ilmoitti, että uudelle oikeudenkäynnille ei ollut perusteita. Asiassa ei ollut tullut esille uutta näyttöä, eikä Linnas ollut kertonut tutkijoille mitään. Tämä tarkoitti, että Linnasin anomus oli hylätty. Seuraava askel olisikin ollut tieto kuolemantuomion täytäntöönpanosta.

          TASS tiedotti Karl Linnasin kuolleen heinäkuun toisena päivänä 1987 Leningradissa. Hänen kuntonsa heikettyä voimakkaasti kuolemaantuomittu oli siirretty Leningradin alueen vankilasairaalaan. Siellä pääkirurgi Vladimir Kovrigin oli leikannut miehen kahdesti. Potilaan kerrottiin kärsineen sydämen, munuaisten ja suoliston toimintahäiriöistä. TASS väitti, että Yhdysvalloissa sairastuneen Linnasin terveyttä ei ollut tutkittu riittävästi ennen karkotusta.

          Anu Linnas ja Ramsey Clark olivat kuolinhetkellä Leningradissa ja saivat kymmenen minuuttia jäähyväisiin. Viimeisillä hetkillään Linnas oli hymyillyt, katsonut lääkäreihin ja nostanut peukun pystyyn. Puhekyky oli jo mennyt.”En voi syyttää ketään”, Anu Linnas sanoi. Isän kärsimykset ja painajaiset olivat päättyneet. Tarton 12 000 vainajaa olivat kutsuneet hänet luokseen.

Karl Linnas tuhkattiin Leningradissa ja Anu kantoi uurnan Yhdysvaltoihin. ”Hänen elämänsä loppu ei ole tämän tarinan loppu”, Anu Linnas sanoi.

          Tiit Madisson on epäillyt, että Karl Linnas myrkytettiin Patareissa. Madissonin mukaan tunnettu vasikka Mati Hämelanen oli laitettu Linnasin kanssa samaan selliin. Hämelanen kertoi Ülo Seppille saaneensa tehtäväksi lisätä jotakin ainetta Linnasin ruokaan, todennäköisesti hitaasti vaikuttavaa myrkkyä. Madissonin mielestä Karl Linnasin kuolemantuomio päätettiin panna täytäntöön myrkyttämällä, sillä perestroika teki uuden näytösoikeudenkäynnin mahdottomaksi. Linnasia ei kuitenkaan uskallettu tappaa Virossa, sillä meneillään ollut ”laulava vallankumous” olisi lisännyt mellakointia.

          Saapuessaan Tallinnaan keväällä 1987 Karl Linnas oli tuonut mukanaan uuden ajan. Kun Linnas oli astunut Patareihin kuolemaantuomittuna vankina, Pronssisoturin malliksikin väitetty painin kaksinkertainen olympiavoittaja, entinen kuolemaantuomittu rintamakarkuri Kristjan Palusalu oli nostettu Tallinnan laululavalle juhlittuna kansallissankarina. Linnasin kuoltua myös Palusalu kuoli.

          Linnasin kohtalo vaikutti monen ihmisen uraan. Ramsey Clark jatkoi kiistanalaisten henkilöiden asianajajana: hän puolusti Slobodan Miloševićiä Haagissa ja Saddam Husseinia Bagdadissa, yhtä huonolla menestyksellä. Syyttäjä Rudoph Giuliani voitti New Yorkin mafiaoikeudenkäynnit ja nousi New Yorkin pormestariksi. Vuoden 2001 syyskuussa hän eteni ”Amerikan pormestariksi” ja Time-lehden vuoden henkilöksi. Giulianin suureen kannatukseen pitää kuitenkin aina lisätä luku 12 000.

          Ketään ei ole unohdettu eikä mitään ei unohdeta.

 

Virolaisten natsiupseerien siirtokunta

 

Hyvin erilainen kohtalo oli Ervin Viksillä, Linnasin johtaman Tarton leirin erikoisosaston pyövelillä. Viksin tiedettiin tuominneen allekirjoituksellaan kuolemaan 243 mustalaista. Viks pakeni vuonna 1950 Australiaan, mutta hänet tuomittiin poissaolevana kuolemaan Tartossa 1962. Neuvostoliitto oli pyytänyt Australiaa luovuttamaan Viksin vuonna 1961, mutta turhaan. Australian oikeusministeri Garfield Barwick armahti natsit: ”Tällä kansakunnalla on oikeus vastaanottaa ihmisiä tähän maahan ja antaa heille mahdollisuus kääntää selkänsä menneille ikävyyksille sekä rakentaa itselleen ja perheilleen uusi elämä onnellisemmassa yhteisössä.”

          Australian vastatiedustelu piti kuitenkin Viksiä silmällä ja sai selville, että maassa oleili ”kokonainen siirtokunta virolaisia natsiturvallisuuspoliisin upseereita”, toimittaja Mark Aarons sanoo. Viksin ohella Australiasta löytyi Tarton Gestapon päällikkö Artur Paal sekä muita natsien apulaisia, kuten Raivo Kallasmaa, Arnold Eisma ja Alexander Maerdi. Australian vastatiedustelu alkoi epäillä, että Viks saattoi olla vakooja: Yhdysvalloista saadun vihjeen mukaan entinen virolainen natsi Eerik Heine toimi Neuvostoliiton lukuun. Tämä antoi aihetta epäillä, että virolaiset natsit vaihtoivat järjestään puolta.

          Mark Aarons teki Australiaan päästetyistä natsipakolaisista 1986 ohjelmasarjan Australian natsit. Uusi pääministeri Bob Hawke ei enää antanut natseille armoa, vaan perusti tutkintayksikön. Ervin Viks olisi ollut uuden sen päätutkintakohde, mutta hän ehti kuolla 86-vuotiaana kotonaan Sydneyssä vuonna 1983. – Ensin hänet armahti Garfield Barwick, sitten Jumala.

 

Satakätinen kutoo verkkojaan

 

Entä miten kävi ”Satakätisen Mikin”, Patarein vankilan päällikön Evald Miksonin, joka tarinoi Olavi Viherluodolle avoimesti juutalaisten murhaamisesta ja kidutuksista? Viherluoto ehti tuskin poistua Tallinnasta, kun Roland Lepik heitti Miksonin selliin. Syynä oli kaiketi se, ettei Miki ollut sittenkään ollut tarpeeksi satakätinen tai kovakourainen. Mikson vietti lopun Viron natsiajasta vankeudessa, kunnes pääsi Ruotsiin. Sielläkin aika tosin kului kiven sisässä sotarikoksista syytettynä. Sitten Mikson yritti laivalla Venezuelaan, mutta ajoi Islannissa karille. Siellä alkoi Satakätisen Mikin uusi elämä.

          Islannissa Miksonista tuli urheilumies Eðvald Hinriksson. Hän perusti perheen ja kasvatti kahdesta pojastaan eteviä ammattijalkapalloilijoita. Satakätinen hankki elantonsa perustamansa saunan ja hieromalaitoksen avulla. Siellä kävi Islannin silmäätekeviä aina pääministeri Bjarni Benediktssonia myöten, ja Satakätinen kutoi verkkojaan koko yhteiskuntaan. Hänet tiedettiin Islannin ainoaksi virolaiseksi, ja siksi hän saikin lempinimen ”Virolainen”. Kansalaisuuden hän sai toukokuussa 1955.

          Miksonin turvaverkko piti, kun mustat pilvet alkoivat kasaantua. Neuvostoliitto valmisteli virolaisten sotarikollisten oikeudenkäyntejä rankalla propagandalla vuonna 1960. Uutistoimisto TASS, lehdet, radio ja televisio leimasivat Miksonin joukkomurhaajaksi, ja hänen nimensä levisi Moskovan radiosta lukemattomilla kielillä kaikkialle maailmaan. Lisäksi Tallinnassa 1961 julkaistussa Ants Saarin kirjassa Murhaajat ilman naamiota oli kokonainen Miksonille omistettu luku. Tallinnassa kirjasta otettiin 20 000 kappaleen painos, ja KGB postitti kirjan tuntemiinsa virolaisemigranttien osoitteisiin. Islannissa vasemmistolehti Thjodviljinn julkaisi Miksonia koskeneen luvun käännöksen.

          Kävellessään eräänä päivänä töihin Mikson hätkähti nähdessään ikkunassa Thjodviljinn-lehden otsikon ”Islannin kansalaista syytetään joukkomurhasta”. Seuraavana päivänä maan suurin päivälehti Morgunbladid julkaisi Miksonin vastaiskun otsikolla ”Kommunistit eivät milloinkaan voi pestä verta käsistään siirtämällä sen minun käsiini”. Mutta kun Israelin tiedustelupalvelu Mossad oli kaapannut Adolf Eichmannin Argentiinassa toukokuussa 1960 ja vienyt hänet Israeliin tuomiolle, Mikson alkoi pelätä. Hän epäili, että neuvostodiplomaatit varjostivat häntä. Hänet olisi ollut helppo kaapata Reykjavikissa laivaan ja kuljettaa Neuvostoliittoon.

          Einar Sandenin kirjoittama Evald Miksonin elämäkerta Virolainen saaga (1996) on omituinen, kuten kaikki virolaisista kirjoitetut elämäkerrat. Mikson esitetään siinä vapaustaistelijana, joka auttoi juutalaisia. Elämäkerran hämmentävin piirre on kuitenkin se, että Miksonin nimi yritetään pestä puhtaaksi monesta sellaisestakin murhasta, josta häntä ei ollut edes epäilty.

          Viron natsipuolueen eli ”vapsien” oma fyyreri Artur Sirk oli tuomittu Tallinnassa vankeuteen, mutta hän oli paennut ja tappanut itsensä Luxemburgissa 1937. Suomalaiset natsitoverit kaivoivat hänet haudastaan ylös, tutkivat vainajan ja hautasivat uudelleen Hietaniemeen. Suomalaiset uskoivat, että presidentti Konstantin Pätsin agentti olisi käynyt tappamassa Sirkin Luxemburgissa.

          Evald Mikson oli ollut Viron turvallisuuspoliisin agentti ja presidentti Pätsin henkivartija Sirkin kuoleman aikaan. Sandenin laatimassa elämäkerrassa Sirkin kuolema selitetään niin omituisesti, että sen voisi lukea jopa Miksonin ansioksi. Todisteita ei ole, mutta tuskin kukaan muu kuin Mikson olisi pystynyt moiseen. Evald Mikson liitetään myös ystävänsä, Islannin pääministeri Bjarni Benediktssonin kuolemaan. Benediktsson kuoli perheineen huvilansa tulipalossa 1970. Miksonin mielestä neuvostoagentit murhasivat Islannin pääministerin pommilla. Omituista on se, että Miksonilla oli tapana maalata autotallinsa ovi sinimustavalkeaksi Benediktssonin kuoleman vuosipäivänä. Oliko Benediktssonilla ja Miksonilla kenties erimielisyyksiä joukkomurhasyytösten ja luovutusvaatimusten takia? Todennäköisesti oli, sillä juuri Benediktsson joutui niiden vuoksi koville toimiessaan Islannin oikeusministerinä 1959–1963 ja pääministerinä 1963–1970.

          Mikson oli kutonut verkkonsa hyvin. Viron itsenäistyessä uudelleen ensimmäinen tunnustus tuli Islannilta. Tiettävästi maassa asui vain yksi virolainen, joka tunsi paljon silmäätekeviä. Kun Islannin pääministeri David Odsson törmäsi Israelin-vierailullaan 1992 Miksonia koskeviin kysymyksiin, hän vastasi tuntevansa tämän henkilökohtaisesti, mutta olevansa syytöksistä tietämätön. Toinen Miksonin ystävä, Islannin ulkoministeri Jon Baldvin Hannibalsson sanoi, että Israel pilasi pääministeri Odssonin vierailun KGB-kyhäelmillään. Vastaukseksi Simon Wiesenthal -keskus lähetti Odssonille kopion Suomen Valtiollisen poliisin juutalaisasiantuntija Olavi Viherluodon Tallinnan-matkaraportista, jossa kerrotaan Miksonin osallistuneen juutalaisten murhaamiseen. Islanti kuitenkin totesi selvityksissään, ettei Miksonia voitu epäillä murhasta eikä siten syyttää mistään. ”Islannin hallituksen päätös on ilon ja inspiraation lähde pahuuden voimille kaikkialla maailmassa”, Efraim Zuroff kommentoi järkyttyneenä.

          Zuroff haki Virosta todisteet Miksonin tekemistä kymmenistä murhista ja ryhtyi viimeiseen taistoon. Wiesenthal -keskuksen kirjekampanjassa pääministeri Oddsonille lähetettiin yli 10 000 kirjettä, joissa vaadittiin Miksonia oikeuteen sotarikoksista. Israelin parlamentin Knessetin 85 jäsentä allekirjoitti Oddsonille protestikirjeen. Islannin hallitus päätti kuin päättikin ryhtyä tutkimaan Miksonin sotarikoksia, mutta asia raukesi epäillyn kuolemaan 82-vuotiaana vuonna 1993. Zuroffin mukaan ”hänen terveytensä oli äkkiä heikentynyt muutaman viime kuukauden aikana, – – koska hänen uusi kotimaansa oli päättänyt aloittaa rikostutkinnan murhasta häntä vastaan”.

          Efraim Zuroffin nimeä ei mainita Miksonin elämäkerrassa, joka muutenkin pursuaa järkähtämätöntä vihaa venäläisiä, kommunismia ja rivien välissä jopa juutalaisia vastaan. Zuroff sai kuitenkin erävoiton 2001, kun Max Jakobsonin vetämä Viron ”totuuskomissio” nimesi alustavissa tuloksissaan Miksonin sotarikolliseksi. Pettymys oli silti sitäkin suurempi, kun viisi vuotta myöhemmin julkaistu massiivinen loppuraportti antoi Miksonille synninpäästön:

 

Säilyneissä arkistomateriaaleissa on pidätysmääräyksiä ja kuulustelupöytäkirjoja, joissa on hänen [Miksonin] allekirjoituksensa. Monet pidätetyt olivat juutalaisia. Siitä ei kuitenkaan ole olemassa todisteita, että hän olisi osallistunut rangaistuksia suunnittelevan komission työhön tai langettanut kuolemantuomioita tai osallistunut teloittamiseen.

 

Maailman rikkain virolainen

 

Natsijahdin viimeinen uhri on tyylikäs venezuelalainen liikemies Harry Männil, joka Efraim Zuroffin mukaan osallistui yli sadan juutalaisen murhaamiseen ja ryöstämiseen Tallinnassa 1941. Männil oli paennut vuonna 1943 Helsingin kautta Tukholmaan ja sieltä 1946 Venezuelaan. Helsingissä Valpon kuulustelussa Männil kertoi työskennelleensä Viron Gestapossa 1.9.1941 alkaen, eli juutalaisten joukkoteurastuksen aikana – hän ei siis voinut olla siitä tietämätön. Tukholmassa Männiliä epäiltiin Miksonin tavoin sotarikoksista. Roland Lannes, Ilmar Roots ja Uno Andrusson todistivat Männilin osallistuneen juutalaisten vainoamiseen ja ryöstämiseen. Lisäksi Suomen Valtiollisen poliisin työntekijä Valfrid Jaarma kertoi Männilin kaupitelleen Helsingissä ilmeisesti tappamiltaan juutalaisilta varastamaansa arvotavaraa.

          Venezuelassa Harry Männil alkoi kutoa itselleen turvaverkkoa ja loisti miellyttävällä käytöksellään, tyylikkäällä olemuksellaan ja kyvyllään solmia suhteita yhteiskunnan kermaan. Jaarma kertoi Männilin olleen ”lahjakas mutta kylmä ja laskelmoiva ihminen”. Harry Männil avioitui vuonna 1955 upporikkaan Mazula D’Empairen kanssa ja aloitti samalla monikymmenvuotisen uransa maan seurapiireissä yleten vähitellen maailmankuuluksi taiteenkerääjäksi. Harry Männilistä tuli maailman rikkain virolainen.

          Männiliä oli onnistanut vuonna 1980, kun virolainen Vaino Väljas nimitettiin Neuvostoliiton suurlähettilääksi Venezuelaan. Männil auttoi Väljasin piireihin ja päinvastoin. Männil oli aina perillä kaikesta, varsinkin Väljasin nuoruuden ystävän Mihail Gorbatšovin ansiosta. Kun Neuvostoliiton hajoaminen alkoi Virosta, Männil alkoi punoa turvaverkkoaan Tallinnaan. Väljas lähti Venezuelasta 1988 Viron uudeksi päämieheksi, antoi itsenäisyysjulistuksen ja vieraili Gorbatšovin kanssa Helsingissä. Männil aloitti virolaisten rahoittamisen, ystävystyi Edgar Savisaaren kanssa ja ryhtyi Viron hallituksen talouspoliittiseksi neuvonantajaksi.

          Zuroff iski Männiliin 1989, mutta se oli liian myöhään. Turvaverkko oli jo punottu valmiiksi. Yhdysvallat langetti Männilille vuonna 1994 maahantulokiellon sotarikosten takia, mutta Viron suojelupoliisi julisti hänet syyttömäksi vain vuotta myöhemmin. Männil oli koskematon. Viron valtakunnansyyttäjä Margus Kurm vapautti Männilin kaikista epäilyistä 2005 yli viisi vuotta kestäneiden tutkimusten jälkeen. Perustelu oli sama kuin Miksoninkin tapauksessa: ”Minkäänlaisia asiakirjatodisteita ei ole löydetty siitä, että Männil olisi osallistunut juutalaisten tai muiden ihmisten tappamiseen, pidättämiseen tai muuhun vainoamiseen. Yhtäkään sellaista omin silmin nähnyttä todistajaa ei ole löydetty.” Aivan kuin Virossa ei olisi tapettu juutalaisia lainkaan.

          Valtakunnansyyttäjä Kurm myönsi Männilin kuulustelleen natsipoliisissa juutalaisia, mutta Kurmin mielestä ”Männil ei ollut tietoinen saksalaisviranomaisten juutalaisvastaisesta kampanjasta”. Viron suojelupoliisi kuulusteli tutkimuksissaan 56 henkilöä ja Männiliä viisi kertaa. Todisteeksi kelpasi Männilin entisen pomon Miksonin kirje, jonka mukaan Männil suoritti Patareissa rutiinikuulusteluja.

          ”Männil on erittäin varakas virolaisten kulttuuri-instituutioiden rahoittaja. Tämä selittää, miksi häntä ei vedetty oikeuteen”, Efraim Zuroff kirjoittaa. Hän piti Kurmin päätöstä hyvänä todisteena virolaisen syyttäjälaitoksen korruptiosta. Koko tutkinta oli Zuroffin mielestä ”aktiivisen natsikollaboraattorin masentavaa puhtaaksipesua”. Viron nuori virkamieskunta olikin valittu lojaalisuuden eikä ammattitaidon perusteella. Magnus Kurm nimitettiin Tallinnan syyttäjäviraston päälliköksi vain 22-vuotiaana.

          Emme puhuisi Virosta, ellei Pekka Erelt antaisi Eesti Ekspressissä asialle viimeistä silausta. Ereltin mukaan Männilin ongelmien aiheuttaja oli kostonhimoinen juutalainen homoseksuaali Wolfgang Sonnenfeld. Tukholmassa nuori Männil oli kuulemma joutunut kieltäytymään riettaan Sonnenfeldin ehdotuksista. Torjutuksi tultuaan Sonnenfeld oli päättänyt kostaa ilmiantamalla Männilin sotarikollisena, Pekka Erelt kirjoittaa. Lähde on niinkin luotettava kuin Männil itse. ”Männil uskoo tähän päivään saakka, että se kaikki oli Sonnenfeldin kostoa”, Erelt kirjoittaa – tämä asettaisi muuten Zuroffinkin motiivit erikoiseen valoon. Joka tapauksessa Erelt antaa Männilin asialle murskaavan yhteenvedon: ”Männilillä olisi riittävästä perusteita vihata juutalaisia.”

 

Suomi tuomiolla

 

Suomalaiset sotarikolliset eivät selvinneet yhtään vähemmällä. Tallinnassa heinäkuussa 1941 julkaistu Suomi-vastainen pamfletti Poljemme murskaksi valkosuomalaisen käärmeen antoi jo ensimmäisellä sivullaan viitteitä tulevasta:

 

Jokaisen neuvostoihmisen sydän täyttyi hillitsemättömällä vihalla, kun tietoon tuli röyhkeäksi muuttuneiden hitleriläisten nulikoiden iljettävä provokaatio, kun he uskalsivat tunkea likaisen kärsänsä meidän neuvostopuutarhaamme.

      Yhdessä saksalaisen fasismin rupisten koirien kanssa päätään nosti myös rupinen paimenkoira saksalaisten pihalla, sihisevä valkosuomalainen käärme. Tuo katala, petollinen käärme uskaltaa madella sotaan Suuren Sosialistisen Valtion luoksepääsemättömiä linnoituksia vastaan. Näköjään viimevuotisesta opetuksesta ei ollut hyötyä. No, mitäpä siitä, meidän urhoolliset punalaivastolaisemme ja puna-armeijalaisemme kertaavat sille tuon oppitunnin selvemmässä muodossa.

      Kuka tuo sitten on, tuo halpamainen käärme, joka on paljastanut myrkkyhampaansa työtätekevän kansan voittamatonta isänmaata vastaan?

      Se on kesyttämätön kapitalistien, kartanonherrojen, valkokaartilaisten ja näiden agenttien – suojeluskuntalaisten, lapualaisten ja muiden Suomen kansan pyövelien joukkio. Kelmien ja petkuttajien kopla on taskut pullollaan asettunut tuon pienen maan kansanjoukkojen harteille ja oman vatsansa ja ulkomaisten kapitalistien mielihyväksi virnistelee työtätekevälle kansalle aivan kuin mykälle karjalle.

 

Helmikuussa 1944 Johannes Vares esitti Moskovan lehdissä vaatimuksiaan:

 

Suomalaisten sotarikollisten pitää maksaa ilkitöistään. Juuri he pommittivat rauhantahtoisia virolaisia kaupunkeja sodan alussa. Juuri he upottivat laivojamme Suomenlahdella, kun evakuoimme Tallinnaa. Juuri he antoivat konekivääriensä murhata hukkuvia naisia, vanhuksia ja lapsia. Juuri he tappoivat haavoittuneita sotilaita punaisella ristillä merkittyyn sairaalalaivaan. Juuri suomalaiset fasistit lähettivät sabotöörejä ja pahantekijöitä Eestiin heinäkuun 1941 ensimmäisinä päivinä provosoidakseen Eestiin sisällissodan ennen Saksan armeijan saapumista. Me kyllä tunnemme suomalaisten fasistien suunnitelmat Suur-Suomesta, johon Virokin peräti kuuluisi – –.

 

Neuvosto-Karjalan pääkaupunkiin Petroskoihin perustettiin tutkintakomissio selvittämään ”fascististen miehittäjien ennenkuulumattomia ilkitöitä”. Yhteenvedossa sanottiin:

 

Suomen hallitus ja korkea sodanjohto ovat toteuttaneet imperialistisia suunnitelmiaan väliaikaisesti vallatulla Karjalais-Suomalaisen Tasavallan alueella pyrkien orjuuttamaan neuvostoväestöä, tuhoamaan kansan kulttuurin ja muuttamaan Karjalais-Suomalaisen Tasavallan siirtomaakseen. – – Suomen hallitus on ennen näkemättömällä julkeudella julistanut miehittämillään alueilla koko neuvostoväestön vangikseen ja sulkenut miehet, naiset, vanhukset ja lapset erityisesti rakennetuille keskitysleireille, joissa vallitsi nälkä ja kidutus ja ylivoimainen työnkomento, jonka tarkoituksena oli neuvostoväestön tahallinen tuhoaminen.

 

Rikostutkijoiden erityisen huomion kohteina olivat suomalaisten rakentamat keskitysleirit, joissa miehitettyjen alueiden venäläisväestöä tuhottiin. Niistä tutkintakomissio toteaa: ”Suomalaiset harjoittivat kaikilla leireillä mitä ankarinta vankien kiduttamista ja väkivaltakomentoa ja pakoittivat ihmisiä ylivoimaiseen pakkotyöhön. – – Leirin vartijat, joiden johtajana toimi eversti Rolf Schildt, kiduttivat kaikkia leirille kuljetettuja neuvostoihmisiä.” Yksittäisistä rikoksista komissio mainitsi esimerkiksi kenttäsairaalan potilaiden joukkomurhan:

 

Vuoden 1944 kesäkuussa 28 pnä Puskoselän valtaamiseksi käydyn taistelun aikana suomalaiset murtautuivat paikkaan, jossa oli 70 Punaisen Armeijan haavoittunutta upseeria ja sotilasta. Fascistiset ihmispedot aloittivat kaamean verilöylyn venäläisten haavoittuneiden keskuudessa surmaten heitä konepistooleilla, pistimin ja puukoniskuin.

 

Lokakuussa 1944 liittoutuneiden valvontakomissio antoi Helsingissä Suomen pääministerille listan sotarikollisista, jotka oli otettava 24 tunnin sisällä kiinni. Listassa oli vain 61 nimeä. Numero yksi oli Risto Ryti, mutta Mannerheimin nimeä ei listassa ollut.

 

Dosentin jatkosota

 

Suomalaisten sotarikollisten listassa oli kahdentenatoista tavalliselta kuulostava nimi Kallio. Hän oli Petroskoin keskitysleirin numero viisi entinen komendantti, luutnantti Paavo Kallio. Hänet haluttiin vastuuseen leirinsä suuresta kuolleisuudesta sekä julmista raipparangaistuksista. Peräti 20 leiriläistä oli todistanut Kallion pahoinpidelleen heitä.

          Paavo Kallio kuvaili vuoden 1944 marraskuussa pidetyssä kuulustelussaan leiriään viihtyisäksi ja mukavaksi paikaksi, vaikka hän ”joutui rangaistuksina määräämään raippoja, milloin muu rangaistus ei rikoksen tekijään tepsinyt”. Kallion mukaan leiriläiset olivat oikein delegaationa tulleet kiittämään komendanttiaan ”hyvästä kohtelusta ja hoidosta”. Oikeusministeri Urho Kekkoselle kirjoitetussa armonanomuskirjeessään Paavo Kallio puhui huutavasta vääryydestä ja perättömistä syytöksistä. Kallio valitteli perheensä kohtaloa ja sitä, että heille aiheutettiin ”yhä lisääntyviä niin taloudellisia kuin sielullisiakin kärsimyksiä”. Ennen muuta ”vaimoni kestämiskyvyn, niin aineellisen kuin sielullisenkin, on tämä täysin keinotekoinen tilanne ja alituinen jännityksessä eläminen puristanut äärimmilleen”, Kallio kirjoitti. Kirjeessä ei mainittu kertaakaan sanaa keskitysleiri, raipparangaistuksista puhumattakaan. Ilmeisesti hän ei muistanut ruoskittaneensa naisia ja lapsia.

          Kekkonen ei armahtanut Kalliota, vaan tämä tuomittiin puoleksitoista vuodeksi vankeuteen vuonna 1947. Vankilalomallaan hän kävi vannomassa tuomarinvalan. Vapauduttuaan hän täytti 30 vuotta ja päätti osoittaa, ettei antaisi periksi. Nimensä Kallio muutti Rautkallioksi, ja hänestä tuli Poliisiopiston rehtori, poliisineuvos, nimismies ja kokoomuksen kansanedustaja.

          Olen ollut aina kiinnostunut Paavo Kallio-Rautkallion urasta siitä syystä, että hänen poikansa, dosentti Hannu Rautkallio tunnetaan julmasta kritiikistään Urho Kekkosta vastaan. Sitä samaa Kekkosta, joka ei ollut armahtanut hänen isäänsä. Kaivan arkistostani lehtileikkeen Suomenmaa-sanomalehdessä marraskuussa 1996 julkaistusta uutisesta:

 

KUVA 69

 

          Kun Elina Sana paljasti Eljas Erkon ja Arno Anthonin rikokset julkaisemalla vuonna 2003 suurta keskustelua herättäneen kirjansa Luovutetut, Hannu Rautkallio julkaisi pian oman versionsa tapahtuneesta otsikolla Holokaustilta pelastetut. Rautkallion mielestä Himmlerille valmisteltu luovutettavien juutalaisten luettelo olikin pelastettujen juutalaisten luettelo: ”Valtiollisen poliisin toimesta sodan aikana tuotettu ainoa yhtenäinen ja autenttinen juutalaisluettelo olikin laadittu heidän pelastamisekseen.”

          Kun toimittaja Hannu Taanila valitsi Elina Sanan kirjan Tieto-Finlandia-palkinnon saajaksi, Helsingin Sanomat vastasi eläimellisellä raivolla. Kirjallisuusarvostelija Jukka Petäjä kuvaili Taanilaa sanoilla ”luokkakantainen mediahäirikkö ja kasvottomille markkinavoimille räksyttävä ihmiskasvoinen rakkikoira”.

 

Juutalainen ihmisoikeusaktivisti

 

Kekkonen ei ole Hannu Rautkallion päävihollinen. Rautkallio on uhrannut valtavasti aikaa, vaivaa ja sivuja erään juutalaisen lääkärin parjaamiseen. Hän on juutalaisvainoja Suomeen paennut Walter Cohen, jota yritettiin Suomessakin passittaa keskitysleirille orjatyöhön. Mutta Cohenpa nosti kohtelustaan metelin, kirjelmöi kaikille tahoille ja anoi audiensseja Mannerheimia myöten. Hän marssi jopa Valpoon ”kuulustelemaan” julmuudestaan tunnettua Ari Kauhasta, joka meni hämmästyksestä miltei šokkiin. Cohenille ei uskallettu tehdä mitään, vaikka Valpo olikin langettanut hänelle ja hänen perheelleen kuolemantuomion valmistelemalla heidän rahtaamistaan perheineen Auschwitziin.

       Sodan aikana Cohen onnistui pakenemaan Ruotsiin ja siirtymään sieltä lääkäriksi Etiopiaan. Myöhemmin hän julkaisi suomeksikin muistelmansa Etsin turvapaikkaa. Helsingissä toukokuussa 1941 syntynyt Walter Cohenin poika William B. Cohen ryhtyi historioitsijaksi ja on arvostellut kirjoissaan armottomasti Suomea ja erityisesti Hannu Rautkalliota juutalaisten kohtelun kaunistelusta. Rautkallio itse kirjoittaa, että William B. Cohenin ”pääasiallisena pyrkimyksenä on ollut kirjojeni tarkoituksellinen väheksyminen ja kyseenalaistaminen”. Hannu Rautkalliota harmittaa erityisesti se, että William B. Cohen on esitellyt Suomen ”läpeensä antisemitismin tunkemana maana ja sen sodanajan poliittiset johtajat suoranaisestikin Hitlerin tahdottomina sätkynukkeina”. Hannu Rautkallio tuntuu olevan suorastaan pahoillaan siitä, että natsit eivät onnistuneet toimittamaan Walter Cohenia William-poikineen kaasukammioon.

          Hannu Rautkallio päätti kostaa omalla tavallaan ja syyttää kirjassaan juutalaisten luovutuksista – ei Anthonia vaan Walter Cohenia! Cohen oli Rautkallion mielestä lääkärinä esiintynyt entinen rikollinen, lipevä huijari ja oman edun tavoittelija, joka valehteli ja eleli muiden kustannuksella. Rautkallio kirjoittaa: ”Cohen osoittautuu patologisesti valehtelijaksi – – Hänellä oli taito hankkia itselleen etuja muiden kustannuksella – – hänen uhkarohkean itsevarma esiintymisensä kumpusikin narsistisesta itsetunnosta – –. Hän ei kaihtanut muiden hyväksikäyttöä ja valehteluakaan oman asemansa pönkittämiseksi”…

 

KUVA 70

Walter Cohen.

 

Pyövelit armahdetaan

 

Helsingissä istunut venäläis-brittiläinen Valvontakomissio tiedusteli marraskuussa 1944 kolmen sotarikollisen olinpaikkaa. He olivat ”Itä-Karjalan sotilashallinnon” entiset johtajat Väinö Aleksanteri Kotilainen ja Johan Viktor Arajuuri sekä Valpon entinen päällikkö Arno Kalervo Anthoni. Kaksi ensimmäistä olivat vastanneet suomalaisten miehittämän Neuvosto-Karjalan keskitysleiriterrorista ja kansanmurhasta, jälkimmäinen tuhansien syyttömien ihmisten luovutuksista Viron Gestapolle ja keskitysleiriin. Kotilainen ja Arajuuri olivat poistuneet Ruotsiin, mutta Anthoni saatiin kommellusten jälkeen kiinni ja käräjille.

          Puola pyysi loppuvuonna 1944, että kansainvälisten sotarikollisten listaan lisättäisiin Arno Anthonin ja Toivo Horellin ohella Ari Kauhasen nimi. Tämä pelottava mies oli paennut samaan paikkaan, jonne Evald Mikson yritti ja jonne Harry Männil lopulta pääsikin: Venezuelaan. Suomessa liikkuneen huhun mukaan Kauhasen Helsingissä kiduttama virolainen olisi ampunut hänet Argentiinassa, mutta lehdistö puolestaan kertoi, että Kauhanen olisi pidätetty Caracasissa vuonna 1947 erään virolaisen tunnistettua entisen kiduttajansa kadulla. Viimeinen tieto Kauhasesta on, että hänet olisi vapautettu.

          Valtiollisen poliisin entinen päällikkö Arno Anthoni joutui Turun hovioikeudessa tilille. Anthonia syytettiin siitä, että hän oli luovuttanut Viron Gestapolle ”vastoin kansainvälisiä sopimuksia ja inhimillisyyden vaatimuksia” tuhansia syyttömiä, joista useimmat murhattiin Virossa tai siirrettiin Saksaan murhattaviksi. Anthonin luovuttamien ihmisten määränpäitä olivat muun muassa Auschwitz-Birkenau, Stutthof, Oranienburg ja Natzeiler. Helsingin juutalaisen seurakunnan lakimies Michael Livson sanoi Anthonin olleen osallisena ”historian suurimpaan rikokseen, kuuden miljoonan juutalaisen murhaan”.

          Anthonia vastaan esitettiin todisteet 80 ihmisen luovutuksesta, mutta se oli vain jäävuoren huippu. Kanneviskaali Ali Uolevi Rautakorven syytekirjelmässä sanottiin, että Saksan valloittamilla alueilla, kuten Virossa, juutalaisten vainoamistoimet esiintyivät natsien omaksuman rotuopin mukaisesti ”entistä räikeämmässäkin muodossa”.

          Anthoni myönsikin, että sodan aikana ”vaarallisiksi katsotut henkilöt oli lajiteltu kolmeen ryhmään vaarallisuutensa mukaan”, mutta kiisti tietäneensä, ”minkälaisen kohtelun alaisiksi karkotetut juutalaiset Saksan vallatulla alueella joutuivat”. Anthonin mielestä juutalaiset vain palautettiin työpalvelukseen kotimaahansa, missä heillä oli ”paremmat olot kuin konsanaan Suomessa”. Omasta mielestään Anthoni oli auttanut juutalaisia siirtämällä heidät kesällä 1941 keskitysleiriin ja estämällä siten ”mahdollisen konfliktin” heidän ja Helsingin kaduilla ja kahviloissa liikkuneiden saksalaisten välillä. Antoni myönsi, että saksalaiset eivät pitäneet juutalaisista, mutta toisaalta hänen mielestään ”juutalaiset eivät pitäneet saksalaisista”.

          Anthonia vastaan oli todisteita, muun muassa Olavi Viherluodon matkaraportti Tallinnasta. Siinä kerrotaan Evald Miksonin kanssa käydyistä keskusteluista sekä siitä, että kaikki syyttömät juutalaiset murhattiin Virossa järjestelmällisesti. Oikeuteen todistajaksi saatu Viherluoto vahvisti matkakertomuksensa totuudenmukaiseksi. Kanneviskaali Rautakorven mielestä Viherluodon matkakertomus osoitti, että Suomessa ja etenkin Valpossa oli tiedetty, mikä oli juutalaisten kohtalo Virossa. Erityisesti siitä oli tiennyt Valpon päällikkö Anthoni, jonka nimi mainittiin Viherluodon raportin jakelussa. Anthoni kuitenkin kielsi lukeneensa koko raporttia – hän oli merkinnyt vain nähneensä, ei lukeneensa sitä!

          Oikeus yritti saada Anthonin kiikkiin todistajan avulla. Todistaja oli juutalainen Georg Kollman, sama mies, jonka perheen Anthoni oli luovuttanut Tallinnan kautta Auschwitziin. Kollmanin Janka-vaimo ja Suomessa syntynyt pikkupoika Frans Olof oli murhattu siellä heti. Turun hovioikeudessa Kollmanilla oli ainutlaatuinen tilaisuus todistaa perheensä murhaajaa vastaan. Mutta kun entinen keskitysleirivanki Georg Kollmann viimein näki perheensä murhaajan silmästä silmään, hän teki erikoisen ratkaisun: hän pyysi oikeutta määräämään Anthonille mahdollisimman lievän rangaistuksen. Hän halusi antaa perheensä murhaajalle anteeksi.

          Kollmanin ansiosta Anthoni vapautettiin ja hänelle maksettiin vankeusajasta miljoonakorvaukset. Näin holokaustin uhri paitsi armahti pyövelinsä, myös teki tästä miljonäärin. Anthonin ainoaksi rangaistukseksi jäi korkeimmassa oikeudessa vahvistettu mitätön huomautus virkavirheestä.

          Viron holokaustin tutkija Elina Suominen tapasi Georg Kollmanin Israelissa 30 vuotta myöhemmin ja kysyi, miksi tämä armahti perheensä murhaajan. Kollmann vastasi: ”Historiassa sama toistuu joka päivä: jotkut ovat onnekkaampia ja selviävät, toiset tuhoutuvat. Miksi sitä kannattaa muistella. Se ei estä ihmisiä tekemästä sitä uudelleen.”

          Kollman ei tietenkään ollut ainoa juutalainen, joka antoi anteeksi. Suomalaisten vainoama Walter Cohen lähetti myöhemmin Valpon Ari Kauhaselle, OlaviViherluodolle ja Valfrid Jaarmalle ”terveisiä”, ettei hän enää kantanut kaunaa ja että hänen kotinsa ovet Tukholmassa olisivat näille aina avoinna. Mutta Anthonille Cohen ei tiettävästi lähettänyt terveisiä – hänelle Cohen oli vannonut vielä kostavansa. Anthoni oli kuitenkin jo oikeudenkäyntinsä aikaan pelkkä ihmisraunio, joka tuskin olisi tuomiota edes kestänyt. Lääkärinlausunto kertoo karua kieltään:

 

Varatuomari Arno Anthoni saapui 15.10.1946 hoitoon Keskussotilassairaala 1:een. Hän oli tällöin sekä ruumiillisesti että henkisesti kurjassa kunnossa; hampaaton, laiha ja takapuoli märkien monesta fistelistä. – – On otettava huomioon, että potilas v. 1936 leikkauksen ja todennäköisesti sen yhteydessä syntyneen infektion takia sairastui psykoosiin ja hoidettiin Lapinlahden sairaalassa. – – Anthoni on käsityksemme mukaan edelleen huonon yleistilan, märkivien fisteleitten, ajoittain vertavuotavien peräpukamien ja huonon hermostollisen kunnon takia sairaalahoidon tarpeessa.

 

Ei Erkkokaan selvinnyt vähällä. Sotavankitoimiston päällikkönä hän oli lähettänyt natseille tuhansia sotavankeja kymmenissä erissä – Elina Sanan mukaan ainakin 49 kertaa vähintään 2 829 vankia. Erkko oli antanut kansainvälisten sääntöjen vastaisen määräyksen, jonka nojalla suomensukuisia ammuttiin poliittisten vankien keskitysleirillä. Sodan jälkeen Erkko joutui kenttäoikeuteen, sotaylioikeuteen ja korkeimpaan oikeuteen, mutta Jumala armahti hänet. Virallisesti Erkko ei ollut tehnyt mitään, sillä kaikki todisteet olivat kadonneet, aivan kuten tuhannet sotavangitkin olivat kadonneet jäljettömiin. Ja Erkon omat arkistot pysyvät kiinni.

          Entä miten kävi Olavi Viherluodon, Valpon etsivän, joka Evald Miksonin mukaan oli koko ajan joko pikku pöllyssä tai rankassa krapulassa? Kuten arvata saattaa, Viherluodon elämä kääntyi alamäkeen Saksan hävittyä Stalingradissa. Monien muiden suomalaisten tapaan heikko sotamenestys masensi. Tai voihan myös olla, että saksalainen prenikka, Kotkan ristin III luokka, nousi Viherluodolle hattuun. Keväällä 1943 Viherluodon raportoitiin häiriköineen naapureitaan, joutuneen juopuneena poliisin suojiin, myyneen juutalaisille viinapalkalla tietoja, pihistäneen rahaa pidätetyltä jne. Viherluoto sai varoituksen ja erosi Valposta heinäkuussa 1943. Myöhemmin Viherluoto elätti itsensä maaseutukoulujen matematiikan opettajana. Hän kuoli vuonna 1981.

          Viherluodon matkaraportti Tallinnasta lokakuulta 1941 jäi historiaan tärkeäksi todisteeksi Viron holokaustista, ja se on käännetty lukuisille kielille. Alkuperäinen Valpon asiakirja Er. Sal. VPK DN:o 69/71 21.10.1941 näyttää kuitenkin kadonneen arkistoista – asia on haluttu pyyhkiä historiasta tahallaan. Kun ei ole Viherluodon Tallinnan-raporttia, ei ole Viron holokaustiakaan eikä tuhansien ihmisten virtaa Suomesta Viron kautta varmaan kuolemaan.

 

Helsingissä kummittelee

 

Entä miten kävi Kerttu Nuortevan, Valpon kiduttaman ja raiskaaman ”Bolševismin pyhimyksen”, joka oli tuomittu Helsingissä vakoilusta kuolemaan? Kertun pelasti lopulta vain se, että Punainen Armeija vapautti Karjalankannaksen kesällä 1944. Kerttu luovutettiin mielisairaalasta Neuvostoliittoon ”kuolemantuomion saaneena mielipuolena vanginvaunussa hyssytelleen polvillaan omatekoista räsynukkea”, kuten lapsuudenystävä Saimi Kuivala muistelee. Vainikkalassa Nuorteva oli hokenut itselleen: ”En ole tehnyt mitään pahaa maalleni.”

          Neuvostoliitto ei kuitenkaan antanut anteeksi sitä, että Helsinkiin lähetetty desantti oli laverrellut raiskaajilleen. Nuortevalle lätkäistiin kymmenen vuotta vankeutta maanpetoksesta, ja hänestä tuli leirivanki no. 353107. Todisteeksi kelpasi Helsingissä julkaistu propagandakirja Neuvostokasvatti, vaikka kirja perustui kidutuksella hankittuihin tunnustuksiin.

          Nuorteva vapautui 1954 ja jäi Karagandaan. Hän opiskeli insinööriksi ja meni töihin. Elämä oli kurjaa, koska äiti oli kuollut, mies jättänyt ja pojasta tullut rikollinen. Moni entinen tuttava suhtautui Kerttuun tylysti Neuvostokasvatin takia. Kerttu pyysi kirjeitse Yrjö Kivimiestä palauttamaan kirjasta poistetun luvun korrehtuurin Neuvostoliiton lähetystöön – se olisi puhdistanut hänen maineensa.

          Kerttu täytti 50 vuotta lokakuussa 1962. Vajaata vuotta myöhemmin hän kuoli kotonaan sairauskohtaukseen. Vainajalle jätettiin viimeiset jäähyväiset työpaikalla avoimen arkun äärellä. Sitten ajettiin kolmella bussilla hautausmaalle, ja työtoverit kantoivat arkun hautaan. Kerttua kehuttiin hyväksi ja avuliaaksi ihmiseksi, jolta riitti jokaiselle sydämellinen sana tai neuvo. Hautakumpu oli kaunis ja todiste siitä, että sen alla lepäsi ”kaivattu, rakastettu ja unohtumaton Kerttu”, kuten ystävät sanoivat. Kerttu jäi kuitenkin kummittelemaan Helsinkiin. Suomalaiset eivät onnistuneet pääsemään eroon nuoresta naisesta, joka oli kidutettu ihmisraunioksi ja murhattu itse asiassa monta kertaa. Hän jatkoi elämäänsä vanhoja herroja kiihdyttävänä kuriositeettina.

          Professori Ohto Manninen julkaisi syksyllä 2006 hätäisen puhtaaksipesun otsikolla Kerttu Nuorteva – neuvostokaunotar vakoilujohtajana. Kertun elämän ja terveyden maksaneelle Neuvostokasvatti-kirjallehan suunniteltiin jatko-osaa. Manninen viimeisteli Valpon työn käyttämällä materiaalia, jonka Valpo oli pumpannut Kertusta kiduttamalla ja raiskaamalla. Mannisen tarkoitus oli siistiä Nuortevan kohtelu Suomen historiasta kertomalla vain sen, mikä oli natsimielisen Valpon edun mukaista.

 

Totalitarismissa on vain syyttömiä

 

Nürnbergin sotarikosoikeudenkäyntiä seurannut ruotsalainen toimittaja Victor Vinde kirjoitti: ”Historiallinen kokemus opettaa meille, että jokainen kansa vastaa hallituksensa teoista – rakastettakoonpa hallitusta tai vihattakoon. Hallituksen synnit joutuu kansa sovittamaan, ja kullakin kansalla on ansaitsemansa hallitus. Tietenkin on julmaa, että tällaisen vastuun täytyy kohdata sekä syyllisiä että syyttömiä – sekä hallituksen tukena ollutta enemmistöä että salaa sitä vastustanutta kansanosaa.”

          Sodan hävinneellä puolella otettiin tehokkaaseen uuskäyttöön Benito Mussolinin keksimä käsite ”totalitarismi” todisteeksi siitä, että kansa ei sittenkään vastannut mistään. Kyse olikin vain diktaattorien sopimuksista ja uhkavaatimuksista. Erityisesti Stalin nimettiin syylliseksi kaikkeen. Myös käsite ”stalinismi” jalostettiin tarkoittamaan sitä, että Stalinia lukuun ottamatta kaikki muut olivat syyttömiä. Juuri virolaiset ovat sittemmin nähneet suunnattomasti vaivaa uskotellessaan maailmalle, että jokin salainen lisäpöytäkirja määräsi kaikista sodan tapahtumista.

          Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saaristo antoi valtavan lisänsä totalitarismikeskusteluun. Tuskin on sattumaa, että tässäkin oli virolaisilla sormensa pelissä. Tuleva nobelisti oli nimittäin kirjoittanut teoksensa Viron maaseudulla lukuisten virolaisten ”tuttaviensa” avustuksella. Entinen vankitoveri Arnold Susi (Otto Tiefin nelipäiväisen ”hallituksen” opetusministeri!) oli kutsunut Solženitsynin Viroon kirjoittamaan luettuaan Lennart Meren kääntämän Ivan Denisovitšin päivän. Virolaiset sanelivat Vankileirien saaristoon mielipiteitään ja kätkivät käsikirjoituksen kuulemma samaan piiloon metsäveljien automaattikiväärin kanssa.

          Solženitsynin Vankileirien saaristoa on kutsuttava Otto Tiefin ”hallituksen” suurimmaksi saavutukseksi. Tuskin minkään muun hallituksen opetusministeri on saanut aikaan yhtä tehokasta globaalia propagandaa, joka sekoitti miljardien ihmisten päät. Suomalaisille Vankileirien saaristo ei ollut mikään uutinen, sillä sama leirihelvetti oli jo käsitelty tyhjentävästi Unto Parvilahden (ent. Boman) suositussa muistelmakirjassa Berijan tarhat (1957) ja sen lukemattomissa uusintapainoksissa, joista viimeisin ilmestyi Otavalta vuonna 2004. Parvilahti oli kuuluisa natsirikollinen, ja hänen kirjansa vilisee törkeää juutalaisvastaista parjausta. Aitoon natsityyliin hän kuvailee Neuvostoliittoa kierojen juutalaisten luomuksena: ”Neuvostovaltiota luotaessa olivat juutalaiset hyvin pitäneet puolensa ja sijoittautuneet mitä tärkeimmille paikoille.” Parvilahti tunnetaan myös siitä, että hän yritti tehdä suomalaisesta SS-pataljoonasta natsivallankumouksen iskuosastoa Suomeen.

 

”Totuuskomissio” pesee puhtaaksi

 

Presidentti Lennart Meri pani alulle vuonna 1998 ”totuuskomission”, jonka johtoon nimitettiin Nato-mieltymyksestään tunnettu ministeri Max Jakobson. Ennalta oli arvattavissa, että Meri yrittäisi pestä Jakobsonin avulla kätensä puhtaaksi Viron holokausteista. Vaikka totuuskomission piti olla kansainvälinen, virolaiset historiantutkijat varastivat kaiken työn itselleen. Totuuskomission vuonna 2006 ilmestyneen loppuraportin sivulta 709 löytyy ”ainoa tunnettu valokuva” Viron kuolemanleirien juutalaisvangeista. Kuvassa pulleaposkiset ja pirteät tyttöset hymyilevät ja nauravat iloisesti.

 

KUVA 71

Viron holokausti Max Jakobsonin ”totuuskomission” mukaan.

 

          Totuuskomissio pesee Viron natsiajastaan puhtaaksi ovelalla menetelmällä. Ensin tapahtumat esitetään periaatteessa totuudenmukaisesti, mutta heti perään ne vähätellään olemattomiin. Yksittäiset syylliset julistetaan lopulta syyttömiksi. Pärnussa juutalaisten teurastusta johtaneen Edmund-Johannes Kuusikin syyttömyyttä puolustellaan sanomalla, että hän oli vain huutanut ”tulta” mutta ei ampunut. Juutalaisia pikkulapsia tappanut Jaan Viik puolestaan perusteli syyttömyyttään sillä, että hän pelkästään ampui, ei huutanut ”tulta”.

          Ervin Viks ei kuulemma syyllistynyt mihinkään, sillä vaikka hän oli pidätyttänyt ja kuulustellut tapettavat juutalaiset sekä luonnostellut tappokäskyt, hän ei ”ollut osallistunut murhaamisen suunnitteluun” – siis jollakin strategisella tasolla. Jägalan kuolemanleiristä totuuskomissio toteaa, ettei se ollut ollut alisteinen kenellekään – kukaan ei siis ollut siitä vastuussa! Aivan kuin Jägala olisi ilmaantunut Viroon tyhjästä. Lisäksi siihen kuuluisaan Tarton panssarintorjuntahautaan olisi totuuskomission vihjailujen mukaan haudattu vain runsas toistasataa ihmistä, siis paljon vähemmän kuin Yhdysvaltain korkeimman oikeuden ilmoittamat 12 000.

          Virolaisia ”totuuksia” lukiessa tulee mieleen, miten kapteeni Tauno Mäki ja kersantti Väinö Laine saivat kenttäoikeudessa tuomiot venäläisten sotavankien teurastamisesta. Mäki oli sanonut Laineelle: ”Hakekaa sopiva kuoppa, nämä roistot tullaan ampumaan.” Laine oli muodostanut teloitusjoukkueen, kaivattanut kuopan ja aloittanut teurastuksen. Oikeudessa Mäki oli puolustautunut sanomalla, että hänen antamansa käsky oli ollut pelkkä vitsi. Mäki saikin vain kahden vuoden tuomion, kun Laineelle lätkäistiin viisi.

          Viron totuuskomission raportti ei voi kiistää sitä, että ”ensimmäisen neuvostomiehityksen” aikana teloitettiin suhteellisen vähän ihmisiä. Kesällä 1941 Venäjälle siirrettiin sodan jaloista kymmenisentuhatta virolaista, mutta ”kyyditys” ja tappaminen ovat toki eri asioita. Itse asiassa joukkokarkotus Venäjälle merkitsi monelle pelastumista. Kyydityksiä järjestellyt Neuvostoliiton Sankari Arnold Meri perusteli Imbi Pajun haastattelussa: ”Jos sanotaan, ettei karkotuksella ollut mitään tekemistä sodan alkamisen kanssa, se ei ainakaan tuolloin ollut totta. Se liittyi juuri sodan alkamiseen. Jokainen valtio puhdistaa sodan oloissa rintamalinjaansa epävakaista elementeistä.”

          Todellisuuskuvia-kirjassaan Johannes Hint kirjoittaa ”Suomessa niin paljon puhutuista kyyditsemisistä”. Hintin mukaan evakuointi kohdistui niihin, jotka olisivat voineet ”vaarantaa koko yhteiskuntaelämää” tai ”antaa suojelusta Saksan laskuvarjomiehille”. Vaarallisten ainesten evakuointi oli Hintin mukaan oikein: ”Ja mikä rikos se oli, jos noin tuhatta entistä suojeluskunnan päällikköä sekä entistä valtion poliisin johtohenkilöä ynnä toisia Neuvostoeestille vaarallisia ihmisiä vietiin pakosta sodan ajaksi työhön sisävenäjälle.” Johannes Hintin mielestä ainoa ongelma olikin se, ettei virolaisia sittenkään kyyditty tarpeeksi. Hint kirjoittaa: ”Jos Eestin kansa olisi v. 1940/41, itsensä perusteellisemmin puhdistanut natsilaisesta romusta, olisivat varmasti fasististen vuoden 1941–1944 veriuhrit olleet paljon vähäisemmät.”

          Johannes Hint on muuten ainoa neuvostoeestiläinen henkilö, jota Urho Kekkonen vuolaasti kehui kuuluisassa Tarton yliopiston aulapuheessaan 1964. ”Viron teollistuminen ja tekninen kehitys on viime vuosina kulkenut jättiläisaskelin eteenpäin”, Kekkonen sanoi ja viittasi tohtori Johannes Hintin uraa uurtaviin keksintöihin.

 

Kyydityksen sietämätön keveys

 

Lennart Meren kuvaus elämästään Siperiassa on hyvä todiste siitä, että kaikki virolaiset eivät sanottavasti kärsineet kyydityksistä. Meren postuumien muistelmien (2006) perusteella tuleva presidentti viihtyi karkotuksessa Venäjällä selvästi paremmin kuin Virossa, Ranskasta tai Saksasta puhumattakaan. ”Tuo pakolaisaika tuntui meistä lapsista toisinaan hirveän jännittävältä”, Meri muistelee ja kertoo tapaamiensa venäläisten rajattomasta vieraanvaraisuudesta ja ystävällisyydestä – samaa hän ei sano saksalaisista eikä virolaisista. Meri oppi venäjää paremmin kuin viroa ja kiinnostui siperialaisista sukulaiskansoista. Meren muistelmia lukiessa tuleekin mieleen, että virolaiselle tuskin voisi edes suoda suurempaa onnea kuin paikoitellen jopa laulujuhlaksi ratkennut Siperian-karkotus:

 

Joet ovat varmasti myös kauneinta, mitä Venäjällä ylipäätänsä on. – – me näimme näkymän, joka olisi voinut olla – – Repinin maalauksesta – –. Suurelle ulapalle avautuva näkymä ja virtaavan veden tuoksu vaikuttivat piristävästi. – – oli juhannuspäivä. Sytytimme suuren nuotion – –. Laulettiin virolaiskansallisia lauluja – –.

 

Meren kokemukset ovat kaukana ajatuksesta, että kyyditys olisi sama kuin teloitus. Jostakin syystä virolaiset unohtavat, että Viron juutalaisista ainakin puolet säästyi natsiterrorilta juuri siksi, että neuvostovalta pelasti heidät Venäjälle. Toinen puoli murhattiin siksi, ettei kaikkia natsirikollisia sittenkään saatu karkotettua maasta.

          Elämä Siperiassa teki Lennart Mereen niin syvän vaikutuksen, että hänestä tuli kansatieteilijä, muinaismuistoasiantuntija, Suomen-lähettiläs, ulkoministeri ja presidentti. Yliopistossakaan Meri ei liiemmälti kärsinyt: muistelmiensa mukaan hän ”sai kokea suurta inhimillistä myötätuntoa” eikä joutunut kohtaamaan ”poliittista painostusta”. Elämä Neuvostoliitossa taisi olla myös Lennart Merelle paljon mukavampaa kuin elämä Neuvostoliiton jälkeen.

          Viron viimeinen valtionpäämies Konstantin Päts sai hänkin luksuskyydityksen. Päts vietiin salonkivaunussa Leningradiin illalliselle hotelli Astoriaan, ja Ufassa perheen käyttöön annettiin kotiapulainen valtion laskuun. Lisäksi perheeltä takavarikoidut tavarat palautettiin kohteliaasti karkotuksen jälkeen.

          Kenraali Johan Laidoner eleli vaimonsa kanssa mukavasti ja vapaasti Penzan kaupungissa, mistä heille oli hankittu luksusasunto kaikilla mukavuuksilla. Neuvostohallitus maksoi kenraalille jopa eläkettä, joten pariskunta sai tehdä ostoksia erikoiskaupoissa. ”Ajan neuvosto-olot huomioon ottaen he elivät melko mukavaa elämää”, professori Martti Turtola kirjoittaa.

          Viron Neuvostoliittoon liittäneitä Pätsiä ja Laidoneria kohdeltiin silkkihansikkain. Päts oli Viron diktaattorina sanellut kaikki maansa asiat, mutta nyt hän käskyttikin enää kotiapulaistaan. Pätsin psyyke ei kestänyt diktaattorin vallan menettämistä. Sodan alettua hänet sitä paitsi heitettiin selliin. Stalinin kuoleman jälkeen Päts palasi Viroon. Hänet toimitettiin Jämejalan mielisairaalaan Viljandin lähelle. Huhu tästä levisi ja sairaalan pihalle kertyi väkeä, mutta edes omaisia ei päästetty tapaamaan huonokuntoista vanhusta. Varmuuden vuoksi Päts palautettiin vuonna 1954 Tverin (Kalininin) mielisairaalaan, missä hän kuoli tammikuussa 1956. Päts palasi lopullisesti kotimaahansa lokakuussa 1990, kun hänen jäännöksensä haudattiin juhlallisin menoin Tallinnan Metsakalmistulle.

 

KUVA 72,73

Konstantin Päts diktaattorina 1937 ja ihmisrauniona 1941.

 

          Historioitsijat Margus Ilmjärv ja Martti Turtola ovat kirjoissaan tukeneet käsitystä siitä, että äitinsä puolelta venäläinen ortodoksi Konstantin Päts oli monella tavalla sidoksissa Neuvostoliittoon ja vei Viron tieten tahtoen osaksi sitä kesällä 1940 yhdessä kanssadiktaattorinsa Johan Laidonerin kanssa. Asiassa ilmeisesti liittyi myös jonkinlaista oman edun tavoittelua. Ihmetystä on herättänyt Pätsin väite siitä, että hänellä olisi ollut henkilökohtainen keskinäinen avunantosopimus Stalinin kanssa. Päts ja Stalin olivat kuulemma tutustuneet Suomessa maanpaossa ollessaan ja vannoneet ikuista ystävyyttä. Kysymyksiä herättää myös Konstantin Pätsin virkakaulaketju, jota tiettävästi yhä säilytetään Kremlin aarrekammiossa. Viro on vaatinut sitä takaisin – tuloksetta.

          Käteeni osuu vielä yksi virolainen muistelmateos, kirkkoherra Harri Haamerin elämäkerta. Haamer pidätettiin vuonna 1948, karkotettiin Kolymaan ja palautettiin kotiin 1953. Hän työskenteli pappina 58 vuotta ja kuoli 81-vuotiaana. Muistelmissaan Haamer kertoo, että hänen kanssaan karkotetuista kymmenistä virolaisista papeista ”lähes kaikki saattoivat palata kotimaahan ja papinvirkaan”. Kohtalo oli siis toisenlainen kuin Viron juutalaisilla, jotka jäivät siihen maakuoppaan, johon heidät ammuttiin.

          Virolaiset puhuvat enemmän ”neuvostomiehityksistä” ja karkotuksistaan varmasti siksi, että henkiin jääneitä on niin paljon. Natsimiehitykselle onkin paljon vähemmän eloonjääneitä todistajia. Kukaan ei ole noussut Tarton joukkohaudasta tarinaansa kertomaan.

 

Juutalaiset pelastettiin

 

Yritän lukea lisää Max Jakobsonin totuuskomission loppuraporttia. Se kertoo vuolaasti vuosien 1941–1944 natsi-Viron byrokraattisista rakenteista, ikään kuin niiden laillisuutta korostaakseen. Mukana on jopa luku ”tuomioistuinjärjestelmästä”. Kun aiheena on Gestapo, juutalaisvainoista puhutaan suorastaan sordiinolla. Pahamaineinen IV osasto kuulemma ”huolehti muiden asioiden ohella myös juutalaiskysymyksestä”. Kirja korostaa natsihallinnon kehittyneitä rakenteita, laillisuutta ja järjestelmällisyyttä.

          Viron holokaustia totuuskomission raportti käsittelee varovaisesti. Naisten ja lasten julmasta tappamisesta käytetään termiä ”vankien teloittaminen”. Tässäkään raportti ei unohda korostaa demokraattisuutta: ”Vangit teloitettiin samalla tavalla, riippumatta teloitettavien kansallisuudesta.” Virolainen historioitsija löytää asiasta kuin asiasta aina jotain sellaista, mikä korostaa Viron kuulumista länsimaisen sivistyksen piiriin. Mutta sen totuuskomission virolaiset historioitsijat ovat nuoresta iästään huolimatta unohtaneet, että pidätykset, kuulustelut, tuomioesitykset, tappaminen ja varsinkin ilmiannot tehtiin virolaisten toimesta.

          Juutalaisten joukkomurhaa kaikissa Baltian maissa johtanut Franz Walter Stahlecker oli totuuskomission mukaan juutalaisten pelastaja, joka siirsi juutalaiset Pihkovaan turvaan, minkä jälkeen Viro julistettiin juutalaisvapaaksi. Viron puhdistaminen juutalaisista siis myönnetään (sehän on pakko myöntää), mutta maata ei näin ollen puhdistettukaan tappamalla vaan siirtämällä! Sokerina pohjalla on totuuskomission loppuraportin Viron holokaustia koskevan luvun viimeinen lause: ”Historia opettaa, että kriisitilanteessa ihmiset ovat valmiita tekemään mitä tahansa ja tappamaan kenet tahansa, erityisesti jos heille siitä hyvästä maksetaan tai annetaan ilmaista viinaa.”

 

Romukasa

 

Pronssisoturin alkuperäisen paikan vieressä Tallinnassa seisoo ”Miehitysten museoksi” kutsuttu romukasa, jossa on pysyvä sovjetologisen arkeologian eli neuvostokrääsän näyttely. Siellä tupakka-aski tai hammaslääkärin tuolikin todistaa ”miehityksen” kauhuista.

          Enn Tarvel, Karl Kello ja Arvo Vilu ovat tehneet Miehitysten museon laskuun dokumenttielokuvan. Sitä katsellessa näyttää siltä, että Viro olisi liittynyt Neuvostoliittoon kesällä 1940 oman turvallisuutensa vuoksi. Vanha nainen kertoo filmillä, että hänet oli haettu kyyditettäväksi kotoa ja pakattu kuorma-autoon. Mummo on kuitenkin saanut elää näinkin pitkään, seisoohan hän omilla jaloillaan kertomassa 60 vuoden takaisista asioista. Karkotus ei siis ollutkaan sama kuin teloitus.

          Miehitysten museon filmin vuolaat kertomukset kommunistien toimeenpanemista joukkomurhista ja naisten kidutuksista ovat suoraan lähtöisin natsien propagandasta, jonka tarkoitus oli yllyttää virolaiset liittymään heihin. Vastaavaa materiaalia esiintyy Imbi Pajun ja Sofi Oksasen kirjoissa. ”Liityin vapaaehtoisesti kostaakseni heidän kuolemansa”, ohjelmassa haastateltu virolainen natsi Arthur Puppart sanoo. Museon tuottama filmi tietenkin ohittaa Viron holokaustin, vaikka Klooga ohimennen mainitaankin. Virolaisille se on korkeintaan pikkuasia.

          Sanomattakin on selvää, että Miehitysten museo ei kerro Viron holokaustista mitään. Paikka tuntuu olevan holokaustin kieltäjien tukikohta Euroopassa. Museo kaupittelee Heiki Ahosen ja Enn Tarvelin toimittamaa englanninkielistä Viron miehityksistä kertovaa kirjaa, jossa ei luonnollisesti puhuta mitään fasistimiehityksestä tai Viron kahdesta holokaustista. Kirjan alussa lukee: ”Kiitämme Viron tasavallan puolustusministeriötä.”

 

Lennart Meri kiistää holokaustin

 

Lennart Meri sanoo muistelmissaan: ”Neuvostoliittolaisten väite, että Wannsee-pöytäkirjojen mukaan Viro julistettiin ensimmäiseksi «juutalaisvapaaksi» maaksi Euroopassa, oli propagandistinen valhe.

          Hetkinen!

          Viron ”totuuskomission” perustaja, presidentti Meri siis väittää, että Viron holokausti on valhe – että juutalaisia ja mustalaisia ei tapettukaan. Meri jatkaa:

 

Neuvostopropagandistit sattuivat «huomaamaan», että natsit olivat kirjanneet Berliinissä vuonna 1942 pidetyn Wannseen konferenssin pöytäkirjaan miehittämänsä Viron olevan «judenfrei». – – Se muka todisti, että Viro oli ensimmäinen valtio, jossa kaikki juutalaiset murhattiin. Ne tosiasiat, että Viron valtiota ei de facto tuolloin ollut olemassakaan, että Viro oli natsien miehittämänä osa «Ostlandia», että Viro oli ennen sitä ollut myös osa Neuvostoliittoa ja että kyseessä olivat neuvostovallanpitäjät, jotka hävittivät meidän juutalaistemme koulut, seurat, kustantamot ja judaistiikan oppituolin Tarton yliopistossa, ne tosiasiat vaiettiin kuoliaaksi.

 

Meri siis kieltää postuumissa muistelmissaan Viron ensimmäisen ja toisen holokaustin eli Viroon jääneiden juutalaisten murhaamisen ja Viroon tuotujen Euroopan juutalaisten joukkoteurastuksen. Meri väittää, että Viroon jääneitä juutalaisia ei siis murhattukaan, vaikka hänen totuuskomissionsakaan ei kiellä tätä asiaa. Meri tietenkin unohtaa, että neuvostovalta pelasti Venäjälle yli puolet Viron juutalaisista. Presidentin mielestä olennaisia ovat vain kommunistien väitetyt satunnaiset hallinnolliset sortotoimet, jotka kuitenkin ovat paljon lievempiä kuin rodullisin perustein tapahtunut totaalinen joukkomurha.

          On hurjaa ajatella, että Viron totuuskomission perustajan ja maan pitkäaikaisen presidentin mielestä Viron historiasta pitäisi pyyhkiä kokonaan pois virolaisten ilmiantajien, suojeluskuntalaisien ja pyövelien rodullisin perustein murhaamat juutalaiset ja mustalaiset. Lennart Meren mielestä kaikki huomio pitäisi kiinnittää neuvostohallinnon toimiin – paitsi että virolaisten kommunistien osuus pitäisi unohtaa. Virolaiset eivät koskaan ole tehneet yhtään mitään, he ovat vain ”totalitarismin” uhreja.

 

Älymystö nautti natsimiehityksestä

 

Virolaisten merkkihenkilöiden muistelmien lukeminen on valaisevaa. Tartossa natsimiehityksen kokenut Ilmar Talve (myöhempi Turun yliopiston professori) kertoo vuonna 2004 julkaistuissa muistelmissaan viettäneensä koko ajan leppoisasti opiskelun merkeissä, valmistuen peräti maisteriksi. Talve oli myös osallistunut kansatieteelliseen huviretkeen ”Länsi-Inkerin” Lugaan. Natsivormut ja aseet olivat mukana, vaikka tarkoitus olikin vain tutkia inkerikkoja. Saksalaisista Talve sanoo jälkikäteen: ”Saksalaiset olivat itsetuntoa täynnä, he halusivat olla herrakansaa, joka ei halunnut antaa muille mitään ja jota kaikkien piti vain nöyrästi palvella.” Virolaisilla ei ollut mitään huomauttamista, kun natseilla vielä meni hyvin. Juutalaisten ja mustalaisten julmasta tappamisesta Talve ei kerro mitään.

          Viron kirjallinen omatunto Jaan Kross vietti koko Viron natsiajan 1941–1944 kotimaassaan. Hän palveli muistelmiensa mukaan natsihallintoa monella saralla: pahamaineisen Postimees-sanomalehden kääntäjänä ja toimittajana, pankkivirkailijana ja jopa natsien oman sotaoikeuden sihteerinä. Krossin vaimo palveli natseja heidän radiossaan. Ilmapiiri oli niin henkevä, että Jaan Kross alkoi myös kirjoitella ensimmäistä romaaniyritelmäänsä. Kun Kross katkeroitui Saksan sotaonnen käännyttyä ja alkoi protestoida, natsit heittivät hänet selliin. Kaiken tämän keskellä Kross ei voinut olla huomaamatta, mitä juutalaisille ja mustalaisille tapahtui, virolaisista kommunisteista puhumattakaan. Tästä Kross ei kuitenkaan puhu muistelmissaan mitään, niin kuin ei kukaan muukaan virolainen kirjailija. Varmuuden vuoksi Kross sanoo Talven tavoin: ”Saksalaiset saapuivat toden totta vapauttajina Viron alueelle. Heidät otettiin tosiaan vastaan kukkasin. Mutta he menettivät virolaisten suopean suhtautumisen uskomattoman nopeasti.”

          Tässä ”uskomattoman nopeasti” tarkoittaa sen jälkeistä ajankohtaa, kun Saksan häviö oli selvä (eli uskomattoman nopeasti alkuvuonna 1943). Virolaiset ja suomalaiset alkoivat uskomattoman nopeasti hankkiutua eroon saksalaisista, ja saksalaiset alkoivat uskomattoman nopeasti hankkiutua eroon joukkomurhien jäljistä. Kalevi-Liivan joukkohaudat avattiin, mädät ruumiit kaivettiin esiin ja poltettiin.

          Jaan Kross jättää kertomatta, että virolaisten suopeuden menetettyään saksalaiset määräsivät 80 juutalaista avaamaan Tarton joukkohaudan. Kaupunkiin levisi hirvittävä mätänä palavien ruumiiden käry. Työ kesti kauan ja sen päätyttyä henkiin jääneet juutalaisvangit komennettiin saunaan. Ovi laitettiin lukkoon ja sauna poltettiin.

          Riian maantien varressa Tarton joukkohaudan luona on kivi jossa lukee: Ihmiset olkaa valppaita.

 

Kärsimyspääoma

 

Otavan vuonna 2000 julkaisemissa virolaisen SS-miehen Harri Rentin muistelmissa, yllättävää kyllä, puututaan juutalaisten kohtaloon, mikä on virolaisessa muistelmakirjallisuudessa erittäin harvinaista. ”Tiesimme kyllä, että Saksassa oli jokin leiri nimeltä Dachau. Entä sitten – joka maassa laitetaan valtionvastaiset ainekset linnaan”, Rent muistelee ja elävöittää kertomustaan kuvauksella saksalaisten sotilaiden marssista Tallinnaan: ”Sotilaiden tielle siroteltiin kukkia. Naiset olivat kaduilla leivonnaisineen ja kahvipannuineen, yleinen huuma ja tyytyväisyyden tunne oli suuri.”

          Tammikuussa 2004 Viron puolustusvoimain komentaja palkitsi everstiluutnantti Harri Rentin erityisansioristillä ”panoksesta Viron maanpuolustuksen luomisessa sekä maanpuolustustahdon kehittämisessä”.

          Jaan Kaplinskin näkemyksiä ei ole vaikea arvata. Ei Viron holokaustia ole hänellekään olemassa. Kaplinskin mielestä juutalaisten suuresta määrästä ja tärkeästä asemasta talouselämässä ”syntyi paljon ristiriitoja ja kaunaa”, mutta Virossa ”juutalaiskysymystä” ei juutalaisten vähäisyyden takia kuulemma ollut. Holokaustiakaan ei siksi ollut – eikä olisi voinutkaan olla. Juutalaiset yhteistoimintamiehet auttoivat neuvostomiehityksessä, Kaplinski väittää, mikä kuulemma oli ”hyvä tekosyy” järjestää verilöylyjä. ”Ensimmäiset juutalaiset ja punikit ammuttiin jo ennen saksalaisten saapumista”, Kaplinski letkauttaa, ikään kun asialla olisi ollut jokin oikeutus.

          Mitään tunteenomaista juutalaisvihaa ei Kaplinskin mukaan Virossa havaittu, sillä ”ihmisiä tuhottiin täällä täysin rationaalisesti”. Sitä paitsi juutalaisillahan oli Virossa ”kulttuuriautonomia” – heitä ei siis voinut kukaan Kaplinskin mielestä vainota. Ainoa asia, mikä Kaplinskia todella harmittaa on se, että parisataa virolaista pyöveliä ja kiduttajaa pilasi kansakunnan maineen.

          Kaplinskille, kuten muillekin virolaisille, juutalaiset ovat vain aasinsilta virolaisten omiin pohjattomiin kärsimyksiin. Virolaiset ovat kärsineet paljon, Kaplinski kirjoittaa, ja koska muuta kansallisvarallisuutta ei ole, ”olemme käyttäneet hyväksi kärsimystämme”. Olemme marttyyrikansaa! Kaplinski julistaa.

          Virolaisia kiukuttaa juutalaisissa eniten se, että nämä ovat kärsineet enemmän kuin virolaiset – ja vielä Virossa! Virolaisten mielestä kenellekään muilla kuin heillä itsellään ei ole oikeutta kärsiä Virossa (eikä oikeastaan muuallakaan). Jos joku muu väittää kärsineensä Virossa, se on kuin yrittäisi ryöstää kalliin kansallisen pääoman – virolaisen kärsimyspääoman. Virolaiset eivät vapaaehtoisesti tunnusta holokaustiaan, koska heidän oma kärsimyksensä on maan tärkein luonnonvara.

          Itse asiassa koko Neuvostoliitto, tai idea siitä, on nykyisin pelkkää kärsimyspääomaa. Lukemattomat dissidentit, sovjetologit ja loikkarit ovat rakennelleet kirjallista tai muuta uraansa Neuvostoliitosta valittamalla ja valehtelemalla. Tämän varassa moni elättää itsensä Suomessakin. Tendenssin ehdoton ennätys on kokonainen valtio, jonka alkupääoma koostuu yksinomaan epämääräisistä kärsimyskertomuksista.

 

Johannes Vareksen aika

 

Virolaiset eivät näytä pääsevän yli kesästä 1940, eivät millään. Viro on edelleenkin kesän 1940 Viro, jossa eletään Johannes Vareksen aikaa. Se on hulluuden, synkkien öisten mellakoiden, salaperäisten oveenkoputusten, kuolleiden ylösnousemisen ja patsaiden itsestään siirtyilemisen aikaa.                 Olennaisen Viron historiasta voisi kertoa jotenkin näin: Oli synkkä ja myrskyinen yö. Viro oli sopinut Neuvostoliiton kanssa tukikohdista ja armeijan ylipäällikkö Johan Laidoner piti Tallinnan neuvostolähetystössä maljapuheen:

 

Viro solmiessaan tämän sopimuksen astui oikealle tielle. Me olemme realisteja – – . Minulla on pyyntö: auttakaa meitä toteuttamaan avunantosopimusta niin, että meidän kansamme kaikilla kerroksilla olisi luottamus tähän sopimukseen ja että sopimuksella olisi siten todellinen historiallinen merkitys. Historia tietää, että tällaisia suuria kysymyksiä ratkaistaan vuosia, vuosikymmeniä jopa vuosisatoja kestävin väittelyin – – . Kohotan lasini Stalinin terveydeksi.

 

Ylipäällikkö Johan Laidonerin sanat kertovat painostavasta ilmapiiristä, kelmeistä valoista, kiiluvista silmistä, kylmästä lokakuusta, askeleesta ennen Viron vallankumousta kesällä 1940. Johannes Vares hiippaili jo tuolloin Tallinnan kaduilla. Siinä Laidoner oli oikeassa, että väittely tulisi kestämään vuosisatoja. Kesällä 1940 pääministerin virkavalansa vannonut Johannes Vares puolestaan sanoi: ”Teen omalta puoleltani kaiken, mikä on vallassani, pelastaakseni Viron kansan ja valtion!” Ja ehkä hän pelastikin.

          Suomalaisen Viro-ekspertin, professori Martti Turtolan mukaan virolaisessa yhteiskunnassa ilmeni kesällä 1940 ”muutosmyönteisyyttä” – Turtola näki jopa iloisia ilmeitä. Tilanne ratkesi suoranaiseksi laulujuhlaksi. Virolaiset kokivat tehneensä oikean ratkaisun ja sanoivat Valpon vakoojien mukaan: ”Suomi teki tyhmästi kun soti Neuvostoliittoa vastaan menettäen sangen paljon.” Myös Viron viimeinen Helsingin-suurlähettiläs Aleksander Warma totesi talvisodan lopussa, että Viro teki viisaasti solmiessaan tukikohtasopimuksen, koska ei menettänyt maata yhtä paljon kuin Suomi. Kumpi teki viisaammin, sitä ei tiedä kukaan.

 

KUVA 74

”Vaadimme Viron liittymistä neuvostojen sosialististen tasavaltojen liittoon!”

 

          Suomalainen Tallinnan-kirjeenvaihtaja Leena Hietanen kirjoittaa, että suomalaiset ovat vastuussa virolaisten häiriintyneestä historiakuvasta. Suomen ja suomalaisten vaikeneminen vie Viroa umpikujaan ja tuhoaa Venäjän ja Euroopan unionin suhteet, Hietanen kirjoittaa. Viro hajotti Neuvostoliiton, nyt se hajottaa Euroopan Unionin. Ainoana maana maailmassa Suomi voi kyseenalaistaa virolaisten hourailut neuvostomiehityksistään. ”Tukeminen Viroa historian harhoissa ja sen uudelleen kirjoittamisessa on johtanut siihen, että pieni kansa, virolaiset, on siirtynyt uskomaan myytteihinsä. Nyt Viro palauttaa maahan arvoja, joita nähtiin Euroopassa viimeksi 1930-luvulla”, kauhistunut Hietanen kirjoitti Tallinnan pogromien aikaan keväällä 2007.

          Virolaisten suurin ongelma on päättää, kumpi oli pahempi: Viron holokausti vai kesän 1940 laulujuhla. Virallisesti molemmista vaietaan, sillä virolaiset pitävät holokaustia oikeutettuna kostona heidän mielestään juutalaisten järjestämästä kesän 1940 ”neuvostomiehityksestä”. Virolaisen älymystön suuri murros näkyy kuitenkin siinä, että aiemmin kaikki oli tapana laittaa juutalaisten syyksi mutta nykyisin yhä useampi (eivät kuitenkaan kaikki) selittävät tapahtuneen sillä kuuluisalla salaisella lisäpöytäkirjalla. Jos juutalaisia tapettiinkin, niin tämän sopimuksen takia ja melkein oikeutetusti, kuten muun muassa Kaplinski tähdentää. Virolaiset eivät ole syyllisiä mihinkään, vain Stalin on syyllinen; jokainen Tarton panssarintorjuntahaudalla ammuttu laukaus oli Stalinin syytä. Virolaisen historialogiikan mukaan virolaisten natsien tappamat juutalaiset olivat siis oikeastaan venäläisten tappamia.

 

Virolaiset kiistävät miehityksen

 

”Oliko 1940/41 Eesti venäläisillä miehitetty, niin kuin Suomen porvaristo on sen asian täällä kansalle selostanut”, Johannes Hint kysyy Todellisuuskuvia-kirjassaan. Kysymys paljastaa, että natsipropagandan miehitysmyytti on suomalaisen porvariston omaisuutta, tai ainakin heidän jalostamansa. Hint vastaa itse, että korkeimmat virat olivat eestiläisten käsissä, viralliset paperit olivat eestiksi ja eesti oli ensisijainen kieli rautateillä ja postissa. Virossa kuulemma työskenteli vain 200 venäläistä spesialistia. ”Eestin itsenäisyys oli säilynyt täydellisesti, oli vain tapahtunut perinpohjainen hallituksen ja taloudellisen systeemin vaihdos”, Hint selittää. Olihan muutos melko suuri Pätsin-Laidonerin diktatuuriin verrattuna. Kesällä 1940 alkoi ”kansankulttuurin syvenemisaika”, jota Hint kuvaa seuraavasti: ”Tuskin on Eestissä aikaisemmin niin pidetty kansanhistoriasta, kansallispuvuista, kansanlauluista ja tanhuista kuin tänä aikana.” Kaikki oli yhtä laulujuhlaa!

 

KUVA 75

Vapaudenaukion laulujuhlat Viron liittyessä Neuvostoliittoon.

 

          Nuori historioitsija Magnus Ilmjärv on aiheuttanut Virossa järkytystä – kuten kaikki Viron historiasta kirjoittavat historioitsijat aiheuttavat. Ilmjärvin mielestä Viroa ei miehitetty, vaan virolaiset juoksivat Neuvostoliiton suojiin melkein kilpaa. ”Kun suomalaiset matkustivat Moskovan neuvotteluihin junalla, virolaiset lensivät”, Ilmjärv tietää. Väite siitä, että Viro joutui ”valitsemaan” Neuvostoliiton ja Saksan välillä on kuulemma vale. Viro liitettiin Neuvostoliittoon kahdenvälisin sopimuksin eli laillista tietä: sitä on mahdotonta kutsua laittomaksi miehitykseksi. Kansainvälinen oikeus ei määrittele tilannetta selvästi, ja lisäksi kesäkuuta 1940 koskeva arkistomateriaali on salaperäisesti kadonnut.

 

Uusnatsismin nousu

 

Saksalainen historioitsija Ernst Nolte aloitti Saksan kuuluisan ”historioitsijakiistan” vuonna 1986 väittämällä, että Auschwitz ja holokausti olivat puolustuksellinen toimenpide alkuperäistä pahaa, bolševismia vastaan. Tämä ei ole kovin kaukana presidentti Tarja Halosen Ranskan ulkopoliittisessa instituutissa maaliskuussa 2005 pitämästä puheesta, jonka mukaan Suomi kävi ”erillissotaa” demokratian puolesta.

          Ernst Nolten mielestä bolševismi oli fasismin alkuperäinen muoto ja Auschwitz Gulagin valju jäljitelmä. Todellisia syyllisiä Auschwitziin olivat Lenin ja Stalin. Nolten mielestä holokaustista puhuminen pitäisi lopettaa ja keskittyä todelliseen pahaan – bolševismiin, tai oikeammin sitä puolustavaan venäläisyyteen. Nolten näkemyksillä on paljonkin kannatusta ja eritoten Suomessa se on Helsingin Sanomien ansiosta noussut ainoaksi oikeaksi totuudeksi. Hyvänä esimerkkinä on HS:n pääkirjoitustoimituksen mielisairas purkaus, kun Stalinin kuolemasta tuli vuonna 2003 kuluneeksi 50 vuotta. Nimettömän herjauskirjoituksen mukaan toinen maailmansota oli stalinistinen hyökkäyssota, Venäjän kansa ihailee historian verenkarvaisinta rikollista, Venäjän presidentti Vladimir Putin on Stalinin seuraaja, historian tutkimus on Venäjällä kokonaan kielletty jne.

         HS:n törkeä valehtelu kasvaa järkyttäviin mittoihin, sillä Venäjällä Stalinin terrorin yksityiskohdista jauhetaan miltei lakkaamatta televisiossa, radiossa ja kirjallisuudessa. Sitä paitsi stalinismi on virallisestikin tuomittu jo 1956, eikä Stalinin persoonaa palvota missään, joitakin eläkeläisiä kenties lukuun ottamatta. Myöskään Stalinin patsaita ei ole näkyvillä, ja yleinen suhtautuminen Staliniin henkilönä on kielteistä. Muutaman päivän päästä HS joutuikin julkaisemaan Venäjän federaation suurlähetystön virallisen vastineen, jossa pääkirjoitus todetaan törkeäksi valheeksi:

 

Lehtenne 5. maaliskuuta julkaisemassa pääkirjoituksessa, I. V. Stalinin roolista maamme historiassa, väitetään, että nyky-Venäjällä ei ole mahdollisuutta tutkia vapaasti ja objektiivisesti tämän ihmisen toimintaa ja että stalinismista ei muka ole tehty loppua maassamme, sillä sen johdossa on liiankin paljon toimijoita, jotka eivät ole kiinnostuneita historiallisen totuuden esilletuomisesta. Kirjoituksessa vihjaillaan, että tällainen tilanne säilyy siitäkin syystä, että presidentti V. V. Putin entisenä KGB:n upseerina on hänkin esteenä mainitun persoonan uudelleen arvioinnille. Nuo väitteet eivät vastaa todellisuutta. Jo presidentti B. N. Jeltsinin aikoihin oli Venäjällä poistettu kaikki esteet kehityksemme stalinilaisvaiheen tutkimuksilta, joita tiedemiehemme ja yhteiskuntamme vaikuttajat jatkavat. – – Yritys sitoa V. V. Putin ja Venäjän nykyinen johto yhteen stalinismin kanssa on paikkaansa pitämätöntä, eikä kuulu kunnioitettavien tekojen joukkoon.

 

Tähän HS julkaisi vielä nimettömän loppukaneetin, jossa se leimasi suurlähetystön vastineen valheeksi ja toisti väitteensä siitä, että Stalinin rikoksista puhuminen olisi Venäjällä kiellettyä ja niihin liittyvien asioiden tutkiminen mahdotonta. ”Tuskinpa Venäjän suurlähetystökään tahtoisi vakavasti väittää, että maan virkakoneistoa elähdyttää yhteinen halu menneisyyden säästelemättömään ruotimiseen”, HS letkautti.

          Varmuuden vuoksi lehti masinoi seuraavaksi päiväksi uuden vastaiskun. Mahtava otsikko karjui: ”Vihdoinkin Stalinin terrori tuodaan julki!” Otsikkoa seurasi russofobisista parjauksistaan tunnetun emeritusprofessori Osmo Jussilan houreteksti. ”Pääkirjoitus – – täytti viimeinkin kaikki toiveeni”, Jussila ihasteli ja ilmoitti, että Neuvostoliitto oli ”rikolliskoplan johtama valtio”. Jussilan mielestä nykyajan Venäjä kuulemma estää kaiken historian tutkimisen. Venäjän kaikki arkistot on emerituksen mukaan suljettu ja Stalinin kritisointi on Venäjällä mukamas kielletty.

 

Se suuri ero

 

Virolaiset ja suomalaiset sotahistorian tutkijat perustavat sepustuksensa yleensä yhden dokumentin – sen kuuluisan salaisen lisäpöytäkirjan – varaan. Siinähän Suomi ja Viro on kuulemma määritelty ”Neuvostoliiton etupiiriin”. Nyt tällä asiakirjalla voidaan selittää kaikki maan ja taivaan väliltä, jopa Viron holokausti! Imbi Paju kirjoittaa: ”Kaikki se, mitä Viron alueella tapahtui saksalaismiehityksen aikana, oli Neuvostoliiton ulkoministerin Molotovin ja Hitlerin Saksan ulkoministerin Ribbentropin sopimuksen seurausta.”

          Helsingissä keväällä 2005 puhunut Venäjän ulkoministeriön lehdistöosaston päällikkö Aleksei Sazonov ilmoitti kommunismin uhrautuneen maailmalle, mutta fasismin uhranneen maailman itselleen:

 

Kommunistinen ajatus uhrasi oman maan koko ihmiskunnan hyväksi, jonka alttarille kannettiin kaikki kansallinen. Saksalainen natsismi torjuessaan Versaillesin rauhansopimuksen julisti suoraan oikeutensa uhrata muut kansat oman kansan eduksi. Natsioppien kokonaiset osat perustuivat, ei ainoastaan kansojen historiattomuuden ideaan, vaan myös rotuylemmyyteen, ihmisten luonnollisen ja eettisen epätasa-arvon vakuuttamiseen. Sosialismin teoriassa ei tällaisesta ole häivääkään.

 

Paasikivikin sanoi natseista: ”Natsismin pohjana on humaniteetin kieltäminen, väkivallan oppi, rajaton vallan palvonta ja viha demokraattista kehitystä kohtaan.”

         Sosialismi ideologiana julistaa ihmisen oikeutta työhön, koulutukseen, kulttuuriin ja inhimilliseen arvokkuuteen. Leena Hietasen Tallinnassa haastatteleman egyptologi Sergei Stadnikovin mielestä sosialistinen oikeudenmukaisuusaate on kestävämpi kuin rasistinen herrakansa-aate:

 

Natsi-Saksan häviö toisessa maailmansodassa lähti liikkeelle jo natsi-ideologiasta. Sen sanoma oli ohut, rasistinen, nationalistinen ja suurta osaa väestöä poissulkeva. Ei ole sattumaa, että natsi-Saksa kesti vain 12 vuotta. – – Kommunistinen ideologia oli klassinen ja sosiaalinen eikä nostanut mitään rotua etusijalle. Ei ole mikään ihme, että Neuvostoliitto kesti 73 vuotta.

 

Simon Wiesenthalin mielestä kysymys on sairaalloisesta oikeudentajusta silloin, kun kaikki syy sälytetään kommunismin (tai venäläisten) niskoille. Ernst Nolten laukaisema saksalainen historioitsijakiista oli vain yritys saastuttaa historiantutkimus russofobialla. Venäläisten syyttäminen kaikesta synnyttää Wiesenthalin mukaan sairaalloisen tilanteen, jossa murhaaja puolustaa tekoaan vetoamalla jonkun toisen joskus toisaalla tekemään murhaan. ”Totuus on, ettei murhan puolustukseksi kelpaa koskaan toinen murha. Rikoksia ei voi saattaa keskenään «tasapainoon» niin kuin vaakakuppeja tai tilejä kirjanpidossa”, Wiesenthal kirjoittaa muistelmissaan.

 

Holokaustia ei ole

 

Virolainen älymystölehti Vikerkaar julkaisi vuonna 2001 artikkelin, jonka mukaan holokausti on ahneiden amerikanjuutalaisten keksintöä. Artikkelissa esitellyn Peter Novickin kirjan (1999) mukaan holokaustista alettiin kunnolla meuhkata vasta 1960-luvulla, kun Israel halusi yhdistää juutalaiset. Siksi holokaustista puhuminen on ”puhasverinen markkinatalousilmiö”. Siitä on tullut Amerikan juutalaisten kansalaisuskonto. Tim Cole pitää kirjassaan (1999) holokaustia amerikkalaisena kansallisena myyttinä, jossa natsien pahuutta esittelemällä vahvistetaan amerikkalaista demokratiaa ja vapautta. Vikerkaar-lehti esittelee myös Norman Finkelsteinin (2000) ajatukset ”holokaustiteollisuudesta” ja ”holopornosta”. Finkelsteinin mukaan Yhdysvaltain juutalaiseliitti on tehnyt holokaustista ”amerikkalaisen tietoisuuden keskeisen historiallisen tapahtuman” museoineen, kirjoineen ja elokuvineen.

         Siinä missä uusnatsit yrittävät mitätöidä holokaustin, virallinen Suomi käy sinnikästä taistelua oman holokaustimme eli Neuvosto-Karjalan kansanmurhan pyyhkimiseksi pois ihmiskunnan tietoisuudesta. Ensimmäisenä apajille ehti Antti Laine väitöskirjallaan Suur-Suomen kahdet kasvot (1982), joka yritti ovelasti vähätellä kansanmurhan olemattomiin. Sittemmin Laine on tehnyt Itä-Karjalan kansanmurhan vähättelystä itselleen monikymmenvuotisen elinkeinon. Hän on keksinyt joukkomurhille mitä ihmeellisimpiä selityksiä: murhaleirien valtava joukkokuolleisuus johtui ikärakenteesta ja saksalaisten huonosta sotaonnesta ja suomalaisille luvatun nopean voiton, tonttimaan ja Leningradin sijaan orjat alkoivatkin kuolla nälkään. Laineen perusteesinä on se, ettei suomalaisten hyvinvointileirejä voi mitenkään verrata saksalaisiin tuhoamisleireihin. Niiden kuolleisuushan johtui saksalaisten huonosta sotaonnesta, eikä se voi olla suomalaisten syytä, Joensuun dosentti väittää.

 

Lotta käy kraiveliin

 

Helge Seppälän Suomi miehittäjänä (1989) puhkaisi riidan kuin mätäpaiseen. Itsekin Petroskoin keskitysleirin vartijana aikanaan toiminut nykyinen everstiluutnantti antoi kirjassaan selvän kuvan rotusodasta, jota suomalaiset kävivät venäläisiä neitokaisia ja pikkulapsia vastaan. Sitä paitsi Seppälän mukaan hänen kirjansa oli lastenleikkiä paljon rajumpaan totuuteen verrattuna. Tutkimuksen rahoittaja WSOY ei suostunut julkaisemaan kirjaa. Seppälän pahin rikos oli venäläisten lähteiden käyttö. Seppälä sai vastata toimistaan kalliisti: kotiin lähetettiin ulostetta paketissa, vaimo joutui vastaanottamaan puhelimessa miehelle tarkoitettuja tappouhkauksia ja paneelikeskustelussa eräs lotta kävi Seppälään käsiksi.

         Kommentaareissa asiaa yritettiin vähätellä. Neuvosto-Karjalan miehityksen hyväosaisena vepsäläisenä kokeneen kirjailija Raisa Lardotin mielestä ”varsinaista fyysistä raakuutta ja väkivaltaa esiintyi vähemmän kuin useimmilla muilla miehitetyillä alueilla”. Yleisradion entinen pääjohtaja Eino S. Repo piti venäläisten tappamista nälkään aivan oikeana ratkaisuna: ”Oli täysin luonnollinen ratkaisu, että leipää annettiin ennemmin omille kuin ryssille.” Halventava r-sanan käyttö yleistyi Helsingin Sanomissa ja muuallakin Seppälän kirjan innoittamana.

         Huhtikuussa 1989 HS teilasi Seppälän kirjan ja puolusteli kansanmurhaa. Suomi ei kuulemma ollut valmistautunut ylläpitämään pitkäaikaisia leirejä, koska salamasodan uskottiin johtavan nopeaan voittoon. ”Venäjän-retki on ohi seitsemässäkymmenessä päivässä”, Hitler oli luvannut. HS:n mukaan kuolemanleirien erittäin korkea kuolleisuus johtuikin vain ”hallinnon puutteista”. Aidolle natsityylilleen uskollisena lehti selitti keskitysleirit ”ennen muuta sotilaallisena toimintana, jolla ehkäistiin partisaanien operaatioita ja vastarintaliikkeen mahdollisuuksia”.

         Samassa kuussa HS julkaisi myös kansallissosialismia ihannoivan mielipidekirjoituksen. Otsikolla ”Myös kansallissosialismiin perehdyttävä” Paula Allesglauben (?) Espoosta kirjoitti:

 

Suomalaissyntyisenä ymmärrän hyvin, miten kauhealta tavallisesta kansalaisesta tuntuu, kun führer Hitler sanoo, että juutalaiset pitää teloittaa. Kansallissosialistina hyväksyn sen, sillä tieteellisen rotuopin mukaan alempaan rotuun kuulumista seuraa kuolema. – – Ympäri maailmaa kansallissosialistit protestoivat juutalaisia vastaan, jotka olemassaolollaan loukkaavat heidän kalleimpia tunteitaan ja pilkkaavat ihmissuvun kehitystä. – – Kansallissosialismin sanoma ja sen ohjeet taas ovat selkeät, elävät ja kattavat kaikki elämän alueet.

 

Sopii kysyä, miksi HS julkaisi tällaisen julkeudessaan ennenkuulumattoman natsilaisen provokaation?

 

Sadismi on herkässä

 

Suomalainen sadismi nousi keskustelun aiheeksi eräässä Helge Seppälän kirjaan liittyneessä veteraanien keskustelutilaisuudessa Vantaalla toukokuussa 1989. Veteraanit selittivät, että ”kun sinne joutuu, on vaikea pysyä ihmisenä; ihmisestä tulee murhaaja ja raiskaaja”. Joku sanoi: ”Miten herkässä onkaan tavallisessa ihmisessä sadismi.”

         Samoihin aikoihin brittiläinen historioitsija Christopher Browning ja amerikkalainen Daniel Goldhagen valmistelivat tutkimuksiaan, joiden mukaan holokausti teki tavallisista ihmisistä julmia joukkomurhaajia. Goldhagen puhui kirjansa nimen mukaisesti ”Hitlerin halukkaista teloittajista”, joihin myös suomalaiset Neuvosto-Karjalan kansanmurhaajat ja Leningradin piirittäjät pitäisi ilman muuta liittää.

          Natsialiupseeri Heinz Klein kirjoitti syyskuussa 1941 päiväkirjaansa: ”Vääpeli ampui niitä jokaista päähän. Yksi nainen rukoili että hänet säästettäisiin, mutta hänet ammuttiin. Ihmettelen itseäni. – – Naama peruslukemilla minä katselin kun vääpeli ampui venäläisiä naisia. Tunsin jopa tietynlaista nautintoa.”

          Saavuttuaan Puolaan saksalainen sotilas Rudolf Lange kirjoitti päiväkirjaansa: ”Olen saapunut asetovereitteni kanssa likaiseen pesään, joka nyt kuuluu Saksalle. Olisi ihana ampua koko tämä lauma. En koskaan osannut kuvitellakaan että noin surkeita otuksia on edes olemassa. – – minun tekee heti mieli painaa liipasinta. – – Emme tunteneet minkäänlaista myötätuntoa, vain vastustamatonta hävittämisen halua. Sormeni kutisivat halusta ampua ihmislaumaan. Kohta tulee SS ja polttaa kaiken. Me taistelemme Saksan suuruuden puolesta.”

         Suomalainen sotahistorian harrastaja ja arkiston kerääjä Pentti Pöyhönen on sanonut: ”Meille nykyihmisille, meidän lapsillemme ja lastenlapsille sekä tuleville sukupolville on kerrottava historia koruttomasti. – – Paras perintö tulevien sukupolvien turvaksi on jättää rehellisesti kerrottu tapahtumien kulku historiastamme tunnustaen kipuakin tuottavat tosiasiat ja sen pohjalle rakentaa tulevaisuutta.”

         Antti Laineen ja Helge Seppälän aloittama tappelu keskitysleireistä yltyi, kun Neuvostoliiton hajottua Venäjän, Suomen ja Ruotsin mediat alkoivat kiinnostua suomalaisten toimeenpanemasta Neuvosto-Karjalan kansanmurhasta. Arkistot avautuivat ja suomalaisten keskitysleirien entiset lapsiorjat alkoivat vaatia Suomelta korvauksia kärsimyksistään.

 

”Humanitäärinen suurtyö”

 

Antti Laineen kehittelemä suomalaisen holokaustin kieltämisen taito kristallisoitui Gunnar Rosénin ja Leena Tuuterin kirjoissa, jotka julkistettiin Suomen Punaisen Ristin suojissa 1998. Molemmat kiistivät Neuvosto-Karjalan kansanmurhan, vaikkeivät voineetkaan kieltää keskitysleirien olemassaoloa. Leirit kuulemma perustettiin siksi, että sotatoimialueelta pelastettuja siviilejä voitaisiin paremmin vahtia ja huoltaa. ”Itä-Karjalassa tehtiin humanitäärinen suurtyö, joka kohdistui yhtä hyvin venäläiseen kuin karjalaiseen väestöön.” Oliko myös Auschwitz humanitäärinen suurtyö?

         Rosénin ja Tuuterin mukaan miehitetyn Neuvosto-Karjalan terveydenhuolto vastasi Suomen oloja. Sairaalapaikkoja oli enemmän, hoito oli kattavampaa ja vuonna 1944 väestön terveydentila oli parempi ja lasten kuolleisuus vähäisempi kuin ennen sotia! Suomalaiset myös perustivat valtaamaansa Neuvosto-Karjalaan peräti kansakoululaitoksen, joka tosin koski vain suomensukuisia – venäläiset pikkulapsethan olivat orjina ja ruoskittavina suomalaisen piikkilangan takana. Itä-Karjalan kansakoulussa venäläisten ja karjalaisten ortodoksien oli kiellettyä tehdä ristinmerkki. Ei ole varmuutta, rankaistiinko siitäkin ruoskimalla.

         On suuri arvoitus, miten kansanmurha voidaan selittää terveydenhuollon riemuvoitoksi. Rosén ja Tuuteri kuittaavat asian toteamalla, että nälkään nääntyminen oli ”työtapaturma”. Myös Svinhufvud kirjoitti kuuluisassa natsipamfletissaan Testamentti kansalleni, että kysymys oli syyttömien ihmisten vapauttamisesta ennen kuulumattomasta hirmuvallasta ja heidän nostamisestaan ihmisarvoiseen elämään: ”Tämä ei ole imperialismia vaan pahuuden pesän puhdistamista ja järjellisten olojen palauttamista suomalaisalueelle.”

         Venäläisen Suomen historiaan erikoistuneen professori Jelena Senjavskajan mukaan suomalaiset olivat usein saksalaisiakin julmempia. Tuskin Senjavskaja on kuitenkaan tullut ajatelleeksi edes painajaisissaan, että hirmuteot selitetään laskelmoiden vastakohdikseen kaikkialla missä suomalaisia liikkuu. Että lapsillekin opetetaan kouluissa, että suomalaiset olivat demokratian puolesta jaloa puolustussotaa käyneitä suuria hyväntekijöitä. Että presidentti Halonen lausuu Pariisissa ranskalaisille natsien uskollisimman liittolaisen taistelleen demokratian puolesta.

         Suomalaisen lehtimiehen ja totuuden ystävän Sakari Selinin laskelmien mukaan Suur-Suomen keskitysleirien verkostossa (”suomalaisessa Gulagissa”) oli ainakin 100 000 orjaa. Suuri osa heistä oli lapsia. Selin ei ole laskenut, kuinka monta lasta tapettiin. Se luku on unohdettu, eikä sitä halua kukaan tietää.

 

Halonen lyö Mannerheimilla

 

Venäläiset ovat aika-ajoin muistutelleet Neuvosto-Karjalan kansamurhasta. Natsien entisinä liittolaisina suomalaisten on helppo leimata syytökset neuvostopropagandaksi. Mutta kun ikävät tosiasiat kuullaan ruotsalaisten suusta, suomalaiset joutuvatkin vaikeaan kahden rintaman sotaan!

         Ruotsin TV2 väitti syksyllä 1994, että suomalaiset yrittävät kiistää Neuvosto-Karjalan kuolemanleirit. Tästä sukeutui hässäkkä: Suomen Tukholman-lähetystö esitti Ruotsin televisiolle räyhäävän protestin, herjasi uutista vääristellyksi valheeksi ja syytti ruotsalaisia huonosta historiantuntemuksesta. Suomi oli omasta mielestään Neuvosto-Karjalassa suuri hyväntekijä, joita venäläisten pitäisi kiittää.

         Marja-Leena Mikkola palasi asiaan kokoamalla Neuvosto-Karjalan keskitysleirihelvetin todistajalausuntoja vuonna 2004 julkaistuun kirjaansa Menetetty lapsuus. Siinä kuolemanleirejä tarkastellaan ensimmäistä kertaa sisältä päin. Mikkola sanoi haastattelussa: ”Nuoret ihmiset Suomessa eivät tiedä asiasta juuri mitään. Monella tapaamallani henkilöllä on jopa sellainen käsitys, että Petroskoi oli alun perin suomalainen kaupunki, jonka nimi oli Äänislinna, ja että koko Itä-Karjala kuului ennen sotia Suomelle eikä Neuvostoliitolle.”

         Samana vuonna presidentti Tarja Halonen vastasi keskitysleirien lapsiorjien yhdistyksen puheenjohtaja Lenina Makejevan korvaushakemukseen. Pariisin rauhansopimukseen vedoten Halonen ilmoitti, että ”Suomen sodanaikaisten vihollisvaltioiden sotilaille tai siviilihenkilöille ei ole mahdollista maksaa vahingonkorvauksia”. Halonen päiväsi kirjeensä Mannerheimin syntymäpäivänä – Mannerheimin, jonka käskystä Makejeva ja muut Karjalan lapset oli heitetty kuolemanleiriin. Vain vähän myöhemmin Halonen kiisti Pariisin rauhansopimuksen väittämällä Ranskan ulkopoliittisessa instituutissa, että Suomi kävi ”erillissotaa” demokratian puolesta. Venäjän ulkoministeriö reagoi muistuttamalla, että Pariisin rauhansopimuksen mukaan Suomi oli Saksan liittolainen ja kantaa vastuunsa sodasta.

         Kansainvälisen oikeuden professori Lauri Hannikainen on sanonut, että Neuvosto-Karjalan keskitysleireille ei ollut sotilaallista tarvetta. Raija Hanski on arvioinut tutkimuksessaan, että leirien suuri kuolleisuus aiheutui suomalaisten laiminlyönneistä.

 

Ruotsalainen sylkykuppina

 

Marraskuussa 2006 ruotsalainen kirjailija Henrik Arnstad julkaisi Suomen natsisuhteita sivuavan kirjan sekä Svenska Dagbladetissa kirjoituksen Suomi valehtelee natsismista. Arnstadin mielestä Suomen mediassa vallitsee ”sodanaikainen propaganda vuodelta 1941”.

         Suomen ulkoministeriön korkein virkamies, alivaltiosihteeri Pertti Torstila haukkui Tukholman sotatiedeakatemiassa Arnstadin näkemykset ”surulliseksi todisteeksi historiallisen perspektiivin puutteesta” ja masinoi vastahyökkäyksen Helsingin Sanomiin otsikolla Väitteet julmuuksista Itä-Karjalassa perättömiä. Kirjoittajaksi merkitty ulkoministeriön tutkija Stefan Forss väittää, ettei keskitysleirejä ollut olemassakaan. Päinvastoin, suomalaisten touhut Neuvosto-Karjalassa olivat Forssin mukaan ”todellinen humanitaarinen suurtyö” ja kulttuuriteko, jota venäläisetkin jäivät itkien kaipaamaan. Jos joku oli aiheuttanut Itä-Karjalassa tuhoa, niin venäläiset itse! Forss joutui kuitenkin myöntämään leirivangeille määrätyt raipparangaistukset, jotka ulkoministeriön terminologiassa olivat muuttuneet ”lyönneiksi koivunvitsalla”.

         Pertti Torstila sai propagandasodassa täydellisen voiton. Olennaista oli HS:lta saatu selustatuki, jossa myös nuori ruotsalainen historiantutkija Henrik Arnstad leimattiin varmuuden vuoksi mielisairaaksi nörtiksi. Tarinalla oli Torstilan kannalta onnellinen loppu, sillä presidentti palkitsi neronsa itsenäisyyspäivänä loisteliaasti myöntämällä tälle korkeimman ja harvinaislaatuisen kunnianosoituksen, I luokan vapaudenristin rintatähtineen. Se on lähes sama kuin jos holokaustin kieltäjille alettaisiin myöntää kunniamerkkejä vaikkapa Puolassa (Virossahan heitä palkitaan päivittäin). Tuskin on sattumaa, että vapaudenristiä koristaa hakaristi, ”vanha suomalainen symboli”.

 

Uusnatsien kauhea kosto

 

Suomessa kannattaa olla hyvin varovainen, jos aikoo kritisoida natseja. Kirjailija Anja Snellman sai tuta tämän vihjaillessaan jossakin lehtipakinassaan, että SS-miehiä julkisesti palvova helsinkiläinen varatuomari Kari Ruutu pitäisi kenties myös juutalaisten kansanmurhaa sankaritekona. ”Tätä sankaritekoa ei saa koskaan unohtaa”, Ruutu oli sanonut joissakin natsikekkereissä Helsingissä. Kun Ruutu selitti natsien pelastaneen Euroopan, kirjailija Snellman julkesi ottaa puheeksi holokaustin. Ruutu ilmoitti rinnastuksesta poliisille. Aluksi syyttäjä ei innostunut näin vähäpätöisestä asiasta.

         Valtakunnansyyttäjälle helmikuussa 2002 laatimassaan valituksessa Ruutu kirjoitti Nürnbergin ”sotarikostuomiot” lainausmerkkeihin – ne kun ovat hänen mielestään vain julistuksellista ”voittajan oikeutta” eivätkä näin ollen sitovia. Saman vuoden huhtikuussa valtionsyyttäjälle lähettämässään toisessa valituskirjeessä Ruutu vetosi Mauno Jokipiin tutkimukseen, jonka mukaan suomalaiset SS-miehet olisivat ”suorastaan tärkeä osa sitä poliittista toimintaa, jota (Suomen) hallitus maan riippumattomuuden hyväksi yritti eräällä suunnalla harjoittaa”. Jopa SS-miehet kävivät siis erillissotaa! ”Sankariteolla” Ruutu tarkoitti kirjeensä mukaan ”Stalinin suunnitteleman hyökkäyksen torjumista”. Tämä paljastaa, että Ruudun mukaan kysymys ei ollutkaan Hitlerin hyökkäyksestä, vaan Stalinin. Kolmannessa valtionsyyttäjälle lähetetyssä valituskirjeessään lokakuulta 2002 Ruutu puuttui itse asiaan eli holokaustiin sanomalla, että ”juutalaisten joukkotuhosta on saatava vapaasti esittää mielipiteensä”.

         Kari Ruutu onnistui kääntämään kaiken ylösalaisin. Valtionsyyttäjä määräsi syytteen nostettavaksi, ja kirjailija Anja Snellman tuomittiin käräjäoikeudessa ja vielä hovioikeudessakin kunnianloukkauksesta, koska tämä oli vihjannut SS-miehiä ihailevan Ruudun pitävän holokaustia sankaritekona. Snellman ei kirjoittanut tätä suoraan mutta ei toisaalta oman kommenttinsa mukaan pitänyt tulkintaa ”kovin epäoikeudenmukaisena”.

         Pitkän jatkosodan jälkeen Korkein oikeus vapautti kirjailija Anja Snellmanin. Hän sai kuin saikin epäillä, että SS-miehiä ihannoiva helsinkiläinen varatuomari Kari Ruutu pitäisi juutalaisten joukkotuhontaa sankaritekona. ”Ruudun – – varaukseton SS-joukkojen ihannointi on saattanut herättää jopa sellaisen epäilyksen, että Ruutu ei tuomitsisi edes SS-joukkojen toimeenpanemaa juutalaisten tuhoamista”, Korkein oikeus perusteli.

         Asian selvittämiseen meni kahdeksan vuotta. Erikoisinta tapauksessa oli se, ettei Ruudun todellinen mielipide holokaustista ollut kenenkään tiedossa. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, Ruutu tuskin uskoo koko holokaustiin. Juuri siksi hän koki erityisen loukkaavaksi väitteen siitä, että pitäisi holokaustia ”sankaritekona”.

 

Suomalainen Sodoma

 

Holokaustin kieltäjät jatkoivat ankaraa jatkosotaansa poistaakseen Neuvosto-Karjalan kansanmurhan Suomen ja maailman tietoisuudesta. Luterilaisen papin Tapani Ruokasen päätoimittamalla Suomen Kuvalehdellä oli tässä erityinen rooli. Heinäkuussa 2000 lehti julkaisi mahtavan kansikuvajutun, jonka yhteydessä julkaistiin valokuva suomalaisten keskitysleirien nälän turvottamista lapsiorjista. Kuvateksti kuuluu: ”Petroskoissa lapset eivät suinkaan nähneet nälkää: hyvinvoivat kasvot todistavat, ettei suomalaisvallan alla eletty puutteessa ja kurjuudessa.”

         Ruokasen logiikalla nälän aiheuttama turvotus muuttuikin yltäkylläiseksi lihavuudeksi. Lehti kertoi lisäksi, että suomalaismiehittäjät aivan yleisesti huvittelivat keittelemällä venäläissotilaiden irtileikattuja päitä. Tämä on Suomen Kuvalehden mukaan korkeintaan ”kyseenalaista sotilashuumoria”, ja pääkalloja kerättiin sitä paitsi tieteen nimissä kuulemma kouluihinkin.

         Suomen Kuvalehden varsinainen tarkoitus oli mitätöidä venäläisten haltuun joutuneet miehityshallinnon arkistot, jotka todistavat venäläisten siviilien järjestelmällisistä pahoinpitelyistä, lasten ja naisten ruoskimisesta sekä naisten raiskaamisesta ja murhaamisesta. Toimittaja Yrjö Rouheen mielestä niissä oli kyse enintään ”paljastuneista seurustelusuhteista”, joskin Simanniemen työleirillä ilmeisesti tapahtui oikea raiskausyritys, ”joka oli sekin jäänyt yritykseksi, kun uhri metelin nostettuaan sai apua”, Rouhe kirjoittaa. Lasten ja naisten ruoskimisen hän tunnustaa, sillä raipparangaistus oli kuulemma käytännössä hyväksi koettu.

         Suomen Kuvalehti palasi lempiaiheeseensa lokakuussa 2007 julkaisemalla valokuvia rintamanekrofiliasta. Suomalaiset sotilaat huvittelivat rintamalla käyttämällä tappamiensa nuorten venäläisnaisten kuolleita ruumiita seksuaalisesti hyväkseen. Yleensä ruumiit riisuttiin osin tai kokonaan alasti, raiskattiin ja valokuvattiin. Sitten kuvia levitettiin omatekoisena pornona korsuissa ja kotioloissa.

          Aihe ei ollut uusi. Irja Virtanen oli kertonut romaanissaan Kenttäharmaita naisia (1956), miten suomalaiset tuhosivat venäläisen kenttäsairaalan. Virtanen antaa ymmärtää, että ”pojat” ampuivat kauniin naisupseerin sairaalan ovelle tahallaan. Ruumis oli maannut paikallaan useita tunteja kauheasti raiskattuna. ”Ihminen on ihmiselle susi – –. Sivistys on silannut ihmisiin jonkinlaisen pettävän inhimillisyyden kelmun, mutta heti kun joudutaan poikkeuksellisiin olosuhteisiin – – astuu peto sen kelmun alta ja ryhtyy raatelemaan. Ja niitä petoja on meidän joukossamme enemmän kuin luullaankaan”, Virtanen kirjoittaa. ”Ihan kuin Sodomassa.”

 

 

KUVA 77, 78, 79

Suomalaista rintamapornoa: oikealla alasti riisuttu kaatunut naissotilas, keskellä sotilas tutkii puolialastomaksi riisumaansa kuollutta naista, vasemmalla häpäisty kuolleen naisen ruumis on nostettu pystyasentoon.

 

          Suomen Kuvalehdessä Maanpuolustuskorkeakoulun professori Ohto Manninen puolusteli nekrofiliaa kuvaamalla sen ihmisoikeustyöksi, jossa alastomien naissotilaiden avulla ”kaikille voitiin osoittaa, että kavahdetulla puna-armeijalla on etulinjassa myös naisia”. Kuvathan eivät todistaneet raiskauksesta, ainoastaan alasti riisumisesta, nekrofiilien asianajaja Manninen toteaa. Pastori Ruokasen luotsaaman Kuvalehden mukaan suomalaisilla oli suoranainen velvollisuus riisua tappamansa venäläiset naiset alastomiksi ja valokuvata heidät, olihan naissotilas, Mannisen sanoin, ”suomalaisesta näkökulmasta outo, vieras ja epäluonnollinenkin ilmiö”. Itse asiassa Mannisen mielestä venäläinen nainen olikin kaiken pahan alku ja juuri:

 

Yksi pahimmista ja vihatuimmista asioista senaikaisessa Suomessa olivat varmasti naispolitrukit: naiset, jotka kiihottivat muita vääriin asioihin. Ja kauhistuttavinta oli se, että naiset kiihottivat miehiä sotimaan. Näitä villeinä ja verenhimoisina pidettyjä, poliittisen systeemin kautta tulleita naisia toimi paljon varsinkin desantteina ja jonkin verran myös partisaaneina.

 

Ohto Mannisen maailmankatsomuksessa Neuvostoliiton puolustautuminen fasismia vastaan oli ”väärä asia”. Venäläisten olisi pitänyt heti antautua ja luovuttaa maansa ja omaisuutensa saksalaisille ja etenkin suomalaisille. Mutta Manninen tietää hyvin, että he eivät antautuneet. Päinvastoin, yhä useampi neuvostoliittolainen tyttö tai poika mieluummin uhrasi itsensä. Yli 260 punasotilasta todistettavasti heittäytyi vihollisen tulikorsun eteen uhraamalla siten henkensä toveriensa puolesta.

          Mutta yhdessä asiassa Suomen Kuvalehti oli oikeassa: ”Julmat sotakuvat auttavat ymmärtämään, miksi jotkut sodan kokeneet miehet eivät koskaan toipuneet. He heräsivät vielä vuosikymmeniä myöhemmin öisin kauhusta huutaen.”

          Rintamanekrofilia kertoo siitäkin, että Mannerheim ei, kenties ymmärrettävästä henkilökohtaisesta syystä, älynnyt ottaa sotilaidensa tarpeita huomioon. Sen sijaan Saksassa fyyreri tarjosi sotilailleen elävää lihaa. Ranskan valloituksen aikana perustettiin SS-bordellit, joissa ”tyttöjen laatua tarkkailtiin jatkuvasti”, kuten asiakirjat kertovat. SS-lääkärit ohjeistivat sekä tytöt että sotilaat suorituksiinsa yksityiskohtaisesti. Sukupuolitaudit vähenivät ja salamasota eteni.

          Satoihin SS-bordelleihin vietiin väkisin tuhansia naisia seksiorjiksi. Se oli ”Hitlerin lahja sotilaille”, kun Mannerheim tarjosi omilleen vain lämmintä kättä. Suomalaiset joutuivat paremman puutteessa tyydyttämään halunsa raatoihin. Myös Petroskoin ghetot olivat suomalaisille vapaata metsästysmaata. Bordellien puuttumisen takia lotat joutuivat kärsimään jatkuvaa seksuaalista häirintää, kuten kaksimielisiä juttuja. Kukaties tässä oli huonon sotamenestyksen perimmäinen syy?

          Suomalaiset nauttivat venäläisten naisten kiduttamisesta, raiskaamisesta ja ruumiiden häpäisystä. A. S. Kubatšev ja A. F. Bereškov laativat maaliskuussa 1943 valaisevan rikostutkintapöytäkirjan:

 

16 pnä maaliskuuta 1943 valkosuomalaisjoukkio, joka perääntyi Punaisen Armeijan pienempäin joukko-osastojen edessä, petomaisesti rääkkäsi kuoliaaksi työläisnaisen Augustin Paulin tytär Vdovitsinan. Valkosuomalaiset olivat lyöneet syviä puukonhaavoja hänen vasempaan rintaansa ja rintakehäänsä. Pää oli ammuttu läpi konekiväärillä lyhyeltä ampumaväliltä. Neljä ampumahaavaa oli muissa ruumiinosissa. Valkosuomalaiset julmurit olivat menneet petomaisuudessaan niin pitkälle, että olivat ampuneet uhriaan sukupuolielimiinkin. Ilkamoituaan murhaamansa neuvostotytön ympärillä valkosuomalaiset lopuksi heittivät hänen ruumiinsa auton alle ja sitten läksivät karkuun.

 

Vjatšeslav Molotov joutui puuttumaan suomalaisten sotarikoksiin politbyroon VI kokouksessa. Suomalaiset olivat hävittäneet kokonaan suuren sotasairaalan potilaineen, ja mikä erikoisinta, leikanneet muutaman pään irti matkamuistoksi. Näin Molotov:

 

Niinpä, kun eräällä Laatokan pohjoispuolella sijaitsevalla paikkakunnalla suomalaiset olivat saaneet saarretuksi meikäläisten sanitäärimaamajat, joissa oli 120 vaikeasti haavoittunutta puna-armeijalaista, kaikki nämä haavoittuneet tulivat tuhotuiksi valkosuomalaisten toimesta; osa heistä oli poltettu, osa löydettiin pää murskattuina, muut oli pistimellä tai ampumalla tapettu. Huolimatta kuolettavista haavoista oli huomattavalla osalla täällä, kuten muuallakin surmansa saaneista jälkiä siitä, että heidät oli lopetettu ampumalla päähän tai kolhimalla kiväärintukilla, ja osalla ampuma-asein tapetuista oli – – puukonhaavoja kasvoissa. On tavattu muutamia ruumiita, joista päät oli hakattu irti, eikä päitä ole löydetty. – – Sanitäärinaisten suhteen oli harjoitettu erikoista ilkiömäisyyttä ja uskomatonta petomaisuutta. Muutamissa tapauksissa oli murhattujen naisten ruumiit ripustettu puihin riippumaan jalat ylöspäin.

 

Paavo Haavikko sanoo, että Suomen kirjoitettu historia on suunnaton bluffi. Akateemikkomme haluaisi kirjoittaa tästä aiheesta viimeisen kirjansa. ”Venäjä on ollut Suomelle hyvä sopimuskumppani. Venäläiset ovat pitäneet aika tiukasti kiinni suomalaisten kanssa solmimistaan sopimuksista, päinvastoin kuin suomalaiset kertovat toisilleen”, Haavikko toteaa. Hänen mielestään historiasta annetaan nuorille väärä kuva. ”Kauhistun sitä, että valheet syötetään nuorelle sukupolvelle, joka uskoo kun isänmaanmiehet sanovat.”

          Neuvosto-Karjalan kuolemanleirin entinen vartija, nykyinen sotahistorioitsija ja everstiluutnantti Helge Seppälä sanoo: ”Menneisyyttä ei voi paeta. Olemme tehneet virheitä, mutta silti olemme uusille sukupolville velkaa totuuden.” Väsymätön mielipidekirjoittaja, sotahistorian harrastaja ja arkiston kokoaja Sirkka-Liisa Lindström puolestaan kirjoittaa: ”Syytön Suomen kansa joutui maksamaan hirmuisen hinnan saksalaisten aseveljeydestä. Meillä on sotahistoriat kirjoitettu totuutta salaten ja vääristellen. – – Käynnissä on suurisuuntainen propagandavyörytys. Monet asiat käännetään aivan päälaelleen. Meillä on Hitlerin hengenperintö elvytetty. Häikäilemätön sotakiihotus on käynnissä. Suomi on edullinen hyökkäystie Venäjälle.”

 

Natsihuora

 

Virossa on koettu tärkeäksi historian puhdistaminen eestiläisistä Neuvostoliiton Sankareista. Heitä on peräti 11, joten menneisyyden retusoinnissa on puuhaa.

          Stalin arvosti virolaisia enemmän kuin Hitler. Salamasotansa alussa saksalaiset eivät pitäneet virolaisia edes rautaristin arvoisina, mutta politbyroo palkitsi virolaisen Arnold Meren lähes välittömästi korkeimmalla arvomerkillä, Neuvostoliiton Sankarin kultatähdellä. Kun salamasota meni kuralle, virolaisillekin alettiin myöntää rautaristejä – tosin siis vasta 1944. Naistutkimuksen sotahistoriassa pitäisi ottaa huomioon sekin, että rautaristiä ei myönnetty yhdellekään naiselle. Eikö tämäkin ole aika pitkä miinus natsi-Saksalle?

          Leen Kullman valittiin ensimmäiseksi virolaiseksi Neuvostoliiton Sankariksi, joka piti riisua kaikesta sotilaskunniasta. Tehtävä ei ollut helppo, sillä Kullman oli hypännyt 22-vuotiaana laskuvarjolla keskelle fasismiterroria, raportoinut Saksan liikkeistä Leningradiin ja vaiennut jäätyään kiinni. Kun Gestapon virolainen suojeluskuntafasisti vielä oli tappanut Leenin selkään ampumalla, marttyyritarinasta tuli enemmän kuin täydellinen. Sitä paitsi Tarton ammattikoulu oli nimetty Kullmanin mukaan ja sen yhteyteen perustettu hänelle omistettu museo. Olipa Leenillä lisäksi nimikkokadutkin Tarton ohella Minskissä ja Njazepetrovskissa.

          Helmikuussa 2000 Postimees alkoi repiä Leenin ruumista ylös haudasta väittämällä, että Kullman ei ollutkaan kuollut Tartossa. Juhani Pütsepp ja Toomas Sildam kirjoittivat, että laskuvarjohyppy Tarttoon oli ollut Leenille vain keino päästä Leningradista pakoon (itse hyppyä ei kuitenkaan kiistetty). Lisäksi Leen oli kuulemma kertonut ensimmäisessä kuulustelussa kaiken. Postimeehen tärkein lähde oli niinkin luotettava kuin kahden virolaisen käymä keskustelu eräällä vankileirillä yli 40 vuotta sitten. Lehti vetosi myös Kullmanin kiinni ottaneen suojeluskuntapomon Ernst Lübekin muistelmiin:

 

Pidätetty radioasemineen oli hyvin yhteistyövalmis nuori neitonen, joka valitsi ammutuksi tulemisen sijasta elämän ja antoi vapaaehtoisesti koodin ja kutsuajat, joiden avulla asiantuntijamme saattoivat jonkin aikaa pitää yhteyttä viholliseen. Koska hän oli lausuntoineen rehellinen ja yhteistyöhaluinen, hän jäi henkiin ja saksalaiset panivat hänet omiin töihinsä luultavasti Pihkovaan.

 

Postimees halusi tehdä Leenistä natsihuoran. Hän oli muka ryhtynyt natsien rengiksi ja kaksoisagentiksi. Kuno Püga ei ollut voinut ampua Leeniä vankilassa, koska istui kyseisenä ajankohtana itse sellissä, Postimees väitti Viron kansallisarkistoon vedoten. Leenin sisar Regina, joka oli tuomittu Leenin piilottelusta kuolemaan mutta armahdettu, sanoi toimittajille, että Leen ”oli saattanut” ryhtyä natsien kanssa yhteistyöhön auttaakseen läheisiään. Postimeehen hankkiman lausunnon mukaan 16-vuotiaana sisarensa kadottanut Regina uskoi Leenin olevan hengissä:

 

Poliisi vangitsi minut – – ja tuomitsi Leenin piilottelusta kuolemaan. Tutkintavankilan yksittäissellissä täytin 16 vuotta. – – Olen aina tiennyt, ettei Leeniä ammuttu Tarton vankilassa. Sodan jälkeen etsin siskoa Punaisen Ristin avulla, mutta tuloksetta. Ehkäpä Leen antoi lupauksen, ettei ota kotiväkeen yhteyttä. Leenin kuolinilmoitusta en ole vieläkään saanut.

 

Mutta vaikka Regina uskoo, että Leen on elossa, näin ei ole. Hänen verensä kasteli Tarton vankilan lattian. Myös Reginan sisarenpoika Kalle jaksaa odottaa Leeniä kotiin. Hän kertoo kuulleensa, että Leen eläisi onnellisessa avioliitossa Saksassa. Niin hän ainakin toivoo – ja kukapa ei sellaista toivoisi. Leenin kohdalla se ei kuitenkaan ole totta, sillä Leen ei päässyt koskaan naimisiin. Silti Kalle jaksaa uskoa, että pelko on estänyt Leeniä lähettämästä kotiin sitä viestiä, minkä Kalle olisi halunnut kuulla kaikki nämä vuosikymmenet: ”Älkää murehtiko, minulla on kaikki kunnossa.” Mutta viestiä ei ole tullut. Leen ei ole elossa Saksassa, sillä hän ei koskaan lähtenyt Virosta. Hän jäi makaamaan tuntemattoman hautansa pohjalle – minne, sitä ei tiedä kukaan. Hän lepää siellä, mihin fasistit hänen ruumiinsa heittivät.

          Postimeehen värväämä Tiit Noormets Viron kansallisarkistosta kuittaa, että Saksan vastavakoilu lavasti Kullmanin murhan, antoi tälle uuden henkilöllisyyden ja käytti tätä kaksoisagenttina radiopeleihin. Leen kuulemma lähti fritsien mukaan ja eli pitkään – äitiinsä ja sisariinsa hän ei enää ollut yhteydessä.

          Totta tämä ei ole, eikä voikaan olla. Kullman ei jättänyt tähän maailmaan mitään merkkiä kuolemansa jälkeen. Sitä paitsi väitetyn kaksoisagentin radiopelien olisi pitänyt vaikuttaa sodan kulkuun. Niin pitkälle Postimees ei kuitenkaan mene, että julistaisi sodan lopputuloksenkin toiseksi kuin mitä se on, mutta sekään tulkinta ei ole kovin kaukana.

          Katson Leen Kullmanin kuvaa ja kysyn häneltä, missä hän on. Hänen nuoret kasvonsa tuijottavat minua, mutta en saa vastausta. Vähitellen Leenin pirteät silmät alkavat muuttua synkiksi ja painostaviksi. Äkkiä ymmärrän, mistä on kysymys: minä en katso Leenin kuvaa vaan päinvastoin: Leen katsoo minua. Hän on täällä. Hän jatkaa vaellustaan, piilottelee ja sähköttää Leningradiin. Hänen tehtävänsä ei ole vielä ohi.

 

KUVA 80

Leen Kullman.

 

          Reginan ja Kallen uskomukset ovat vielä surullisempia kuin Leenin kohtalo. Neuvostoliiton Sankari Leen Kullman elää – kuvitelmissa. Sukulaisilleen hän on elossa. Petoskin olisi annettu hänelle anteeksi, jos hän vain olisi saanut elää, mutta hän ei saanut. Postimeehen kertomus vain vahvistaa sen, mitä Tarton vankilassa tapahtui 6.3.1943.

          Jälkeenpäin ajateltuna Kullmania ei välttämättä yritetty häpäistä – hänestä vain haluttiin tehdä natsien sankari. Tässä ei ole mitään ihmeellistä, sillä Virossa natsien arvostus on huipussaan. Siksi ymmärränkin hyvin, miksi toimittaja Juhani Pütsepp halusi muuttaa kuolleet eläviksi. Hän kirjoitti myös omasta isoisästään ja siitä, miten tämä ikävöi Tarton panssarintorjuntahaudalla elokuussa 1941 murhattua Eduard- eli Eet-veljeään: ”Hän tulee joko ensi jouluksi tai keväällä. Taivaan Isä, varjele meitä kaikkia ja auta selviämään vaikeasta ajasta. En saa valittaa, kunhan vain Eet elää. Hän elää.”

          Mutta Eet ei tule takaisin, sillä Tarton panssarintorjuntahaudasta ei ole noussut kukaan. Veli uskoo silti, että Eetin onnistui paeta länteen. Vahvistusta uskomukselleen hän saa unista, joissa Eet ilmestyy hänelle joka yö. Toivo hiipuu vähitellen, mutta hitaasti. Eet ei ilmesty veljelleen unissa siksi, että haluaisi kertoa olevansa elossa. Päinvastoin, hän haluaa kertoa kuolemastaan – siitä, että hän makaa Tarton panssarintorjuntahaudassa. Hän haluaisi kertoa siitä, miten virolaiset tappoivat sinne kilpaa omiaan ja vieraita jo kesällä 1941, ennen saksalaisten tuloa. Eet ei saa rauhaa ennen kuin totuus on kerrottu, ja siksi hän ilmestyy veljelleen joka yö.

 

KUVA 81

Eduard Pütsepp ilmestyy veljelleen joka yö.

 

Pelätyimmät virolaiset

 

Maaliskuussa 2004 oli aika häpäistä loputkin eestiläiset Neuvostoliiton Sankarit, varmuuden vuoksi kaikki yhtä aikaa. Eesti Ekspressin Pekka Ereltin ensimmäinen uhri oli Joosep Laar – Pohjois-Kaukasian rintaman 56. armeijan 2. jalkaväkidivisioonan 15. jalkaväkirykmentin 4. komppanian 38-vuotias kiväärimies. Joosep Laar tunnetaan siitä, että taistelun kriittisessä vaiheessa hän oli heittäytynyt natsien konekivääripesäkkeen ampuma-aukon eteen Krasnodarin lähellä 7.3.1943, Leen Kullmanin kuolemaa seuraavana päivänä.

          Politbyroo nimitti Laarin Neuvostoliiton Sankariksi ”esimerkillisestä taistelutehtävän suorittamisesta saksalaishyökkääjää vastaan rintamalla ja osoittamalla siinä urheutta ja sankaruutta”. Joosep Laar lepää sankarihaudassaan Krysmkin kaupungissa Krasnodarin alueella. Hänen mukaansa on nimetty katu Nevinnomysskin ja Tšerkesskin kaupungeissa. Myös Viron Jõgevassa oli aiemmin hänelle nimetty katu, mutta eipä ole enää. Pekka Erelt yritti kumota politbyroon päätöksen. ”Hyvin todennäköisesti tämä uljas tarina on keksitty”, hän väitti mutta ei esittänyt sen kummempia perusteluita. Laarin kuolemaa hän ei kuitenkaan uskalla kiistää.

          Joosep Laar nousi kansainvälisen huomion kohteeksi helmikuussa 2007, kun nuorisojärjestö Našin jäsenet järjestivät Laarin haudalla Muistovartio-tapahtuman vastustaakseen Tallinnan vapauttajien muistomerkin hävitystä. Paikalla saapui satoja nuoria lähiseuduilta. Tapahtumasta oli tiedotettu ulkomaiden suurlähetystöille avoimella kirjeellä:

 

Viron viranomaiset ovat päättäneet siirtää neuvostoliittolaisen vapauttajasoturin muistomerkin Tallinnan keskustassa ja häpäistä kaatuneiden sankareiden haudat. Entisessä neuvostotasavallassa Virossa natsismin ihannoinnista ja suosiosta on tullut jo virallinen poliittinen linja. Viron johdon pitäisi ymmärtää, että kaikki, mitä he ikinä puuhaavatkaan, on mahdollista vain siksi, että neuvostosoturit ovat maksaneet siitä hengellään. Krymskin alueella Muistovartio-tapahtumaan osallistuu 200 nuorta Krasnodarista, Novorossiiskista, Stavropolista ja Tšerkessistä. Sotaveteraani Vasili Barybin toimii oppaana taistelukunnian paikoilla. Hän kertoo nuorille Neuvostoliiton Sankarin Joosep Laarin kuolemattomasta uroteosta. Kunnianosoituksena nuoret patriootit laskevat kukkia veljeshaudalle, jossa lepää virolainen Neuvostoliiton Sankari Joosep Laar, ja viettävät hiljaisen hetken.

 

Keväällä 2007 Naši-nuoret laulavat Joosep Laarin haudalla Ilja Selvinskin 1943 kirjoittaman laulun:

 

BALLADI LAARISTA

 

Muistakaa Laarin nimi, toistaiseksi tuntematon.

Hän kaatui 15. rykmentin kiivaassa taistelussa.

 

1.

Mitä tiesit elämästä, toveri Laar?

– Tiesin merenrannan

ja kuikkien tuskanhuudot.

Sain lukea kaiken kirjoista

lapsena vieraalla maalla.

Mutta kuullessani isänmaan kutsun

hermoni soivat metallin lailla:

Toverit, nuoret ja vanhat!

Isänmaata kunnioittakaa.

 

Muistakaa Laarin nimi.

Eestiläisen sankarin nimi.

 

2.

Mistä pidit elämässä, toveri Laar?

– Pidin prikin purjeista ja karttapallosta,

runoista ja linnunlaulusta.

Mutta eniten pidin työläiskansani

sormista, puunjuurien kaltaisista, ja

suupielistään, yhteen puristuneista.

 

Muistakaa Laarin nimi, muistakaa se aina.

Hän näki runouden kovan työnkin keskellä.

 

3.

Mitä halusit elämältäsi, toveri Laar?

– En paljoakaan. Vain sen, etteivät nuoret

eivätkä vanhat vihaisi elämäänsä.

Ettei mikään kansa

eikä maa kärsisi puutetta.

Että kaikkien maiden rinnalla

kukkisi oma Eestini.

 

Muistakaa Laarin nimi, muistakaa se aina.

Hänelle oli tärkeintä kotimaan itsenäisyys.

 

4.

Mitä teit elämässäsi, toveri Laar?

– En paljoakaan, ystäväni.

Näin ruudinkatkuisen tulipesäkkeen

ja äkkiä tunsin haavan,

josta vereni syöksyi ulos

kuin kiihkeä laukaus.

Kivun viiltämänä suljin

fasistien tulen ruumiillani.

 

Muistakaa Laarin nimi,

toistaiseksi tuntematon.

Hän kaatui 15. rykmentin kiivaissa taisteluissa.

 

5.

Rykmenttisi ei unohtanut sinua, toveri Laar –

ei surussa eikä ilossa. Kaksi plataania

jäi vartioimaan hautaasi,

ja nimissäsi jokainen sotilas taistelee

puolestasi kuin omastaan:

syylliset saavat rangaistuksensa.

 

Muistakaa Laarin nimi.

Sitä ei saa unohtaa.

 

Pekka Ereltillä on yhtä suuria vaikeuksia riistää sotilaskunnia toiselta samanlaiselta Neuvostoliiton Sankarilta luutnantti Jakob Kunderilta, joka heittäytyi vihollisen bunkkerin ampuma-aukon eteen taistelussa fasismin viimeistä linnaketta vastaan Latvian Kuurinmaalla maaliskuussa 1945. Virallinen tarina kertoo: ”Lähestyessään pesäkettä puhdistaakseen sen lopullisesti vihollisista luutnantti Kunderiin osui pesäkkeestä erään henkiin jääneen ampuma kuolettava luoti. Ymmärtäen tilanteen, luutnantti Kunder heittäytyi ampuma-aukon eteen ja sulki sen oman henkensä hinnalla.” Kunder haudattiin kuolinpaikalleen Latvian Blideneen ja bunkkeri museoitiin. Tallinnan koulu numero 32 nimettiin hänen mukaansa. Pekka Ereltin mielestä koko tarina on kuitenkin satua. Mitään Kunderia ei kuulemma ole ollut olemassakaan.

          Internetistä löytyy kiinnostava sivusto otsikolla Omalla ruumiillaan vihollisen bunkkerin ampuma-aukon Suuressa isänmaallisessa sodassa peittäneiden sankarillisten neuvostosoturien nimien luettelo. Listassa on yli 260 nimeä, joukossa Laar ja Kunder. Viro pelkää näitä omia sankareitaan edelleen, vaikka ampuma-aukon eteen heittäytymisestä on yli 60 vuotta aikaa.

          Ereltin tärkein uhri on ensimmäinen virolainen Neuvostoliiton Sankari Arnold Meri, joka elokuussa 1941 puolusti esikuntaansa haavoittuen kolmasti. Häneen ei uskallettu koskea Lennart-serkun elinaikana, mutta nyt Arnoldia nöyryytetään jatkuvasti kaikkialla. Arnold Meri on itse kuvannut sankaritekoaan Dnon taistelussa seuraavasti:

 

Sain 30 miestä jotenkuten kasaan. – – Asetuimme asemiin aukean laitaan. – – Kivääritulella saimme saksalaiset vetäytymään. – – Pian haavoituin ensimmäisen kerran käteen. Vieläkin näen luun päältä pois pyyhityn lihan. – – Torjuimme taas pari rynnäkköä, ja sitten haavoituin toisen kerran – kahdesta kranaatinsirpaleesta oikeaan jalkaan. Yksi meni polviniveleen, toinen hiukan sen yläpuolelle. – – Joitakin tunteja myöhemmin haavoituin kolmannen kerran. Kranaatinsirpale osui rintaani ja raapi keuhkoja. Suustani alkoi tulla verta. Jatkoin joukon johtamista sen verran kuin kykenin. – – Laskin Naganin patruunat – kuinka paljon voisin käyttää saksalaisiin, että viimeinen jäisi itseäni varten. Hämärässä meille tuli apujoukkoja Dnon kaupungista. Saksalaiset – – vetäytyivät.

 

Arnold Meri osoitti erityistä urheutta eikä antautunut. Neuvostoliiton korkein neuvosto nimitti hänet elokuussa 1941 Neuvostoliiton Sankariksi ensimmäisenä mutta ei viimeisenä virolaisena.

 

 KUVA 82

Neuvostoliiton Sankari Arnold Meri.

 

          Pekka Erelt hyökkää väittämällä, että Arnold Meri sai prenikkansa suhteilla. Ereltin lähde on niinkin luotettava kuin 20 vuotta sitten kuolleen Viron tasavallan viestipataljoonan asevaraston entisen hoitajan Kustav Sepasten jälkeensä jättämä sepustus. Kapteeni Georg Loog oli kuulemma sanonut Sepastelle, että Loog itse puolusti esikuntaa haavoittuen kolmasti, ei Meri. Loogin mielestä prenikka olisi siis kuulunut hänelle, mutta ”venäläisten mielistelijä” Arnold Meri sopi sankariksi paremmin – vaikkei tämä Loogin mukaan ollut edes taistelupaikalla. Sepasten tiedon mukaan Arnold Meri oli tosiasiassa ”vain lievästi haavoittunut harhaluodista”, eikä hän ollut edes upseeri.

          Kaikki tämä kelpaa Pekka Ereltille, joka julistaa Arnold Meren prenikan edellä mainituin perustein kokonaan peruutetuksi. Tämän jälkeen aina niin riippumaton Viron syyttäjälaitos asettaa lähes 90-vuotiaan Neuvostoliiton Sankarin syytteeseen ”kansanmurhasta”, sillä Arnold Meri oli turvannut virolaisten karkotuksia Hiidenmaalta vuonna 1949. Meren vastaisku on armoton: hän ripustaa kultaisen Neuvostoliiton Sankarin tähden rintaansa lähtiessään Viron suojelupoliisin kuulusteluihin. Nuoret kuulustelijat eivät saa kunniamerkin häikäisevässä loisteessa selvää papereistaan, eikä asia tunnu etenevän. Todistajia saadaan kuitenkin kokoon 80 kappaletta, sillä tämän ”kansanmurhan” erikoisuutena on henkiin jääneiden valtava määrä. Näin Arnold Meri selvittää Juha Portaankorvan haastattelussa toimintaansa Hiidenmaalla:

 

Kysymys ei ollut pidätyksistä, vaan perheiden poislähettämisestä ja uudelleen asuttamisesta. Tähän joukkoon kuului kolme ryhmää: miehittäjien kätyrit, jäljelle jääneet metsäveljet ja kulakit perheineen. Yöllä KGB kiersi taloja tiedottamassa ihmisille. Me ajoimme – – autolla valvomassa, että operaatiossa ei tehty sikamaisuuksia. Koko kyydityksen piti tapahtua mahdollisimman pehmeästi ja kunniallisesti. – – Kukin perhe sai mukaansa puolitoista tonnia talous- ja elintarvikkeita ja vaatteita. – – Laiva tuli laituriin ja ihmiset tavaroineen siirrettiin siihen rauhallisesti. – – Minut halutaan leimata kyyditysten organisoijaksi. Se, että olisin johtanut koko operaatiota, ei pidä paikkaansa. Mielestäni oikeudenkäynti on poliittinen sirkus, joka tyydyttää tiettyjen henkilöiden ja puolueiden tarpeita. Tulevalla oikeudenkäynnillä ja Pronssisoturin tarinalla on yhteinen lähde. – – Olin silminnäkijä ja osallinen suuressa traagisessa tapahtumassa. En itsekään pidä tekemisiäni Hiidenmaalla parhaimpina tekoinani. Koko ajan olen ajatuksissani siellä.

 

Arnold Meren asianajaja Sven Sillar sanoo, että Meri auttoi kansanmurhan uhreiksi joutuneita ihmisiä. Sven Sillarin isä Rein Sillar oli Viron KGB:n viimeinen johtaja ja ehti siirtää marraskuussa 1989 Viron KGB-arkistot turvaan Uljanovskiin. Onneksi, sillä muuten kostonhimostaan maailmankuulut virolaiset olisivat repineet toisensa kappaleiksi.

 

Minun totuuskomissioni

 

Viron virallisen historiankirjoituksen valheiden syvyydessä on jotakin pohjattoman traagista, mutta myös huvittavaa ja säälittävää – kuten tekopirteässä Saarenmaan valssissa. Raimond Valgre oli säveltänyt sen aluksi molliin, mutta Viron säveltäjäliitto järkyttyi mollivalssin musertavasta surumielisyydestä niin, että vaati sävelmän muuttamista duuriin. Tämä selittää kappaleen oudon väkinäisen ja painostavan, kovankin sävyn. Saarenmaan valssissa voi kuulla alistuneen riemun, suuret menetykset, väsymyksen, väliaikaisuuden ja synkän odotuksen. Tällainen oli Viron ilmapiiri sodan jälkeen. Siinä oli haalistuneen (saksalaisen) laulujuhlan tuntua.

          Raimond Valgre palveli Punaista Armeijaa viihdemuusikkona ja Saarenmaan valssi oli hänen paras työnsä. Sodassa Valgre tapasi Debora Vaarandin, joka kirjoitti vuonna 1946 runoelman Saarenmaan kolhoosin suonkuivaustalkoista. Valgre sävelsi sen viimeisen osan, Saarenmaan valssin, josta tuli tutkija Kulle Raigin mukaan kadotetun sukupolven symboli. Saarenmaan valssin keimailevan kuoren takana on pohjaton suru.

          Georg Ots levytti kappaleen tuoreeltaan 1948. Vuotta myöhemmin, uuden vuoden aattona 1949, Raimond Valgre kuoli 36-vuotiaana alkoholistina Tallinnan psykiatrisessa sairaalassa. Elämä sodanjälkeisessä Virossa ei ollut ottanut sujuakseen. Debora Vaarandi sai puolestaan elää pitkään. Hän kuoli 90-vuotiaana Tallinnan pogromien riehuessa huhtikuun lopulla 2007 – ehkä samalla hetkellä kuin venäläisen Intifadan marttyyri Dmitri Ganin. He siirtyvät iäisyyteen yhdessä, mutta Saarenmaan valssi jäi soimaan kuin hyvin rasvattu dieselmoottori (Valgren oikea sukunimi oli Diesel, viroksi Tiisel). Viimeisinä urotekoinaan Debora Vaarandi oli ymmärtänyt kieltää Saarenmaan valssi -votkan valmistuksen.

          Kun en saa tolkkua totuuskomissioista, kuuntelen Saarenmaan valssin. Se on minun totuuskomissioni. Saarenmaan valssi panee unohtamaan, ja virolaiset haluavat unohtaa. Viro on elämää suuremman unohduksen valtakunta – joku voisi puhua kansasta, joka sairastaa Alzheimerin tautia. Valssissa on vauhtia: se katsoo tulevaisuuteen, kauas eteenpäin. Viro katsoo aina tulevaisuuteen eikä vahingossakaan taivu menneisyyteen. Tulevaisuuskin on vain väliaikainen. Kun Viro lakkaa olemasta, se voi aina odottaa uutta uudelleenitsenäistymistään, joka kuitenkin jonakin päivänä koittaa.

          Mati Põldren elokuva Ne vanhat rakkauskirjeet (1992) kertoo Raimond Valgren tarinan koskettavasti. Elokuvan varsinaisena aiheena on kesän 1940 kuuluisa laulava vallankumous. Virolaisen Raimondin ja venäläisen Ninan välille syttyy tosirakkaus kaukana Venäjällä. Sodan jälkeen Raimond kiertää esiintymässä Neuvosto-Eestin karmivan rähjäisellä maaseudulla. Kaukana ovat 1930-luvun Pärnun kylpylöiden jazz-iltamien valkeat puvut. Taustalla soi Saarenmaan valssi mollissa.

 

KUVA83

Debora Vaarandi.

 

          Suomessa Saarenmaan valssi on erityisen suosittu sen sodanjälkeisen traagisen surumielisyyden takia. Siinä suomalais-ugrilainen kohtalo yhtyy slaavilaiseen. Laulu helpottaa, sillä Suomessakaan sodan traumoja ei ole selvitetty – eikä edes haluta selvittää. Sotahistorian tutkiminen on Suomessa kielletty. Joitakin yksittäisiä tapahtumia voidaan selostaa, mutta suurten linjojen esittäminen saati ymmärtäminen ei ole suosiossa. Suomalaisten pahin trauma on liitos Hitleriin. Säätytalon sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä suomalaisen kansallissosialismin marttyyri Risto Ryti jankutti puolustuspuheessaan erillissodasta, ja tuo mielisairas jankutus jatkuu edelleen kaikkialla siellä missä suomalaisia liikkuu.

 

Fyyrerin viimeinen lahja Suomelle

 

Suomen eduskunnan hyväksymässä laissa sotaan syyllisten rankaisemisesta sanottiin:

 

Joka ratkaisevalla tavalla on vaikuttanut Suomen joutumiseen sotaan vuonna 1941 Sosialististen Neuvostotasavaltain Liittoa taikka Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin Yhtynyttä Kuningaskuntaa vastaan tai estänyt sodan aikana rauhan aikaansaamista, tuomittakoon virka-aseman väärinkäyttämisestä valtakunnan vahingoksi vankeuteen enintään kahdeksaksi vuodeksi taikka, jos asianhaarat ovat raskauttavat, kuritushuoneeseen määräajaksi tai elinkaudeksi.

 

Yhtenä syynä Rytin ja muiden sotarikostuomioon oli se, että Mannerheimin ja Hitlerin armeijat tappoivat Leningradin nälkämottiin ainakin 1,5 miljoonaa siviiliä. Se oli kansanmurha siinä missä holokaustikin, ellei vielä pahempi. Sodan jälkeen brittiläis-neuvostoliittolaisen liittoutuneiden Valvontakomission puheenjohtaja Andrei Ždanov huomautti Helsingissä suomalaisille: ”Lasken ainakin puolet Leningradissa nälkään kuolleista suomalaisten osalle, sillä he osallistuivat yhdessä saksalaisten kanssa kaupungin saartoon.”

          Holokaustin uhrien muistopäivä 27.1. on sattumoisin myös Leningradin piirityksen murtamisen muistopäivä. Ehdotankin, että se julistetaan Suomessa pyhäpäiväksi ja liput vedetään puolitankoon Suomen osalle luettujen ainakin 750 000 nälkään kuolleen muistoksi.

          Kuuluisassa viimeisessä kirjeessään Hitlerille Mannerheim kehui suomalaisten ja saksalaisten sotilaiden suhteita sydämellisiksi. Marski pelkäsi joutuvansa hirteen hienon elämänsä päätteeksi. Siksi hän keksi jankuttaa erillissodasta ja rakentaa itsestään kuvan Pietarin pelastajana. Saksalaiset eivät unohtaneet aseveljiään välirikon jälkeenkään. Viimeinen palvelus taisi olla natsien entisen Helsingin-lähettilään Wipert von Blücherin muistelmakirja Suomen kohtalonaikoja (1950), jonka mukaan Suomi oli ”ajopuu”. Natsilähettiläs maksoi näin takaisin jo 1939 saamansa Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan suurristin. Hänen Suomea kohtaan tuntemastaan arvostuksesta kertoo, että prenikka palautettiin Suomeen haltijan kuoltua 1963.

          Tämä itsensä fyyrerin täysivaltaiselta edustajalta saatu ns. ajopuuteoria antoi suomalaisille alibin irtisanoutua kansanmurhistaan, mikäli puolustus-, erillis- ja jatkosotateesit pettäisivät. Ajopuuteoriaa ei voitu myydä suomalaisille fyyrerin viimeisenä tervehdyksenä, joten se piti laittaa jonkun suomalaisen nimiin. Suomen niin sanottu historiankirjoitus peitteleekin asiaa taitavasti väittämällä ajopuuteoriaa Arvi Korhosen, pääesikunnan tiedusteluosaston entisen päällikön keksinnöksi. Samainen Korhonen oli julkaissut vuonna 1948 Yhdysvalloissa kirjasen, jossa puolusteltiin Suomen valintoja ja väitettiin maan olleen demokraattinen.

 

Sotapsykoosi jätti jälkensä

 

Tutkija Ville Kivimäki on saanut hiljattain selville, että kymmenet tuhannet suomalaiset sotilaat joutuivat sodan aikana psykiatriseen hoitoon. Keskeisenä syynä hulluksi tulemiselle oli yleensä se, että potilas ymmärsi sodan luonteen. Kysymyksessä ei ollutkaan puolustustaistelu, vaan natsilainen tuhoamissota kansanmurhineen. Jos totuuden puhujia ei saatu hiljaisiksi sähköšokeilla, heidät toimitettiin turvasäilöön tai keskitysleiriin.

          Sotatuomari Paavo Alkio kertoo päiväkirjassaan joulukuussa 1942 antamastaan vankilatuomiosta. Suomalainen sotamies oli saanut puolitoista vuotta ehdotonta vankeutta sanottuaan kaveriporukassa: ”Suomi on menettänyt osaksi itsenäisyytensä ja sodan jälkeen se tulee olemaan Saksan määräysvallan alainen.”

          Suomalainen, kuten natsilainenkin, sotilaspsykiatria piti säälin tunnetta vihollista kohtaan erityisen ongelmallisena. Lääkkeeksi suositeltiin tervettä vihaa sekä keskusteluja, joissa korostettiin ”sivistyksen häviämisen vaaraa”. Juuri länsimaisella sivistyksellähän sotaa perusteltiin.

          Kirjailija Irja Salla (oikealta nimeltään Taju Sallinen) lähti heinäkuussa 1943 stipendiaatiksi Saksaan. Palattuaan hän julkaisi sekavan kaksiosaisen matkapäiväkirjansa Rakkautta raunioilla. Hän kirjoitti muistikirjaansa: ”Olen iloinen siitä kun olen saanut nähdä tämän kaiken”. Jossakin vaiheessa poliisi kuljetti Sallan sielullisesti sairaiden vastaanottoasemalle. Salla vietti loppuelämänsä Nikkilän mielisairaalassa. Eräissä viimeisistä muistiinpanoistaan hän kirjoitti: ”Tuntuu siltä kuin minun olisi käynyt niin että tunteeni vähitellen ovat jäätyneet tai uupuneet, hävinneet, nukahtaneet.”

          Sodan jälkeen psykiatri Lauri Saarnio kirjoitti sodan vahingoittaneen syvästi suomalaisten eettistä tunne-elämää. Helpoimmin sairastuivat ne, joiden eettinen tajunta oli hyvin kehittynyt. Sotaa oli edeltänyt kulkutaudin tapaan levinnyt kiihkokansallinen fasismi ja siihen liittynyt murhanhimoinen sotapsykoosi.

          Sodan jälkeen Suomi kielsi kansaltaan tunteet. Ville Kivimäki kuvaa tilannetta ”tappion kulttuuriksi”. Häviön aiheuttama depressio muuttui sairaalloiseksi euforiaksi ja näkyi esimerkiksi sukupuolitautien räjähdysmäisenä leviämisenä tai miksei suurina ikäluokkinakin. Suomalaisten psyykkiset ongelmat nousivat tieteelliseen keskusteluun vasta kymmenen vuotta sodan jälkeen, kun armeijan hermo- ja mielitautiosaston tarkastajana sodan aikana työskennellyt psykiatri Sven Donner kirjoitti vanhan rajan ylittämisen aiheuttamasta turhaumasta. Sittemmin samaa masennusta on selitetty sillä, että Mannerheim ei halunnut hyökätä Pietariin.

 

Lääkettä natsitraumaan

 

Kansakunnan sairaus muuntui kirjaksi, kun 34-vuotias Väinö Linna julkaisi Suomen kirjallisuushistorian tärkeimmän teoksen, Tuntemattoman sotilaan. Tämä Ryhmyn ja Romppaisen valkokaulusversio pursuaa latteiden vitsien siivittämää juonetonta kerrontaa ilman sankareita. Kirjan sairaalloinen olemus ilmenee ennen muuta siinä, että kaikki on konfliktissa kaiken kanssa: sotamiehet riitelevät paitsi keskenään myös upseeriensa kanssa. Rintamalotta kuvataan likaisena huorana, mikä onkin suomalaisessa sotakirjallisuudessa keskeinen aihe. Tutkija Pekka Lilja huomauttaa, että kysymyksessä on maailmankirjallisuudessa ainutlaatuinen ”konfliktiromaani”.

          Vuonna 1954 ilmestyi toinenkin sotaromaani, Jussi Talven Ystäviä ja vihollisia. Tämä laadukkaampi teos kertoi sodan ytimestä eli suomalaisten ja saksalaisten suhteista. Helsingin Sanomien kirjallisuusarvostelija Toini Havu luonnehti Talven kirjaa monumentaaliseksi sotaromaaniksi, jota ei pitkään aikaan voitaisi ylittää. Linnan Tuntematonta Havu kutsui naturalistiseksi ja valheelliseksi, epärehelliseksi ja epäeettiseksi – sanalla sanoen roskaksi. Tuntematon riisui sodan strategiset linjat alatyylisiksi vitseiksi eikä tietenkään jättänyt tilaa minkäänlaiselle moraaliselle pohdinnalle. Havua harmittivat erityisesti katkerat, kapinoivat ja kiroilevat rivimiehet.

          Paria vuotta myöhemmin, vuonna 1956 ilmestynyt Irja Virtasen Kenttäharmaita naisia kuvasi suomalaisten käyttäytymisen luonnottomaksi, sairaaksi olotilaksi ja pahuuden ilmentymäksi: ”Tuolta pimeästä, sodan sortamasta maasta uhosi ikään kuin jokin muodottoman olion pahaenteinen hengitys. Olion, joka oli temmannut puserruksiinsa luomakunnan ja oli sukua saatanalle, tahi saatana itse. Kuin jokin ilmestyskirjan peto viimeisten aikojen edellä.” Virtasen kirjassa ei ole yhtään sankaria, vaan ainoastaan häiriintyneitä, väsyneitä ja perverssejä hahmoja. Niin miehet kuin naisetkin kuvataan itsekkäinä ja irvokkaina elostelijoina, heidän toimintansa halpahintaisena irstailuna ja teeskentelynä. Kaikki miehet ovat raiskaajia ja kuolleet miehet eläviä parempia. Kaikkialla hallitsee täydellinen rakkaudettomuus. Virtasen kirja vaiettiin, sillä se sattui ilmestymään samalla viikolla Unkarin ”kansannousun” aikaan. Totuuden sanoma hukkui venäläisvastaiseen hysteriaan.

          Vapaa Sana kuvasi toukokuussa 1945 rintamamiehen tuntoja: ”Nämä pitkät vuodet saivat meidät vaipumaan jonkinlaiseen kroonilliseen apatiaan. – – Emme enää jaksaneet odottaa elämältä mitään. – – Se kehuttu suomalainen yksimielisyys oli vain ääretöntä henkistä masennusta, ei mitään muuta!” Väinö Linnan romaani oli parasta lääkettä suomalaisten natsitraumaan. Suomalaiset ottivat Linnan romaanin omakseen, ja siitä tuli Raamattuakin suositumpi. Kaikki sotaa koskevat moraaliset ja strategiset kysymykset voitiin poistaa Linnan Tuntemattoman avulla suomalaisten tajunnasta ainiaaksi.

          Toini Havulta ei jäänyt huomaamatta, että Linnan katkeroituneista soltuista kertova kirja muistuttaa jälkinatsilaista saksalaista sotakirjallisuutta, kuten 1953 ilmestynyttä Theodor Plievierin romaania Moskova, tai miksei myös Gert Ledigin kuuluisaa teosta Stalinin urut. Linna, Plievier ja Ledig tarkastelevat sotaa häviäjän ja epäonnistuneen hyökkääjän katkerasta näkökulmasta. Siksi niiden aiheina ovat kurjuus, masennus, tappion tutkiskelu ja päällystön syyttely. Näiden kirjojen ja niiden teemojen myötä ”aseveljet” löysivät toisensa uudelleen.

          Tuntemattomasta ei missään tapauksessa saa kuvaa siitä, että Suomi ja Saksa olivat strategisessa liitossa Leningradin tuhoamiseksi ja että Suomessakin noudatettiin Auschwitzista tuttua kansanmurhapolitiikkaa. Puhumattakaan siitä, että teoksessa käsiteltäisi suursuomalaista Anschlussia eli suunnitelmia liittää Viro, Suomi, Aunus, Inkeri ja Kuola venäläisistä ja juutalaisista puhdistetuksi suurvallaksi. Ei! Linnan Tuntemattoman mukaan sodassa oli vain hyökkäysvaihe, asemasotavaihe ja perääntymisvaihe. Myöskään sodan lopputulosta tai sen syitä ei viitsitä ottaa huomioon.

          Tuntemattoman räjähtävä suosio selittyy retusoinnilla. Kun kirjoittajaa vielä väitetään työläiskirjaksi ja kyhäelmää pasifistiseksi, voidaan kaikki vasemmistolaiset historiantulkinnat kuitata Linnan Tuntemattomalla. Kirjan ympärille rakennettu kultti nostaa teoksen paperinuket Jeesuksen opetuslasten veroisiksi maailmahistoriallisiksi instituutioiksi. Suomen ja Saksan rikollinen hyökkäys- ja tuhoamissota olikin vain ”jatkosodan hyökkäysvaihe”. Petroskoin keskitysleirien kansanmurha on korvattu tavallista perjantai-iltaa vastaavalla juopottelulla ja hulinoinnilla. Venäläisten naisten häpäiseminen ja raiskaaminen on esitetty vaatimattoman symbolisesti kohtauksessa, jossa Vera-tyttönen tanssii pojille grammarin säestyksellä.

          Väinö Linna vei suomalaisilta historiantutkijoilta oikeuden kertoa menneisyydestä, kuten professori Pertti Haapala vähättelevästi sanoo. Tosiasiassa kirja varasti ja varastaa kaikilta suomalaisilta oikeuden ajatella, mutta tämäkin on vasta puolet totuudesta. Tuntematon on tehnyt valheesta hyveen. Kirjan suosio ei perustu siihen, mitä kirjan sivuilla lukee, vaan siihen, mitä siinä ei lue. Väinö Linna varasti meiltä moraalin ja on siksi yhdeksäs sotarikollinen. Hänetkin olisi pitänyt sulkea Katajanokalle!

 

Menetetty lapsuus

 

Paavo Rintala julkaisi vuonna 1958 romaanin Pojat, alaotsikoltaan Kuvia vv. 1941–1944 Oulun poikien suhteesta ajan suureen ihanteeseen sotaan ja sen edustajiin, saksalaisen vuoristoarmeijan alppijääkäreihin. Nimensä mukaisesti kirja ottaa moraalisen kannan suomalaisten ja natsien liittosuhteeseen Oulun kaupungissa. Asetelma on traaginen, mutta kansanmurhista ei puhuta tässäkään teoksessa. Sen vuoksi myös Rintalan Pojat on vain kehno yritys vähätellä sotaa. Kuitenkin Aarne Tanniselle pitäisi antaa Jussi-patsas siitä hyvästä, että hän lainasi Mikko Niskaselle Pojat-romaanin Moskovassa 1958. Sen seurauksena nimittäin syntyi Suomen historian paras esikoiselokuva, Mikko Niskasen Pojat. Elokuva valmistui samana vuonna kuin Andrei Tarkovskin esikoinen Ei paluuta ja on sisällöltäänkin samankaltainen. Sen aiheena on sodan tuhoama lapsuus.

          Moskovassa Niskasen opettajia olivat Mihail Romm, Ivan Pyrjev, Juri Raizmann, Grigori Tšuhrai ja Sergei Bondartšuk. Pyrjevin Valkeat yöt opetti Niskaselle, miten kirjasta tehdään elokuva. Sotaelokuvan Niskanen oppi esittämällä Bondartšukin Ihmisen kohtalossa natsia 70 ruplan päiväpalkalla. Rommin opetus ja henkilö olivat Niskaselle tärkeitä. ”Niskanen on kypsä elokuvaohjaaja”, Romm kehui. Mihail Rommin maailmankuulu dokumenttielokuva Arkipäivän fasismi (1964) kertookin fasismista jotakin yhtä olennaista kuin Niskasen Pojat.

          Moskovassa kertynyt tietotaito pääsi esille peräti kolmena Mikko Niskasen sotaelokuvana yhden vuoden sisällä 1962–1963. Elokuvatutkija Pentti Straniuksen mielestä Moskovan vaikutus näkyy Poikien aatteellisessa sisällössä, kerronnan tyylissä, kuvaustekniikassa, joukkokohtauksissa, synkissä arkirealistisissa kuvauksissa ja lasten kärsimyksissä. Niskasen esikoinen nosti esiin Suomen suurimman näyttelijän, bardin ja viihdyttäjän Vesa-Matti Loirin. Pojissa Loiri näytteli ”Jakea”, joka menettää äitinsä natseille. Vaikuttavassa loppukuvassa Jake juoksee natsijunan perässä, vaikka kirjassa hän ampuu itsensä. Juuri tämä juoksukohtaus nosti Loirin pylvään nokkaan. Vesku Loiri kaikenlaisine häiriintyneine roolihahmoineen on tavallaan outo jäänne Suomen natsiliitoksesta.

 

Suomalaista luutnanttiproosaa

 

Neuvostolaisen sotakirjallisuuden suuri klassikko, Emanuel Kazakevitšin pienoisromaani Tähti ilmestyi suomeksi 1956. Neuvostolaisen kirjallisuushistorian mukaan se oli ”lyyrinen sankariballadi neuvostoliittolaisten tiedustelijoiden urotyöstä saksalaisten selustassa”. Kirjan romanttinen sankari luutnantti Travkin, joka uhrasi itsensä sodalle, synnytti venäläiseen kirjallisuuteen psykologisen ”luutnanttiproosan”.

          Pian Paavo Rintala esitteli Mikko Niskaselle samankaltaisen pienoisromaanin. Sekin kertoi vihollisen selustassa liikkuneesta tiedusteluryhmästä. Päähenkilönä oli luutnantti Takala. Rintala halusi suomalaisen luutnanttiproosansa elokuvaksi mahdollisimman pian, ja Mikko Niskasen ohjaama Sissit tulikin elokuviin jo helmikuussa 1963, vaikka Rintalan kirja ilmestyi vasta syksyllä. Kun Kazakevitšin luutnanttiproosaa hallitsi luutnantti Travkinin romanttinen Jeesus, Rintalan luutnantti Takala oli mielipuolinen saatana. Sissit-elokuva on tulkittavissa juoppohoureeksi, sillä se alkaa veteraanien juopottelulla. Rintala olisi halunnut, että elokuva myös loppuisi miesten väliseen tappeluun kabinetissa. Sissien aiheina ovat suomalaisen sotilaan mielenterveydelliset ongelmat rintamalla, erityisesti ”tappajantauti” eli verenhimo ja sekoaminen. Niitä taustoittaa pornografia, kun luutnantti Takala parittelee professorin tyttären kanssa. Luutnantti Takala on ”paholaisen valtakunnan edusmies maan päällä”, Pekka Tarkka kirjoittaa tutkielmassaan.

          Paavo Rintala ja Mikko Niskanen kertoivat elokuvallaan, miten ihminen muuttuu saatanan välikappaleeksi. Tapahtumapaikkana oli Neuvostoliiton alue, jonne suomalaiset sotarikolliset olivat hyökänneet laittomassa tuhoamissodassaan.

 

Lottahuora

 

Mikko Niskasen Sissit ei herättänyt suurempaa hälyä, mutta Rintalan Sissiluutnantti-kirja aiheutti jatko-jatkosodan, kun 38 suomalaista kenraalia allekirjoitti julkilausuman Rintalaa ja Otavaa vastaan, perusteenaan suomalaisen naisen maineen suojaaminen. Vastaiskuna 68 kulttuurivaikuttajaa allekirjoitti vetoomuksen Rintalan ja sananvapauden puolesta. ”On perustuslain vastaista yrittää painostustoimenpiteillä rajoittaa kansalaisen oikeutta vapaasti lausua käsityksensä”, kulttuurivaikuttajat sanoivat. Kenraalit olisivat halunneet Rintalan kirjan pois kaupoista.

          Tutkija Tiina Kinnusen mukaan hävityn sodan pettymys purettiin kuvaamalla suomalainen nainen likaiseksi huoraksi niin kirjoissa kuin valkokankaallakin. Salamasodan epäonnistuminen laitettiin naisten piikkiin, vaikkei heitä varsinaisesti edes ollut päästetty rintamalle tositoimiin.

          Eräs Kinnusen haastattelema entinen lotta kertoo, että luettuaan Rintalan Sissiluutnantin hänelle tuli pakonomainen tarve hangata itseään puhtaaksi yhä uudelleen. (Natsisyyhy! sanoisi Armas Äikiä). Voitettujen ja voittajien sotahistorian erottaa näköjään siitä, että voitetut syyttävät naisia häviöstään ja leimaavat nämä huoriksi. Tässä ei sinänsä ollut mitään uutta, sillä jo 1943 Otto Wille Kuusinen oli omistanut muutaman lauseen suomalaiselle naiselle kauhupropagandakirjassaan Suomi ilman naamiota:

 

Mutta Hitlerin suomalaiset koirat tekevät vieläkin kummallisempia temppuja. He ovat isäntänsä mieliksi tarjonneet saksalaisille sotapukareille Suomen naisten kunniankin. He ovat itse asiassa laillistaneet hitleriläisten upseerien ja sotamiesten harjoittaman suomalaisten naisten raiskaamisen. Sitäpaitsi he ovat järjestäneet erikoispalvelun, jota suojeluskuntain naisjärjestön «Lotta Svärdin» jäsenet laajassa mitassa suorittavat saksalaiselle sotaväelle. Tämä sotilaallistettu naisjärjestö, johon kuuluu 185 tuhatta jäsentä, on nyt tullut saksalaisten naistarpeen tyydyttäjiksi niin selustalla kuin rintamallakin.

 

Rintala julkaisi vielä yhden merkittävän kirjan nimeltä Leningradin kohtalosinfonia, alaotsikoltaan Saksalaisten ja suomalaisten vuosina 1941–1944 piirittämän kaupungin ja sen asukkaitten tarina (siis nimenomaan ”kohtalosinfonia” eikä kohtalonsinfonia). Jo alaotsikko kertoo Suomessa kielletyn totuuden siitä, että Leningradin kansanmurha oli suomalaisten ja saksalaisten yhteishanke. Todisteena on 79 elämäkertaa, jotka neuvostolainen lehtimies Rudolf Sykiäinen, Stalinin entinen henkilökohtainen avustaja, kokosi Leningradissa alkuvuonna 1968. Rintalan oli helppo viimeistellä Sykiäisen puhtaaksi kirjoittamat haastattelut kirjaksi jo samana vuonna. Tosin Rintala unohti kiittää Sykiäistä tämän tekemästä esityöstä.

 

Media kätkee holokaustin

 

Kun Peeter Puiden Viron holokausteista kertova dokumenttiromaani Samuil Braschinskyn kadonnut viha ilmestyi suomeksi 1996, Helsingin Sanomat esitteli kirjan kummallisena, kehnona, amatöörimäisenä ja huonosti myyneenä. Lisäksi lehti sensuroi kirjan nimestä sanan ”kadonnut”, eli väitti kirjan nimen olevan Samuil Braschinskyn viha. Syntyi käsitys vihakirjasta. HS ei puhunut kirjaa esitellessään mitään sen aiheesta eli Viron holokaustista ja sen kymmenistä tuhansista, Suomestakin tuoduista, uhreista.

          Myös Puiden ja Marianne Ahrnen dokumenttifilmi Viisi yli kaksitoista (2000) sai Suomessa yhtä kummallisen vastaanoton. Pätkä kyllä esitettiin valtakunnan verkossa, mutta ruotsiksi ilman tekstitystä. Suurin osa suomalaisista ei siis ymmärtänyt siitä mitään. Elokuvassa Puide tutkii Viron holokaustia, penkoo arkistoja ja ajaa autollaan ympäri Viron maaseutua haastattelemassa silminnäkijöitä. Taustalla soi Mozartin Requiem. Monet Puiden haastattelemat muistavat, missä juutalaisten kuolemanleirit olivat olleet. Joku todistaja oli jopa itse nähnyt, miten juutalaislapset erotettiin vanhemmistaan kauhunhuutojen säestyksellä. Virolainen mummo sanoo Puidelle: ”Saksalaiset olivat ylpeitä leireistään. Virolaiset olivat vartijoina, he tekivät vaihtokauppaa juutalaisten kanssa. Minä olen ainoa joka on siitä ajasta jäljellä. Ja te olette ensimmäinen, joka kysyy.” Katsellessani Puiden elokuvaa – sielunmessua Viron juutalaisille – alan miettiä, miksi murhattujen lasten äänet halutaan vaientaa, aivan kuin heistä olisi vieläkin Virolle jotakin vaaraa. Viron holokaustin tutkija Piret Udikas sanoo:

 

Euroopassa ja Virossakin toisen maailmansodan aikana kylvetyllä pahuudella on konkreettiset seuraukset, jotka näkyvät omassa elämässämme joka päivä. Vaikka tutkisimme holokaustia ja kirjoittaisimme siitä miten paljon tahansa, se ei tuo yhtäkään ihmistä takaisin. Voimme saada puhtaan omantunnon vain julkistamalla juutalaisille tehdyn vääryyden ihmiskunnan ja Jumalan edessä ja katumalla erittäin syvästi Jumalan silmäterälle ja hänen valitulle kansalleen tehtyä vääryyttä. Juutalaisten rinnalla on seistävä ystävinä, ei heitä vastassa vihollisten, kriitikoiden ja syyttäjien tapaan. Tämä koskee erityisesti sitä viimeistä taistelua, johon maailma nyt valmistautuu. Ja maailman nykyisen antisemitismin taso on sama kuin ennen toista maailmansotaa.

6 kommenttia:

  1. Vielä pitäisi saattaa kommunistit, natsien uskonkilvoittelijat tutkimusten kohteeksi. Mikään sota ei ole niin intohimoinen kuin uskonsota joksi voimme II maailmansotaa, ainakin Barbarossan alun 1941 jälkeen kutsua, natsit vastaan kommunistit. Aivan samoja tarinoita löytyisi kommunistien puolelta jos niitä kaiveltaisiin samoin kuin natsien. Molemmat uskonnot joutavat historian romukoppaan. Natsit sen voimansa tunnossa taisivat alkaa mutta olen kuullut Stalinilla olleen Aatun kanssa varsin yhteneviä suunnitelmia, jotka olisivat toteutuneet jos Aatu ei olisi kerinnyt ensin alkamaan.

    Jenkkejä saamme, kuten Neuvostoliittokin, kiittää natsien lopusta mutta homma on vielä kesken kommunistien osalta.

    VastaaPoista
  2. Kiitokset lukumahdollisuudesta.

    Aika poleemista tekstiä tämän yhden luvun perusteella, selkeää liioitteluakin paikoin.
    (mm. ei ole mitään järkeä syyllistää suomalaisia Leningradin asukkaiden kuolemasta.)

    Mutta ajatelemaan kyllä panee ja kaipa tuo kirja tulee ostettua.

    VastaaPoista
  3. Juuri he tappoivat haavoittuneita sotilaita punaisella ristillä merkittyyn sairaalalaivaan.
    Tuollaista harjoittivat lähinnä venäläisten sukellusveneet 1944-45.Maa,mieleen tulee,kuka maksaa palkkasi?Venäjä?Olet yliopiston dosentti,sinun on siis oltava älykäs,ainakin jollain tasolla.Mutta saatko jotain tyydytystä elämääsi oman kotimaasi solvaamisesta?Eikä tosiaan tarvitse ihmetellä saamasi maahantulo kieltoa Viroon.Kertakaikkiaan kammottavaa neuvostopropagandaa koko opus.Otteet venäläisistä sankariteoista tuovat mieleen lähinnä televisiossa 1970 luvulla esitetyt kammottavat neuvostolaiset sota-elokuvat,joiden rinnalla korkeajännitys lehti muistuttaa enemmän totuutta sodasta.Mannerheiminkin muiston kehtaat mustata äskeisessä luvussa.Tähän mennessä lukemani perusteella antaisin arvosanaksi OKSETTAVA:

    VastaaPoista
  4. Hieno kirja, tulisi kuulua jo alakoulusivistyksemme.
    Objektiivista totuutta ei voi vääristellä ja sen voi tarkistaa oikeista historia lähteistä ja tiedoista. Erinomaista luettavaa!

    VastaaPoista
  5. Holokaustissa on kysymyksessä itseasiassa rodun syyttäminen, eli germaanien. Kaiken jälkeen olenkin ihmetellyt miksi meille opetettiin kouluissa että me germaanit olemme muka arjalaisia, myöhemmin olen tullut tietoiseksi että todellisia-arjalaisia ovatkin mm. turkkilaiset ja iranilaiset, eli siis tosiasiassa juutalaiset ja mustalaiset ovat arjalaisia.

    http://fi.wikipedia.org/wiki/Iran
    http://romanit.net/cms/index.php?page=uusia-loytoja-israelin-kadonneista

    Adolf Hitler ihaili arjalaisia ja siitä Hitler kirjoittikin kirjassaan näin:

    Luku. 6. Sotapropaganda:
    Humaanisuus ja esteettisyys suorastaan häviäisivät kokonaan ihmisten asumasta maailmasta, jos se menettäisi ne rodut, jotka ovat näiden käsitteiden luojia ja kannattajia.(Hitler tarkoittaa tällä uskonnon perustajia eli arjalaisia)

    Luku. 8. Poliittisen toimintani alku:
    Kuta abstraktisesti oikeampi ja siten valtavampi aate on, sitä mahdottomammaksi käy sen täydellinen toteuttaminen, niin kauan kuin se on ihmisten varassa. Jos asia olisi toisin, ei uskontojen perustajia voitaisi lukea tämän maapallon suurimpien ihmisten joukkoon.(Uskontojen perustajilla Adolf Hitler tarkoittaa arjalaisia)

    Joten Adolf Hitler tiesi ketkä ovat todellisia-arjalaisia ja siksi valitsikin heidän uskonnollisen ristin Saksan lippuun ja tervehdyksenkin Hitler lainasi todellisilta-arjalaisilta:

    http://fi.wikipedia.org/wiki/Natsitervehdys

    Hakaristi ja daavidin tähti hindulaisessa temppelissä;
    http://www.youtube.com/watch?v=devGZh-bVjk

    Nepalissa Kathmandussa;
    http://blog.travelpod.com/travel-blog-entries/schnitz/far_east_trip/1190381400/tpod.html#_

    Intiassa;
    http://www.worldisround.com/articles/178436/photo33.html

    Joten luonnollisesti hakaristi esiintyy kaikkialla missä todelliset-arjalaiset harjoittavat uskontojaan:

    Todellisten-arjalaisten alkuperäinen uskonto:
    http://fi.wikipedia.org/wiki/Zarathustralaisuus

    Hakaristi todellisten-arjalaisten uskonnollisena tunnuksena:
    http://www.whale.to/c/swastika.html
    http://swastika.info/archives/162

    Kristinuskoonkin on kopioitu hakaristi, olihan se Adolf Hitlerin opiskelupaikassa luostarissa ja syy siihen on se että alunperinhän juutalaisten uskonnollinen risti oli hakaristi, ja kristityille juutalaiset ovat Jumalan valittu kansa:

    http://www.laverdaduniversal.org/katolisuus.html
    http://www.stormfront.org/forum/t730136/

    Nämä ovat kuolleeksi vaiettuja asioita ja aivan varmasti siihen on syy, olihan hakaristi vapaamuurareidenkin tunnuksena ennenkuin Adolf Hitler pääsi valtaan, nykyään vapaamuurareiden tunnus muistuttaa Daavidin-tähteä jos yhdistää harppien päät viivoilla.

    Juutalaisten siionisti-järjestöt valitsivat ne juutalaiset jotka saivat muuttaa Israeliin, ja Amerikkaan he estivät mahdollisuuksien mukaan toisten juutalaisten muuttamisen väitti Albert Eistein aikoinaan, oliko kyse siis todellisten-arjalaisten rotupuhdistuksesta jossa oli messiaanisena toteuttajana mm. Adolf Hitler, Heinric Himmler ja muutkin apulaiset. Holokaustissa kyse ei siis ollut ainutlaatuisesta tapahtumasta, olihan näin toimittu ennenkin:

    http://auliskallio.blogspot.com/2006/02/armenialaisten-kansanmurha-1915-2005.html
    http://en.wikipedia.org/wiki/Assyrian_Genocide
    http://en.wikipedia.org/wiki/Greek_genocide

    VastaaPoista