Luku 7: Naamiaiset

NAAMIAISET

Pronssisoturin kaataminen saa Tampereen yliopiston Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksen järjestämään tieteellisen seminaarin otsikolla Pronssisoturin pitkä varjo – Muistin politiikkaa ja kansallista uhoa. Vaikka otsikko on masentavan lattea, minun on pakko päästä Tampereelle katsomaan, minkälaista ”uhoa” on tarjolla, eikä vähiten siksi, että tapahtuma järjestetään Väinö Linna -salissa.

          Tampereella havaitsen, että tilaisuus on naamiaisten ja stand up -komiikan yhdistelmä. Täällä kokeillaan akateemisen oppineisuuden rajoja. Nuoret puhujat kilpailevat, kuka hauskimmalla tavalla kiistää historian. Jury koostuu pönäköistä asiantuntijoista nyrpeine suomalais-ugrilaisine ilmeineen. Lavalla koomikot hauskuuttavat yleisöä väitteillä, joiden mukaan toista maailmansotaa ei ollut, voitonpäivä on pelkkä myytti, fasismi lähinnä vitsi ja holokaustikin vain hyötymistarkoituksessa esitetty väite.

 

Historian haamut

 

Aluksi näyttämölle astuu tilaisuuden järjestäjä puhumaan ”historian haamuista” – osuvasti Elvis Presleyksi pukeutuneena. Pronssisoturissakin on kuulemma kysymys vain ”jälkineuvostoliittolaisesta kansallisuuskonfliktista”, Elvis laulaa hyvin resonoivalla äänellään. Elviksen alkulämmittelyn jälkeen alkaa varsinainen ohjelma, jossa kaikenkarvaiset roolihahmot hauskuuttavat yleisössä tyytyväisinä myhäileviä rahoittajiaan kieltämällä historian olemassaolon. Säikähdän pahanpäiväisesti, kun ensimmäisenä lavalle astuu ilmielävä ”Prahan teurastaja” Reinhard Heydrich. Myös tukka on ajeltu aitoon natsityyliin. Ryhdikäs mutta honottava monologi alkaa.

          Heydrich kieltää historian olemassaolon: kyse on vain myyteistä, muistoista, tulkinnoista, asenteista, käsityksistä ja sen sellaisesta. Maailman suurin ongelma on voitonpäivä ja se, että Venäjä voitti. Tämä on virhe, ja se on syytä korjata ennen revanssia. Sillä välin historia pitää häivyttää käsittämättömäksi sekasotkuksi väittämällä, että se on ”heijastumaa valtasuhteista ryhmien sisällä” tai ”monimutkainen neuvotteluprosessi muistamisen ja unohtamisen välillä”. Historiaa ei siis ole olemassa – on vain neuvotteluprosessi. Asia on niin monimutkainen, ettei siitä ota kukaan selvää. Ja eihän mitään näin kummallista voi opettaa lapsillekaan.

          Jatkan Heydrichin kuuntelemista. Hän parantaa ryhtiään ja kääntää voiton päälaelleen. ”Sota muistetaan tietoisesti väärin, jotta nykyhetki tulisi siedettävämmäksi”, Heydrich huutaa. ”Kyseessä on vain pyrkimys vältellä omaa historiallista ja moraalista vastuuta.” Heydrich puhuu tietysti vain Venäjästä ja venäläisistä, joiden suurin ongelma on se, että he muistavat voittaneensa. ”Venäjällä vallanpitäjät ovat sumeilematta käyttäneet sodan muistoa omiin poliittisiin tarkoitusperiinsä, milloin kansallistunteen nostattamiseen, milloin taas huomion ohjaamiseen pois ajankohtaisista poliittisista ja taloudellisista pulmakysymyksistä.”

          Sodan muistoa siis vain ”käytetään” ja historiassa on kysymys lähinnä siitä, että huomio ohjataan pois nykyajasta. Sodasta saa puhua vain preesensissä tai futuurissa. Voitolla ei ole mitään merkitystä, kun tulevaisuudessa se kuitenkin mitätöityy.

          Heydrich pääsee venäläisen historiankirjoituksen ydinongelmaan: venäjän kielen käyttöön. Tämä on ”globaalia historiallista konsensusta uhmaava traditio”, jos oikein ymmärrän. Sekin on kummallista – ja vaarallista –, että Venäjällä on ”oma intellektuaalinen kulttuurinsa”, joka tosin yritettiin hävittää vuosina 1941–1944 mutta joka siitä huolimatta on Heydrichin harmiksi jäänyt elämään. Raaimmillaan se ilmenee venäjänkielisinä kirjoina.

          Nyt ymmärrän, mistä Tampereen naamiaisissa on kysymys. Täällä juhlitaan Pronssisoturin hävittämistä maailmankartalta. Tampereella luullaan, että muistomerkin hävittäminen merkitsi oikeasti myös voiton, sotahistorian, Venäjän ja venäläisyyden hävittämistä – tai ainakin ensimmäistä askelta siinä.

          Heydrichin mukaan Venäjä on joko mielisairas uhoaja tai kiero jälkiään peittelevä rikollinen: ”Venäläiset toisen maailmansodan tulkinnat tähtäävät yhtäältä nyky-Venäjän kansainvälisen prestiisin kiillottamiseen, toisaalta epämiellyttävien historiallisten vastuiden väistämiseen.” Heydrich päättää puheensa moittimalla sitä, että ihmiset ovat kiinnostuneita Viron holokaustista ja sen tekijöistä. On ongelmallista, että ”huomio ohjataan triviaaleihin seikkoihin”, kuten juuri juutalaisten joukkomurhaan Virossa. Lopuksi Heydrich kopauttaa nilkkansa yhteen ja vetää kätensä natsitervehdykseen. Heil Hitler! natsikenraali huutaa yleisölleen, joka puhkeaa raikuviin aplodeihin.

          Seuraavan esityksen aiheena on mikäs muu kuin fasismi. Pronssisoturin nöyryyttämisen herättämä venäläinen kansalaisyhteiskunta on tehnyt sanasta ”fasistit” erään aikamme tunnetuimman brändin, joka pahaksi onneksi on liimattu kaikkien virolaisten otsaan – myös niiden, jotka eivät ole fasisteja. Areenalle astuu aplodien saattelemana doktorandi, joka väittää, että fasismi on pelkkää retoriikkaa, ja kaiken lisäksi ristiriitaista. Mitään sellaista kuin fasismi ei ole oikeasti olemassa: se on vain ”markkinadiskurssia” ja ”markkinapuhuntaa”, symbolista ja leikittelevää, lisäksi myös härskiä parodiaa ja pilaa, ”imagekulttuuria”. Se on vain Kremlin kampanjaa, agendaa, kertomusta. Fasismi on ”kulttuuripoliittinen agenda”, ja korkeintaan kysymyksessä on ”estetisointi”. Sitä paitsi meneillään on ”aivan omanlaisen kansalaisyhteiskunnan muotoutuminen Venäjälle”. Ja koska kansalaisyhteiskunta ei ole aito, ei mielenosoituskaan ole oikea mielenosoitus – venäläiset vain matkivat mielenosoituksia.

          Kaikki Venäjällä on matkielmaa. Jos venäläisellä ihmisellä on hauskaa, hän vain luulee, että hänellä on hauskaa – hän vain matkii amerikkalaisessa tv-ohjelmassa näkemäänsä iloista ihmistä. Tällä logiikalla venäläinen mielenosoituskin on vain ilottelu, irstailu tai performanssi, doktorandi selittää. Menen sanahelinästä hetkeksi pökerryksiin. Mutta yleisö myhäilee tyytyväisenä. Alan kiinnostua tilaisuudesta, joka säkenöi omalla erikoisella tavallaan. Nykyinen tieteellinen maailma on niin ihmeellinen. Apurahan toivossa tutkijat joutuvat verhoutumaan mitä ihmeellisimpiin rooliasuihin. Joillakin on kymmenen asua päällä yhtä aikaa.

 

Oranssi Hiski

 

Tilaisuuden kiinnostavin roolihahmo on nimellä Hiski Haukkala esiintyvä Suomen Ulkopoliittisen instituutin tutkija. Hän kävelee näyttämölle käsillään ja heittää aluksi voltin. Hiski hauskuuttaa yleisöä: ”Meidän on kuviteltava tilanne, jossa jotakin, mitä on ollut, ei ehkä ole ollutkaan!” Toistaiseksi varmaa on vain Hiskin työhuone Ulkopoliittisessa instituutissa, ja liksa.

          Hiski alkaa selittää Venäjä olemattomiin. Erityisesti tämä koskee Venäjän kaikkia saavutuksia, kuten toisen maailmansodan voittoa. Venäjän tappiot ja synnit Hiski luettelee erikseen. ”Venäjä on kriisin suurimpia häviäjiä”, Hiski sanoo ja tarkoittaa Tallinnan pogromeita. Hän on siis täysin eri mieltä kuin kollegansa Sinikukka Saari, jonka mukaan Venäjä veti kaikessa voiton kotiin.

          Ukrainan ”oranssiin” sekoiluun viitaten Hiski puhuu ”värivallankumouksista” ja ehdottaa, että länsi masinoisi sellaisen Venäjällekin kostoksi siitä, että Venäjä masinoi Tallinnan pogromit. Hiski sanoo haluavansa huutaa Kremliin: ”Tässä teille värivallankumous!” Tiedä häntä vaikka Hiski itse nousisi Venäjän suuren oranssin vallankumouksen johtoon. Että Punaisen Leninin seuraaja olisikin Oranssi Hiski. Mutta ennen ehdotustaan ”värivallankumouksen” järjestämisestä Venäjälle Hiski vaatii läsnäolijoita sulkemaan nauhurinsa ja myös kieltää kertomasta asiasta eteenpäin. Värivallankumouksien suunnittelu uudessa Ulkopoliittisessa instituutissa on ilmeisesti herkässä vaiheessa.

          Elvis palaa näyttämölle ja vetää viimeisen soolon. Hän väittää, että kyse on vain mehukkaasta shakespearelaisesta draamasta. ”Venäjä ajautuu emotionaalisiin kolmiodraamoihin”, Elvis hehkuttaa, ja draaman lopussa ”patsaskiista on kietonut Venäjää ja Viroa kiinteämmin toisiinsa”. Yleisen hälinän ja aplodien aikana naamiaisväki lausuu kuin yhdestä suusta, että Pronssisoturi ei missään tapauksessa kerro mitään toisen maailmansodan historiasta eikä suuresta voitosta.

          Tässä siis tilaisuuden musta makkara.

          Yritän vetää Tampereen tapahtumia yhteen. Pronssisoturi siirrettiin pois Tallinnan keskustasta sen jälkeen, kun historia oli havaittu kuolleeksi. Mitään voittoa toisessa maailmansodassa ei voi olla olemassa, sillä ei ole toista maailmansotaakaan. On vain Saarenmaan valssi, joka nojaa tulevaisuuteen. Mutta kyllä tulevaisuudessa joku sota on.

          Totuuttakaan ei ole. On vain muistoja, hämäriäkin, sekä väitteitä ja politiikkaa. Niitä voi mennä esittämään hautausmaalle, mutta ei Tallinnan keskustaan. On tärkeätä siirtää politiikka mahdollisimman kauaksi Viron parlamentin ja hallituksen rakennuksista.

          Tampereen naamiaisten lopputanssin aikana joku rooliasuinen karjuu mielipuolisesti: ”Virolaisten oma tarina on lähellä holokaust-myyttiä!” Opin siis Tampereella, että holokaustiakaan ei ole olemassa. Sekin on vain politiikkaa. Kloogan ihmisröykkiöt ovat ”identiteettipolitiikkaa” tai paremman puutteessa korkeintaan venäläisten sotarikoksia. Holokausti on pelkkä myytti, paitsi virolaisille, jotka haluaisivat monopolisoida juutalaisten roolin itselleen. Eikös Lennart Merikin visioinut Virosta ”Euroopan Israelia”? Olen loukkaantunut Elvikselle. Oikeastaan hän on naamiaisvieraineen sanonut kateederilta, että minuakaan en ole olemassa! Mutta Elvis elää! – apurahan turvin.

          Vähän ajan päästä Kosmopolis-aikakauskirja julkaisee Tampereen seminaarin alustukset jalostetummassa muodossa. Luen ne läpi ja löydän 92 asiavirhettä, toinen toistaan vakavampia – Kristjan Palusalu on esimerkiksi ”Pajusalu”. Pahin ja toistuvin väärä tieto on se, että koko soppa olisi aiheutunut vain patsaan siirrosta. Kosmopoliksen russofobinen eetos on samanlainen kuin Helsingin Sanomilla ja varmaan peräisinkin sieltä. Kovimmin yrittää jo edellä mainittu Oranssi Hiski, joka maalaa tapahtumista Viron kannalta jonkinlaista uuden talvisodan veroista ”torjuntavoittoa”.

 

Backstage

 

Tampereen naamiaisissa oli niin sanottu backstage, joka täyttyi johtavista tamperelaisista ja muista Viron-asiantuntijoista. Kahvipöytäkeskustelua kuunnellessani minulle kävi selväksi, että ainakin jokainen kommunistia kohti ammuttu luoti on ollut olemassa. Ihan kaikki ei siis ole kuvitelmaa!

          Huomioni kiinnittyi erääseen punapartaiseen suomalaiseen. Olen jo hänen naamiaisissa esittämiensä välihuomautuksien vuoksi pannut merkille, että mies tietää kaiken. Hän mutisee tyynen itsevarmasti partansa takaa täsmällisiä tietoja Viron asioista, erityisesti SS- ja SA-joukkojen käänteistä. Mies on sympaattinen mutta jollain tavalla ärsyttäväkin. Miehen nimeksi paljastuu Antti Sarasmo. Vedän hänet sivuun ja alan kysellä Viron holokaustista. Tiedustelen siekailematta, miten Virossa suhtaudutaan tuhansien juutalaisten tappamiseen fasistimiehityksen aikana 1941–1944.

          Kun Antti Sarasmo kuulee kysymykseni, hän hätkähtää, korjaa sitten ryhtiään ja terästää katsettaan. ”Ensimmäinen juutalaisten teloitusaalto oli talvella 1940, kun Stalin puhdisti Neuvosto-Eestiä haitallisista aineksista”, Sarasmo aloittaa. Tämä taktiikka on minulle tuttu: Viron holokausti onkin pelkkä aasinsilta Stalinin terroriin. Sarasmo jatkaa: ”Virolaiset puolestaan teloittivat hävityspataljoonien jäseniä ja punaisen paikallishallinnon nokkamiehiä kesällä 1941.” Sarasmonkin mielestä Viron holokausti oli siis oikeutettu. Mutta hän unohtaa ne juutalaiset naiset ja pikkulapset, joiden teurastaminen alkoi Virossa jo ennen saksalaisten tuloa. Sitä paitsi ensimmäisenä teloitettiin myös neuvostomiliisin virolaisia rivimiehiä, ei siis mitään nokkamiehiä.

          Kysyn Sarasmolta uudestaan, miten Virossa suhtaudutaan siihen, että loppuvuonna 1941 kaikki juutalaiset tapettiin viimeiseen naiseen ja lapseen ja että vuoteen 1944 saakka maahan tuotiin lisää juutalaisia tapettavaksi. ”Saksalaiset surmasivat Viroon jääneet juutalaiset”, Sarasmo vastaa. Virolaiset ovat hänen mielestään syyttömiä. ”Saksalaisten toive siitä, että paikallinen väestö olisi aktiivisesti mukana juutalaisten etsimisessä, ei toteutunut. Pohjaa juutalaisvihalle ei virolaisessa yhteiskunnassa ollut”, Sarasmo väittää.

          Minun tietääkseni natsien ei tarvinnut kuin napsauttaa sormiaan, niin virolaiset ottivat juutalaisensa kiinni ja teurastivat nämä ennätystahtia. En kuitenkaan sano tätä Sarasmolle. Alan aavistella, että hän tietää Viron kahdesta holokaustista – miksipä muuten hän osaisi kierrellä aihetta suorastaan mikroskooppisen tarkasti. Kysynkin suoraan, miksi virolaiset avustivat natseja juutalaisten ja mustalaisten joukkomurhaamisessa.

          Sarasmo vastaa: ”Se, mikä minua aina jaksaa ihmetyttää, on vapaaehtoisten pyövelien löytyminen. Punaisena terrorin vuotena 1940–1941 löytyi virolaisia ilmiantajia ja vapaaehtoisia teloittajia. Tuli kesäsota 1941, ja löytyi uusi kierros ilmiantajia ja teloittajia, jotka hoitivat edeltäjänsä. Ja sitten syksy 1944, ja taas uusi kierros ja uudet uhrit ja teloittajat. Kyllä ihmisluonto on aika erikoinen!”

          Mutta miksi hän unohtaa Viron holokaustien 1941–1944 virolaiset teloittajat? Miksi hän ei mainitse heitä? Siksi, että hän haluaa vaieta koko asiasta. En anna periksi. Kysyn Sarasmolta suoraan, miksi Viron tapahtumat natsimiehityksen aikana tunnetaan kyllä ulkomailla, mutta Viro itse ei halua tunnustaa natsimenneisyyttään eikä laittaa syyllisiä tuomiolle. Sarasmo asettuu puolustuskannalle ja alkaa kiertää kehää: ”Entäs Puolan, Tanskan, Tšekkoslovakian, Kreikan tai Viron natsimenneisyys?” Hän tarkoittaa: Hyvä on! Puhutaan sitten virolaisten natsirikoksista, mutta käsitellään ensin kaikki kommunismin rikokset ja kaikkien muiden maiden natsirikokset.

          Juuri tätä Simon Wiesenthal tarkoitti puhuessaan sairaalloisesta moraalista. Julmia rikoksia puolustellaan muilla rikoksilla. Sarasmokin puolustelee ja salailee juutalaisten pikkulapsien joukkomurhaamista sillä, että uhrit olivat hävityspataljoonalaisia ja politrukkeja. Perustelu on siis aivan sama kuin natseilla!

          Sarasmo ottaa kantaa: ”Se, mitä miehittäjä kätyreineen teki miehittämällään maalla, ei ole miehityksen uhrien ongelma.” Toisin sanoen virolaisilla on ollut oikeus ilmiantaa, pidättää, kiduttaa, tuomita ja ampua juutalaisia, koska virolaiset olivat miehityksen uhreja – myös asettaan kuopan reunalla käyttänyt pyöveli. Ja jos joku on asiaan syyllinen, niin vain ja ainoastaan Stalin: ”Se, että virolaiset taistelivat Saksan riveissä Neuvostoliittoa vastaan, johtui täysin ensimmäisen neuvostovuoden tapahtumista. Sen kauhukokemukset olivat se syy, joka ajoi virolaiset aseisiin”, Sarasmo perustelee.

          Hetkinen!

          Kun virolainen pyöveli käytti kuopan reunalla asettaan pikkulapsiin, Sarasmon mielestä hän vain vastasi ensimmäisen neuvostomiehityksen kauhuihin. Näkemys on sama kuin niillä holokaustin kieltäjillä, joiden mielestä Auschwitz oli oikeudenmukainen puolustustoimenpide ”juutalaista bolševismia” vastaan. Mutta tällä samalla perusteellahan suomalaisetkin puolustelevat Neuvosto-Karjalan keskitysleirejä ja ”puolustussotaansa” Uralille (ja Jeniseille). Tällä logiikalla voimme tehdä kenelle tahansa mitä tahansa koska tahansa!

          ”Holokausti tapahtui saksalaisten toimesta Ostlandissa, ja se on eri asia kuin että se olisi tapahtunut virolaisten hallitsemassa Viron tasavallassa”, Sarasmo vastaa, kun jatkan inttämistäni. Viron holokaustia ei Sarasmon mielestä ole, koska Viroakaan ei sodan aikana ollut. Tässä ei sinänsä ole mitään uutta, väittihän Lennart Meri samaa postuumeissa muistelmissaan. Alan jo suuttua ja päätän kysyä suoraan: onko Sarasmo edes tietoinen virolaisten toimeenpanemista juutalaislasten raakalaismaisista teloituksista? Sarasmo vastaa: ”Kun Virossa piileskelevät juutalaiset saatiin kiinni, niin varmasti heidän joukossaan oli pieniä lapsiakin. Johonkin ne lapset kuolivat, koska heistä ei sen enempää jäänyt jälkiä historiaan.”

          Esitän viimeisen kysymykseni, sitten saa riittää. Kysyn Sarasmolta, oliko Virossa holokaustia ollenkaan. Sarasmo vastaa: ”Viro oli se saksalaisten miehittämä Euroopan maa, jossa oli vähiten juutalaisia, joten juutalaiset eivät olleet virolaiselle yhteiskunnalle ongelma ennen sotia. Juutalaiskysymystä ei ollut. Koska juutalaisia oli niin vähän, heidän hävittämisensä oli suhteellisen helppoa. Siihen ei tarvittu koneistoa, eikä se herättänyt huomiota joukkokuljetuksina.”

 

Uusi eurooppalainen

 

Risto Teinonen.

 

En ole tyytyväinen – haluan tarkempaa tietoa siitä, miten virolaiset suhtautuvat historiaansa. Vähän kaiveltuani löydän suomalaisen estofiilin ja asiantuntijan, joka on lakimies, sotahistorian tutkija, kääntäjä ja toimittaja. Hän on toiminut Viron partioliikkeessä ja suojeluskunnassa sekä valmistunut Tartossa juristiksi. Hän julkaisee kirjoja, järjestää tilaisuuksia, kääntää ja tulkkaa useita kieliä ja opiskelee teologiaa. Miehen nimi Risto Teinonen. Hän ei ole mikä tahansa tyyppi, sillä hänelle myönnettiin erityisansioista Viron kansalaisuus. Tukijansa talousministeri ja sittemmin liikenneministeri Toivo Jürgensonin mukaan Teinonen ”auttoi itsenäisen Viron valtion perustamisessa”. Ministerin Maarika-vaimo vironsi Teinosen julkaisemaa partiolaiskirjallisuutta. Presidentti Lennart Meri löi Teinosen Marjamaan ristin ritariksi. Viron kansalaisista tämä arvonimi on vain presidenteillä ja Teinosella!

          Saan yhteyden Teinoseen, joka vastaa lämminhenkisellä ja kohteliaalla kirjeellä. Hän on valmis tapaamaan minut lähestulkoon heti. Tapaamisessamme Teinonen osoittautuu sympaattiseksi ja rauhalliseksi. Hänestä puuttuu tyypillinen helsinkiläinen hysteerisyys ja järjettömyys. Teinonen on keskimittainen, hoikka ja kaljuuntunut. Hän katsoo keskustelukumppaniaan ystävällisesti silmiin: vaaleansininen katse hehkuu rauhallisuutta ja rehellisyyttä. Teinonen on virolainen – hänestä huokuu aito eurooppalaisuus, Tarton henki.

          Jämpti Teinonen muistuttaa ulkoisesti jossakin määrin Vladimir Putinia, mikä ei ole ihme, sillä Putin on Tverin karjalaisia – tavallaan heimoveli. Kirjailija Viktor Jerofejev on kutsunut ryhdikästä Putinia ”venäläisen sielun henkivartijaksi”. Minä puolestani ristin Teinosen ”virolaisen sielun henkivartijaksi” ja aloitan kysymällä, mitä Venäjä haluaa Virolta. ”Venäjä olisi tyytyväinen, jos Viro liittyisi takaisin siihen. Venäjä olisi tyytyväinen myös pienempiin askeliin, jos Viro esimerkiksi antaisi kansalaisuuden kaikille maassa asuville venäläisille”, Teinonen vastaa.

          Sitten kysyn, mitä Viro haluaa Venäjältä.”Viro haluaa, että Venäjä tunnustaisi historian tosiasiat niin kuin ne ovat. Venäjälle olisi loistavaa mainosta, jos se tunnustaisi, että Baltian maat olivat miehitettyjä ja siellä tehtiin sotarikoksia, ja että Venäjä on pahoillaan. Siitä ollaan vielä kaukana, että maksettaisiin korvauksia. Ryssältä sitä tuskin voi vaatia.”

          Oho! Teinonen lyö heti pöytään kuuluisan r-sanan. Käy ilmi, että Vilho Helanen on Teinosen isoisän veli. Nuorekkaasta äidistään Teinonen käyttää luonnehdintaa ”aito fasisti”. Teinonen väittää olevansa Akateemisen Karjala-Seuran jäsen, vaikka järjestö onkin lakkautettu. Siihen on otettu kaksi jäsentä sotien jälkeen: Teinosen ohella eversti Matti Lukkari, joka myös on Virossa arvostettu henkilö. Lukkari on Viron suojeluskuntien kunniamerkillä Kotkan Ristillä palkittu Viron puolustusvoimien neuvonantaja.

          Alkulämmittelyn jälkeen menen asiaan eli kysyn Teinosen mielipidettä Viron holokaustista. Ja mitä kuulenkaan: ”Holokausti on täydellisesti fantasiaa. Mitään juutalaisten tuhoamisohjelmaa ei ollut. Ei ole olemassa Hitlerin allekirjoittamaa asiakirjaa, jossa juutalaisten hävittäminen olisi mainittu. Ennen sotaa Saksan tavoitteena oli avustaa juutalaisia muuttamaan maasta ja sodan aikana asuttaa juutalaiset itään. Juutalaiset ja Hollywood propagoivat holokausti-myyttiä.”

          Tämäpä vasta jotakin! Teinonen on niin sanottu holokaustin kieltäjä, jyrkimmästä päästä. Mutta jännittävintä tässä on se, että se ei varmasti ole vain kunniakansalainen Teinosen yksityinen mielipide. Varmasti moni muukin virolainen merkkihenkilö ajattelee samalla tavalla, mikä ei sinänsä ole mikään uutinen. Jatkan kyselemistä: miten Teinonen suhtautuu Viron holokaustiin? Hän vastaa: ”Virossa ei ollut mitään holokaustia. Sopisiko se saksalaiseen tehokkuuteen, että juutalaiset kuljetettaisiin Viroon tapettaviksi? Vankileireillä kuoli ihmisiä joka kansallisuudesta.”

          Teinonen on fiksu eikä hermostu, vaikka väitän vastaan. Hän on ilmeisesti tottunut siihen, että melkein koko maailma on hänen kanssaan eri mieltä. Seuraavaksi haluan tarkistaa, mihin perustuu väite siitä, että Viro oli judenfrei eli vapaa juutalaisista alkuvuonna 1942. Eikö Viron juutalaisia tapettukaan? Teinonen vastaa:

 

Viro oli judenfrei, koska juutalaiset ehtivät paeta. Viron juutalaisia on hengissä ja varsin hyvissä asemissa edelleenkin – viime vuosikymmenellä hallituksessa oli kolmekin juutalaista yhtä aikaa. Nyt presidenttikin on juutalainen ja Kallas komissaarina Euroopan unionissa. Amerikan Baltian maihin ja Suomeen lähettämät suurlähettiläät ovat etupäässä juutalaisia. Minkä maan lähettiläitä ne oikein ovat? Juutalaisia on varsin paljon Viron liike-elämässä, ja heidän epäeettisistä toimistaan saa lukea usein. Niitä kelmejä on aika pitkä luettelo!

 

Teinonen on elementissään. Täytyykin heti selvittää, mitä mieltä hän on Tarton keskitysleirin maailmankuulusta tapauksesta. Yhdysvaltain korkeimman oikeuden mukaan siellä ammuttiin yli 12 000 ihmistä. Tietääkö Teinonen tapauksen? Kyllä: ”Totuus on päinvastoin: määrä oli suhteellisen pieni ja nekin venäläisten tappamia”, Teinonen vastaa. Mitä ihmettä? Väittääkö Teinonen, että saksalaiset tai heidän kätyrinsä eivät tappaneetkaan Virossa juutalaisia? Kunniakansalainen vastaa täsmällisesti: ”En tietenkään tarkoittanut, etteikö saksalaisaikana ihmisiä tapettu. Varmasti tapettiin ja osa perustellusti – esimerkiksi neuvostomiehityksen aikana raakuuksiin syyllistyneet, joiden joukossa oli paljon juutalaisia.”

          Risto Teinonen ei ole yksin väittäessään, että Tarton joukkohaudassa onkin vain muutama sata vainajaa. Samaa vihjataan Max Jakobsonin ”totuuskomission” loppuraportissa. Myös historioitsija Peep Varju väittää, että Saksan miehityksen aikana Tartossa tapettiin vain 230 Viron kansalaista. Varjun mielestä enemmistö tapetuista oli hävityspataljoonalaisia ja muihin ”punaisiin rikoksiin” syyllistyneitä, eikä Tartossa ollut joukkomurhapaikkaa keskitysleiristä puhumattakaan – siellä oli vain työleiri. Myös tutkija Enn Sarv väittää, että Tartossa teloitettiin väestörekisterin mukaan alle 300 ihmistä. Tarton yliopistossa historian lopputyönsä aiheesta kirjoittanut Riho Västrik väittää, että Tarton ns. leirillä murhattiin korkeintaan parisen tuhatta ihmistä, keväällä 1942 ei enää ketään.

          Risto Teinonen siis edustaa mielipiteissään virolaisen älymystön valtavirtaa. Mutta kysymyksiin vastaamisen ohella Teinonen haluaa myös valistaa minua. Hän kertoo, että Virossa on aina ollut paljon oikeutettua juutalaisvihaa. Ennen sotia Virossa ilmestyi juutalaisvastainen sanomalehti Joko me tai juutalaiset, jonka tilalle oli myöhemmin noussut toinen samanlainen. Ravintoloissa oli 1930-luvulla juutalaisten ja virolaisten välisiä joukkotappeluita, joista kirjoitettiin sanomalehdissä. Teinonen valistaa minua lisäksi ”juutalaisten koulupoikien hävitystöistä Elvassa ja Tartossa” – Molotovin koktaileja heittelevät juutalaislapset eivät siis olisikaan pelkkä myytti.

          Teinonen kertoo olevansa Uusi Eurooppa -nimisen järjestön johtaja Virossa. Kysyessäni mitä järjestö tekee, Teinonen vastaa:

 

Tavoitteemme on esitellä Euroopan ja Viron lähihistoriaa, järjestää tilaisuuksia ja julkaista materiaalia. Olemme viettäneet Hitlerin syntymäpäivää, Wannseen konferenssin vuosipäivää ja kansallissosialismin marttyyrien päivää. Kustanteita on ilmestynyt kaksi: Adolf Hitler ja lapset sekä Adolf Hitler – vapauttaja. Varmaa on, ettemme anna ryssän emmekä kenenkään muunkaan rajoittaa laillista toimintaamme jatkossakaan. Hitlerin syntymäpäivät tulevat yhtä varmasti kuin vuosittain tulee 20. huhtikuuta.

 

Selvähän se: Risto Teinonen on natsi. Haastattelun jälkeen puhelimessa Teinonen ilmoittaa olevansa herrasmies ja kansallissosialisti ja odottavansa että minäkin olen herrasmies – muusta ei ole puhetta. Mutta annetaan Teinosen olla mitä hän haluaa. Kukaan ei voi kieltää häntä esittelemästä vironkielisten natsibrosyyrien uusintapainoksia – ne ovat elävää historiaa. Teinonen saa myös ajatella historiasta mitä haluaa, niinhän minäkin teen. Itse asiassa hänen julkaisemansa ja esiin kaivamansa vanhat julkaisut ovat hyödyllisiä ja kertovat kenelle tahansa totuuden Viron natsiajasta.

          Tavallaan olen ihastunut. Virossa ihminen on todellakin vapaa: voi olla jopa natsi, jos niin haluaa. Sitä paitsi Virossa näkyy olevan enemmänkin ihmisiä, jotka ajattelevat kuten Teinonen. Esimerkiksi Lennart Meri on Teinosen kanssa samaa mieltä juutalaisasioista.

 

Vaarallinen natsikakku

 

Sitten mustia pilviä alkaa kasaantua taivaalle. Risto Teinosen sananvapaus ei olekaan pysyvää laatua. Pronssisoturin hävittämisen ja Tallinnan pogromien jälkimainingeissa Postimees julkaisee skandaalinkäryisen jutun Teinosen järjestämistä Adolf Hitlerin syntymäpäiväjuhlista. Mukana on värikuva, jossa hakaristinauhaan ja Marjamaan ristiin sonnustautunut Teinonen leikkaa isolla hakaristillä koristeltua punaista marsipaanikakkua. Toisessa kuvassa miehet poseeraavat natsiunivormuissaan suuren natsilipun edessä.

 

Risto Teinonen.

 

          Tästä sukeutuu hässäkkä: aluksi Viro päättää kostaa Teinoselle antamalla hänen suomalaisille kavereilleen kymmenen vuoden maahantulokiellon. Tällä tavoin suomalaisten natsijuhlille Virossa yritetään laittaa piste: Teinosen kavereiden Tallinnan-matkailun näkymät ovat heikohkot. Viron suojelupoliisi myös pyytää Suomen suojelupoliisia puhuttelemaan Teinosen kavereita Suomessa ja selvittelemään natsikuvien alkuperää. Natsikakusta sinänsä ei ole enää todisteeksi, sillä se on jo syöty.

          Suomessa Yleisradion radiouutiset levittävät tunnista toiseen ilottomalla äänellä uutista maahantulokiellon saaneista suomalaisista, jotka ”olivat osallistuneet viime vuonna Tallinnassa Adolf Hitlerin syntymäpäivänä järjestettyihin naamiaisiin”. Uutistenlukija lausuu uutisen hyvinkin arkisella äänellä – Virossahan nyt tapahtuu kaikenlaista.

          Viron suojelupoliisi ja hallitus ovat suuremman pulman edessä: Mitä tehdä Risto Teinoselle – suomalaiselle, joka järjestää Virossa Hitlerin syntymäpäiväkekkereitä? Teinoseen maahantulokielto ei tepsi, koska hän on jo Viron kansalainen. Eikä häntä voi edes karkottaa tai ottaa passia pois – tappamisesta nyt puhumattakaan. Viron suojelupoliisi yrittää ottaa Teinoselta luulot pois ja kutsuu hänet ”keskusteluihin”, sopivasti voitonpäivänä 2007. Erityisen kiinnostunut poliisi on siitä, mistä Dmitri Klenski on saanut Teinosen julkaiseman vihkosen Adolf Hitler – vapauttaja. Klenskihän oli heilutellut sitä kymmenien miljoonien venäläisten tv-katselijoiden silmien edessä todisteena Viron fasistisuudesta. Punaisen natsivihkosen nähtyään miljoonat venäläiset ajattelivat Virosta ja virolaisista vain yhtä: FASISTIT! Nyt syytös on saanut hieman lihaa luiden päälle Risto Teinosen hintelässä hahmossa.

          Palaset loksahtavat paikoilleen. Kyseessä on se sama Klenski, joka esitteli Adolf Hitler – vapauttaja -albumia Pronssisoturin juurella sotilashautausmaalla kansainvälisen toimittajakaartin ympäröimänä. Parivaljakko Klenski-Teinonen on siis nyt Viron suurin ongelma. He ovat toistensa mainosmiehiä, tai mistä sen tietää, vaikka olisivat kimpassa: Teinonen saattaa Viron suojelupoliisin erään teorian mukaan olla Venäjän agentti. Hän ei ole kuka tahansa entinen suomalainen, vaan natsiksi naamioitunut Venäjän turvallisuuspalvelun provokaattori, joka levittää natsipropagandaa ja vahingoittaa Viron mainetta. Uusi Eurooppa ja sen kalliit nelivärijulkaisut tehdään ehkäpä Moskovan rahoilla, ovathan suomalaiset perinteisesti nöyriä Moskovan suuntaan.

          Tosin sekin on mahdollista, että Klenski on Viron suojelupoliisin agentti. Hän revittelee Teinosen julkaisuilla siellä täällä vain siksi, että Viro voisi löytää natsimaineelleen syntipukin ja saada Teinosen kiikkiin. Kaikki on mahdollista tässä vainoharhaisessa maailmassa! Joka tapauksessa Risto Teinosen vaatimaton natsiharrastus on Viron tasavallan uhka numero yksi. Viron suurin vihollinen on pienikokoinen, pyöreärillinen juristi, Vilho Helasen sukua. Virossa vain virolainen saa olla natsi, mutta jos joku suomalainen yrittää samaa, hänestä tehdäänkin maanpetturi.

 

Teinosen oveen koputetaan

 

Tilanne ei näytä hyvältä, ja varsinainen pommi putoaakin pian, sopivasti Venäjän kansallispäivänä 12.6.2007 kahdeksalta aamulla. Juhlapäivän kunniaksi Viron suojelupoliisi menee Teinoselle kylään. Nuuskijat ilmoittavat, että Teinonen on ainoa epäilty rikosasiassa nro 07760000007. Kysymyksessä on Viron rikoslain artiklan 235-1 tarkoittama Tasavallan itsenäisyyttä ja riippumattomuutta uhkaavan järjestön perustaminen. Teinosta epäillään vallankumouksesta! Viron suojelupoliisi on saanut puolen vuoden aikana selville, että suomalainen asianajaja aikoisi ottaa Virossa vallan. Epäilty kiistää tämän. Hänen olisi anastettava valta yksin, koska kolme suomalaista apulaista ovat kymmenen vuoden maahantulokiellossa. Muussa tapauksessa kapinaa ei ole luvassa ennen vuotta 2017.

          Ohrana kuulustelee Teinosta kuusi tuntia. Hänen mielipiteitään juutalaisista tivataan ja hänen tuhat kirjaansa kannetaan tarkempaan syyniin. Ehkä vallankumoussuunnitelma löytyy paperilapulta jonkin kirjan välistä? Sellaista ei ikävä kyllä löydy, mutta varmuuden vuoksi Teinosen kesäksi 2007 suunnittelema nuorison kesäleiri nimetään aseellisen järjestön koulutusleiriksi. Viro on saanut oman bin Ladeninsa!

          Teinosta kuulustelee johtava syyttäjä Heili Sepp, jonka pääasiallinen tavoite on toimittaa Teinonen vankilaan. Sepp on lapsellisen oloinen tyttö. Hän sössöttää asiaansa televisiossa ja takeltelee sanan ”kansallissosialistinen” kohdalla. Seppin ajama syyte on rankkaa luettavaa ja sitä esitellään televisiossa, lehdissä ja netissä laajasti ja perusteellisesti kaikilla mahdollisilla kielillä:

 

Teinosen perustaman Viron Tasavallan – – vastaisen järjestön toiminta tähtää etniseen syrjintään siten, että juutalaiset – – olisivat Virossa jatkuvassa fyysisessä vaarassa – –. Teinonen värväsi järjestöönsä jäseniä tilaisuuksissa, joissa propagoidaan kansallisuuksien välistä vihaa, käyttäen välineinään Adolf Hitlerin ja hänen johtamansa Kansallissosialistisen työväenpuolueen (NSDAP) käsitteitä, propagandaa ja symboleita. Teinonen – – suunnitteli järjestön sotilaallisen siiven koulutusta leireillä. Teinonen kutsui koulutusta saavia henkilöitä SA-miehiksi. Fasistisella ideologialla ja antisemitismillä ja rasismilla on tärkeä rooli koulutuksessa. Syyte ei perustu vain «naamiaisten» järjestämiseen. Se rikollinen toiminta, josta Teinosta epäillään, on oleellisesti laajempi, vakavampi ja vaarallisempi.

 

Teinonen kiistää värvänneensä tai propagoineensa. Hän tunnustaa suunnitelleensa ”maanpuolustusmyönteisen kesäleirin” ja sanoo, että se muistuttaa lähinnä poliisin itsensä järjestämää, kehityshäiriöisille nuorille tarkoitettua puolisotilaallista leiriä. Teinonen kirjoittaa avoimen kirjeen Viron kansalle ja tunnustaa järjestäneensä muutaman kymmenen hengen tilaisuuksia muun muassa Hitlerin syntymäpäivänä. Kirjeessään Teinonen kuvaa tilaisuuksien kulkua seuraavasti:

 

Ohjelmaltaan tilaisuudet ovat olleet keskenään hyvinkin samankaltaiset. Ne ovat olleet tilaisuuksia, joihin on osallistuttu kutsujen perusteella. Kaikki osallistujat ovat olleet täysi-ikäisiä. Koska kyseessä ovat juhlalliset iltatilaisuudet, herroilta on edellytetty tummaa pukua. Ohjelmassa on ollut illallinen ja musiikkia, viime kerralla katsoimme myös elokuvan. Syntymäpäivillä on kuunneltu Wagneria, muissa tilaisuuksissa on ollut elävää musiikkia. Juhlien koristeina on käytetty lippuja (hakaristilippuja) ja kahvin ohessa tarjottu kakku on ollut samalla symboliikalla koristeltu. Halukkaat ovat kantaneet käsivarsinauhaa. Viime tilaisuudessa pappi vihki virolaisten kansallissosialistien kansallisvärisen lipun. Tilaisuuksissa ei ole tapahtunut minkäänlaista lainrikkomusta eikä yritystä muodostaa järjestöä. Käytämme perustuslaissa taattuja kansalaisoikeuksia ja -vapauksia.

 

Teinonen päättää kirjeensä lauseella, joka varmasti kuvastaa hyvin Viron ilmapiiriä Tallinnan pogromien jälkimainingeissa: ”Joka hetki tulee olla valmiina siihen, että seuraavana koputetaan juuri sinun ovellesi.”

          Teinosen liikkumista rajoitetaan: hän saa poistua Tartosta vuorokaudeksi. Viron suojelupoliisi tekee kymmenkunta kotietsintää ja kuulustelee puolensataa ihmistä. Teinosen kavereilta esimerkiksi tiedustellaan, onko Johtaja Teinosella tatuointeja ja jos on, missä ruumiinosissa. Onko johtaja Teinonen kiinnostunut naisista? Jossakin vaiheessa Teinonen kertoo ”juutalaisen toimittajatytön” käyneen kylässä. Tuloksena on mahtava juttu Virossa ilmestyvässä venäjänkielisessä Vesti dnja -sanomalehdessä. Otsikkokin on vetävä: Viron tasavallan viimeinen natsi. Lehden kannessa on se kuuluisa natsikakkukuva, ja jo ensimmäinen Teinoselle esitetty kysymys on sangen johdatteleva: ”Rikostutkinnastanne syntyy kuva, että joku tarvitsee henkilön, jonka syyksi voidaan panna kaikki seitsemän kuolemansyntiä. On yksinkertaisesti tarve löytää syyllinen. Mistä teitä tarkemmin sanottuna syytetään?”

          Teinonen selostaa asiaansa laveasti ja lehti julkaisee kaiken. Viro ei Teinosen mielestä ole demokraattinen oikeusvaltio. ”Juristina muistutan, että yksityistilaisuuksia, joissa vietetään vaikkapa Stalinin syntymäpäiviä, ei ole mahdollista kieltää lailla.” Kysymykseen siitä, voisiko hän kutsua Viroa demokraattiseksi valtioksi, Teinonen vastaa ladaten kaikkein olennaisimman:

 

Minun tapaukseni osoittaa, että yhteiskunnan johtopiirit tekevät lakiin perustumattomia päätöksiä siitä, kenelle demokraattiset oikeudet kuuluvat ja kenelle ei. Tämä on kommunismin kaudella varttuneiden poliitikkojen ongelma. Siitä yhteiskunta ei vapaudu, ennen kuin se vapautuu entisistä kommunisteista valtion johtavissa asemissa.

 

Teinonen on vapaustaistelija! Tämä sopii Virossa ilmestyvälle venäjänkieliselle sanomalehdelle kuin nyrkki silmään. Vesti dnja -lehden sisäsivuilla Teinosen haastattelu on otsikoitu: Risto Teinonen: «He yrittävät todistaa, että Virossa ei ole muita natseja kuin eräs suomalainen». Teinonen ei anna periksi, vaan pian Viron suojelupoliisin päällikkö Aldis Alus saa häneltä avoimen kirjeen. Siitä ilmenee, että Teinonen ei välttämättä ota Viron valtiotakaan kovin vakavasti, vaikka onkin ollut mukana sitä rakentamassa:

 

Suojelupoliisin pääjohtaja Aldis Aluselle

 

Kunnioitettu herra pääjohtaja!

 

Marraskuun yhdeksäntenä Tartossa vietettiin kansallissosialistisen liikkeen kaatuneiden marttyyrien päivää. Sen jälkeen alaisenne ovat kutsuneet tilaisuuteen osallistuneita suojelupoliisin tiloihin kuulusteluihin. Heiltä on mm. kysytty, keitä oli paikalla ja kuka kantoi käsivarsinauhaa jne. – –

              Haluan kysyä Teiltä seuraavaa: onko suojelupoliisin tehtävä estää kansalaisia käyttämästä perusoikeuksiaan? Kun kuulusteltavalta kysytään, kuka kantoi käsivarsinauhaa, edellytän, että käsivarsinauhan käyttämisessä – – on jotakin lainvastaista. – –

             Jää sellainen vaikutelma, että turvallisuuspoliisin työntekijät luulevat, että kansalaisten perusoikeuksien rajoittaminen on heidän tehtävänsä ja oikeutensa, ja että he ovat lain yläpuolella. Olkaa hyvä ja kertokaa minulle, onko – – Teidän mielestänne Teidän virastonne tehtävä sekaantua lainkuuliaisten kansalaisten yksityistilaisuuksiin? Onko turvallisuuspoliisin kanta se, että perustuslain toisessa luvussa mainitut perusoikeudet eivät kuulukaan kaikille?

             – – Mikäli olette kanssani samaa mieltä, että yksityistilaisuuksien järjestäminen, niissä musiikin kuunteleminen, syöminen, viinin maistelu (täysi-ikäisten tilaisuudessa), kahvin juominen, millaisen käsivarsinauhan tahansa kantaminen ei ole lain kanssa ristiriidassa, olkaa hyvä, ja tehkää asia myös työntekijöillenne selväksi. Turvallisuuspoliisin tähänastinen toiminta ahdistelemalla näihin tilaisuuksiin osallistuneita ei sovi vähimmissäkään määrin yhteen sen kanssa, millainen länsimaisen demokraattisen oikeusvaltion turvallisuuspoliisin toiminnan pitäisi olla. Enemmänkin voisi jäädä sellainen vaikutelma, että mallia on otettu KGB:stä, ja ehkä osa työntekijöistäkin.

             – – Kokoonnumme myös jatkossa viettämään historian tapahtumien ja historian merkkihenkilöiden syntymän vuosipäivää sen mukaan, miten itse parhaaksi näemme. Me emme riko lakeja – jäämme toivomaan, ettei suojelupoliisikaan riko. – –

            

             Kunnioittavasti,

 

             Risto Teinonen

 

             Filologi, kääntäjä, lakimies, teologian opiskelija

 

Aldis Alus saattaa hieman punastella Teinosen kirjettä lukiessaan. Entinen suomalainen luulee olevansa Viron todellinen herra, eikä lainkaan häpeile kantaa hakaristinauhaa käsivarressaan. Hänen tilaisuuksissaan on myös nautittu Fyyrer-viiniä Hitlerin potretilla varustetuista viinipulloista. Teinonen kavereineen oli kuitenkin unohtanut kutsua kekkereihinsä Aldis Aluksen, joka päättää näyttää valtansa ja vastaa Teinosen näsäviisaaseen tiedusteluun omalla tavallaan.

          Alus toimittaa Teinoselle tuota pikaa määräyksen tutkimuksiin Tarton mielisairaalaan. Tämä on pelottavaa, sillä kukaan ei varmasti voi tietää, mihin tällainen kehotus johtaa. Ehkä Teinonen laitetaan heti pakkopaitaan, häneltä otetaan pois hänen pyöreät lasinsa ja hänet piilotetaan määräämättömäksi ajaksi pehmustettuun huoneeseen? Tapansa mukaan Teinonen reagoi uudella Viron kansalle suunnatulla avoimella kirjeellä:

 

Viron julkisuudelle

 

Tänään sain rikostutkijalta kutsun saapua ”tutkintatoimenpiteeseen” – psykiatriseen tutkimukseen – – Tarton yliopiston sairaalan psykiatrian klinikalle. Kuten tiedetään, neuvostoaikana toisinajattelijat yritettiin määrätä mielisairaalaan hoitoon, erityisesti silloin, kun heidän sortamisensa lakien perusteella oli mahdotonta – –.

             Ns. länsimaisessa demokraattisessa oikeusvaltiossa tällainen ihmisen vakaumuksen perusteella tapahtuva sortaminen ei ole mahdollista. Valitettavasti – – se on nykypäivän Viron tasavallassa mahdollista – –. Tältä osin emme ole edenneet neuvostoyhteiskunnasta mihinkään. – –

             – – Kyseessä on poliittinen sortotoimi kaikkein puhtaimmassa muodossaan. Kuulusteltujen henkilöiden poliittinen vakaumus häiritsee tutkinnan tilaajaa tai tilaajia, ja syyttäjänvirastoa sekä suojelupoliisia käytetään siihen, että epämiellyttävistä henkilöistä – – päästäisiin eroon. – –

             Mitä todellisuudessa sitten tapahtui? On järjestetty kuusi suljettua yksityistilaisuutta, joissa on muisteltu historian tapahtumia. Kyseessä ovat juhlalliset iltatilaisuudet, joissa herroilta edellytettiin tummaa pukua. – – Sortotoimien tilaajille ei ilmeisesti sopinut se, että tilaisuuksia ovat järjestäneet kansallissosialistit. – –

             Tutkijan viesti yhteiskunnalle on se, että perustuslaissa luetellut kansalaisoikeudet eivät kuulu kaikille ja suojelupoliisin päätettävissä on, kenelle ne kuuluvat ja kenelle eivät. – –

             Täten ilmoitan, että en osallistu vapaaehtoisesti poliittiseen sortotoimeen eli psykiatriseen tutkimukseen. Koska tähänastinen viittaa siihen, että emme elä oikeusvaltiossa, tutkinnan tilaajat ovat ilmeisesti määränneet tutkinnan tuloksetkin jo ennalta.

 

Tartossa 22.11.2007

 

Risto Teinonen

 

Lakimies

         

Teinosen kirjeen luettuani en enää yhtään ihmettele, että hänelle myönnettiin Marjamaan risti erityisansioista Viron valtion rakentamisessa. Hän on aika rohkea mies, joka laittaa jopa Viron salaisen poliisin eli Kapon seinää vasten. Teinonen on Vilho Helasen sukua. Nyt hän rakentaa hyvin konkreettisella tavalla virolaista vapaata ja demokraattista oikeusvaltiota, vaikka onkin natsi.

 

Oikeusministerin natsipippalot

 

Pian Teinosen juttu alkaa kuivua kasaan yllättävällä tavalla. Julkisuuteen leviää tieto siitä, että Tarton Ruutikellarissa, tunnetussa olutbaarissa ja ravintolassa, oli järjestetty toisetkin samantyyppiset natsihenkiset naamiaiset. Kutsuvieraita oli pyydetty pukeutumaan müncheniläiseen olutkapakkatyyliin Hitlerin kuuluisan olutkapakkaputschin muistoksi. Ruutikellari oli kalustettu esinatsilaisen Saksan mukaiseksi, sieltähän Hitlerin ura alkoi. Itse tilaisuudessa ilmielävä fyyreri luki ääneen bunkkerissa laatimaansa poliittista testamenttia valtava hakaristilippu taustanaan.

          Yllättävää kyllä, tämä tilaisuus ei ollut Risto Teinosen järjestämä. Asialla oli Viron tasavallan oikeusministeri Rein Lang, joka päätti juhlistaa 50-vuotispäiviään Hitlerin merkeissä. Kuten Teinonenkin, myös Lang puolustautui kutsumalla juhlaansa yksityistilaisuudeksi. Hitlerin monologi oli Vanemuine-teatterissakin esitetty Pip Uttonin yhden hengen näytelmä, pääroolissa erittäin vaikuttava Indrek Taalmaa. Teinosen ja oikeusministeri Langin juhlien suurin ero tuntui olevan siinä, että Teinosen juhlista puuttui elävä Hitler.

          Viron suojelupoliisin päällikkö Aldis Alus oli pinteessä. Miten Alus nyt saisi Teinosen tuomiolle virolaisessa oikeusjärjestelmässä Hitler-naamiaisten järjestämisestä, kun itse oikeusministerikin oli järjestänyt samanlaiset pippalot? Alus oli määrännyt Teinosen mielisairaalaan tutkimuksiin, kuulustellut tämän kaverit ja takavarikoinut kirjat – pitäisikö sama tehdä oikeusministerillekin? Sitä paitsi Lang tunnetaan Teinostakin aktiivisempana fasistien ymmärtäjänä ja holokaustin kieltäjien rankaisemisen vastustajana. Alusia varmasti otti päähän, varsinkin kun Venäjän niin sanottu media ilakoi asialla täysin rinnoin. Venäjän 200-miljoonainen kansa koti- ja ulkomailla sai jälleen kerran tietää, missä niitä fasisteja asustaa: Viron hallituksessa tietenkin!

          Rein Langin henkilökohtainen mielenosoitus natsilippuineen herätti maailmalla enemmän huomiota kuin Teinonen. Euroopan parlamentin entinen puhemies Klaus Hench sanoi, että useimmissa Euroopan unionin maissa Rein Langin tapainen mies ei enää olisi ministeri. Hitler-henkiset juhlat eivät voi olla yksityisasia. Hench toivoi, ettei Viron parlamentti jättäisi insidenttiä huomiotta ja ehdotti, että Viro jopa erotettaisiin Euroopan unionista, ellei asiaa selvitettäisi. Kaikkein omituisinta oli Henchin mielestä se, että vain hetkeä ennen natsipippaloitaan Rein Lang oli allekirjoittanut yhdessä muiden EU-maiden oikeusministereiden kanssa julkilausuman, jossa natsisymbolien julkinen esittäminen määrättiin rangaistavaksi.

          Siitä ei ole kauaa, kun olin törmännyt Rein Langiin vanhankaupungin kahvilassa. En silloin huomannut mitään natsismiin viittaavaa. Lang ja ulkoministeri Urmas Paet olivat saapuneet kahvilaan ilman käsivarsinauhoja eikä kumpikaan ollut nostanut kättään Hitler-tervehdykseen. He olivat istuneet pöytäänsä ihan kuten ketkä tahansa muutkin. Tutkiessani asiaa tarkemmin huomaan, että ulkoministeri Paetin syntymäpäivä on surullisenkuuluisa 20.4., sama kuin Hitlerillä. No, eihän se ole Urmaksen syy. Mutta minulla on toki oikeus kysyä, minkälaisissa merkeissä Paet viettää syntymäpäiviään. Miten hänen hakaristijuhlistaan tunnettu kaverinsa Rein Lang onnittelee ulkoministeriä?

          Pian julkisuuteen leviää toinenkin kauhutarina julkinatsiksi paljastuneesta virolaisesta poliitikosta. Pärnun nykyinen kaupunginjohtaja Mart Viisitamm (s. 1980) oli syntymäpäivillään tervehtinyt juhlavieraita käsi ojossa natsiksi pukeutuneena. Viisitamm selittää järjestävänsä syntymäpäivänsä aina historiallisen teeman mukaan ja esiintyneensä aiemmin muun muassa Napoleonin, talonpojan ja apinan asussa. Sitä paitsi natsisymboliikka on Viisitammin mukaan Virossa arkipäiväistä, t-paidoista Hitler-pysteihin. Kun otan Viisitammin puheeksi, Teinonen sanoo: ”Liikkuu huhuja, joiden mukaan miehen ulkonäkö ei pettäisi, ja hänkin olisi seemiläistä syntyperää.”

 

Kaupunginjohtaja Mart Viisitamm.

 

Lex Teinonen

 

Viro ei jätä Teinostaan rauhaan. Kun mikään muu ei tepsi, hänet yritetään saada kiikkiin Marjamaan ristin väärinkäytöstä. Lähtökohtana on se kuuluisa valokuva, jossa Risto Teinonen leikkaa hakaristillä koristeltua punaista marsipaanikakkua hakaristinauha käsivarressaan ja Marjamaan risti rinnassaan. Ensin presidentti Toomas Hendrik Ilves yrittää juristiensa avulla ottaa Teinoselta prenikan pois. Sitten avuksi pyydetään Riigikogu, joka ryhtyy valmistelemaan Teinosta ja hänen täytekakkuaan varten uutta lakia. Laki saa lempinimekseen Lex Teinonen.

          Riigikogussa hyväksytyn Viron uuden kunniamerkkilain, Lex Teinosen mukaan virolaisen valtiollisen kunniamerkin ”epäeettisestä käytöstä” voi seurata sakko tai kunniamerkin ottaminen pois, mistä presidentti yksin päättää. Teinosen mielestä laissa on kysymys siitä, että ”presidentillä on yksinvalta päättää niiden asioiden ja tunnusten epäeettisyydestä, jotka häntä juutalaisena eivät miellytä”. Entä jos presidentti päättäisikin ottaa Teinoselta prenikan pois? Miten se kävisi päinsä? Menisikö poliisi tai Ilves itse vaatimaan Teinoselta prenikkaa takaisin? Mitä jos haltija olisi vastahakoinen?

          Alan pohtia Lex Teinosen soveltamiseen liittyvää suurempaa ongelmaa. Lakihan lähtee siitä, että kunniamerkkiä voi halventaa hakaristillä. Mutta hakaristihän on suomalaisen hakaristiasiantuntijan Aarne Ellilän mukaan ”Suomen tärkein valtiollinen symboli”. Hakaristi koristaa nykyisin muun muassa Suomen tasavallan presidentin lippua, Suomen ilmavoimien lippuja ja asetakkien olkamerkkejä, useimpia sotilasilmailuun liittyviä rintamerkkejä, Mannerheim-ristiä, vapaudenristiä, Vaasan kaupungin vaakunaa, Lottien kuolinilmoituksia ja niin edelleen. Olennainen ero on kuulemma siinä, että suomalainen hakaristi seisoo sivullaan, kun natsien hakaristi seisoo kärjellään.

          Viron presidentin pitäisi tarkemmin määritellä, minkälaisten hakaristin käyttö on epäeettistä. Teinonen voisi väittää kantavansa sinisessä hakaristinauhassaan Suomen ilmavoimien tunnusta. Mitä Ilves siihen sanoisi? Jos erotteluksi otetaan se, seisooko hakaristi kärjellään vai sivullaan, teon rangaistavuus voisi riippua hakaristinauhaa pitelevän käden asennosta. Vaikka hakaristi olisikin vinossa itse nauhassa, käden asentoa muuttamalla se voisi nopeasti muuttua tärkeäksi suomalaiseksi symboliksi.

 

Kolmannen valtakunnan vieraana

 

Yllättäen Risto Teinonen päättää kutsua minut natsipippaloidensa kunniavieraaksi siitä hyvästä, että olen alkanut puolustaa hänen sananvapauttaan. Tartossa järjestetään salaiset juhlallisuudet Wannseen vuosipäivän kunniaksi. Juuri Wannseessähän Viro julistettiin ”juutalaisista vapaaksi”. Hienolle kartongille painettu kutsu on jo yksinään vaikuttava: sitä koristaa sinimustavalkoinen hakaristilippu. Selostuksen mukaan kysymyksessä on vapaa iltatilaisuus, jossa kuunnellaan aatteellista musiikkia ja katsotaan Fritz Hipplerin dokumenttielokuva Ikuinen juutalainen. Tumma puku vaaditaan. Tilaisuus on nais- ja lapsiystävällinenkin. Kutsun takana lukee: Tule ehdottomasti! On aika näyttää, että meitä ei ole vähän! Eläköön kansallissosialistinen liike! Juhlapaikkaa ei paljasteta, mutta vastaus pyydetään lähettämään osoitteeseen wannsee88@gmail.com. Numero 88 tarkoittaa ”Heil Hitler” aakkosten kahdeksannen H-kirjaimen mukaan.

          Olen saanut kutsun kiellettyihin natsijuhliin. Voisin tarkistaa paikan päällä, mitä nuo Viron suurimmaksi sisäiseksi uhkaksi luullun Teinosen natsipippalot oikein pitävät sisällään. Sitä paitsi voisin nähdä siellä silmäätekeviä, Ristohan on seurustellut ministeritasolla. Tiedä vaikka Rein Lang ilmaantuisi paikalle.

          Kuulen Teinoselta, että Viron suojelupoliisi soittelee juhliin ilmoittautuneille ja kehottaa olemaan menemättä. Entäs jos natsijuhlat päättyvätkin poliisin rynnäkköön ja pidätyksiin? Joudun selliin tai poliisin kirjoihin hämäräperäisenä natsina. Entäs jos saan kymmenen vuoden maahantulokiellon Viroon, kuten samaisiin pippaloihin osallistuneet Teinosen suomalaiset kaverit? Näin Schengen-aikana maahantulokielto merkitsisi kaiketi sitä, etten pääsisi Suomeenkaan. Jäisin orpona seilaamaan lautalla Tallinnan ja Helsingin väliä. Entä jos Kapo (kaitsepolitsei eli suojelupoliisi) rynnäköi juhlapaikalle ja käynnistyy käsikähmä, ja joku ampuu ensimmäisen luodin? Kaadun muiden jalkoihin ja virolaisen poliisin rautasaapas painaa kasvoihini ikuisen jäljen. Tai entä jos natsit yksinkertaisesti päättävät ottaa minut hengiltä? Bäckmanhan voi olla tyypillinen juutalainen sukunimi.

          Päätän silti lähteä. Hurautan Tallinnasta suoraa tietä somaan Tarton kaupunkiin. Siellä Teinonen odottaa minua hermostuneena talonsa edustalla musta baskeri päässä. Lähdemme kävelemään kohti natsijuhlapaikkaa, joka on ilmoitettu kaikille hetki sitten tekstiviestillä. Äkkiä kuulen Hitlerin huutoa ja räksytystä. Kyseessä on Teinosen kännykän hälytysääni. Teinoselle ilmoitetaan, että korkeimman oikeuden rakennuksen kellarista varattu juhlapaikka on yllättäen suljettu. Paikka on pimeänä ja ovella on lappu ”vesivahingosta”. Viron suojelupoliisi oli nopea: se ehti sulkea kellarin muutamassa minuutissa sen jälkeen, kun tieto paikasta levisi tekstiviesteillä. Teinosen natsikoplassa taitaa olla myyrä.

          Kiipeämme mäelle, jossa on passissa kaksi Teinosen kaveria. Toinen heistä kertoo olevansa Valdo Paddar. Molemmat puhuvat kiihkeästi kännyköihinsä. Erotan puheesta jatkuvasti sanan Kapo. Minut istutetaan Teinosen kavereiden mustaan jeeppin. Nyt minua pelottaa, sillä istun sysipimeässä vieraassa kaupungissa mustan auton takapenkillä matkalla kiellettyihin natsijuhliin. Sitä paitsi keitä nämä Teinosen kaverit oikein ovat? Äkkiä hätkähdän, kun käteni osuu johonkin kylmään, märkään ja pehmeään. Vieressäni takapenkillä on valtavan suuri kakku. Sitä koristaa suuri hakaristi. Kakku on leivottu Wannseen vuosipäivää varten.

          Auto lähtee liikkeelle. Minä ja hakaristikakku matkustamme Tarton yössä mustan jeepin takapenkillä salaiseen, varasuunnitelman mukaiseen paikkaan. Saavumme Tarton Ruutikellariin, korkeaan punatiiliseen entiseen ruutivarastoon. Paikka sopii natsijuhlille hyvin – täällähän Viron oikeusministeri Rein Langkin järjesti vähän aikaa sitten omat natsijuhlansa, joihin kansa saapui 1930-luvun tyyliin pukeutuneena Hitler-kopiota kuuntelemaan. Teinosen kaverit kokoontuvat korkean ravintolasalin parvekkeelle. Istun kulmapöytään paikkaan, josta voin helposti tarkkailla tapahtumia. En huomaa, että Viron suojelupoliisin etsivän pää ilmestyy läheiseen pyöreään ikkuna-aukkoon yhdessä videokameran linssin kanssa. Virkavalta tallentaa kaiken, mistä saan kuulla vasta myöhemmin.

          Pian paikalle lappaa väkeä, kolmisenkymmentä nuorta miestä ja jokunen vanhempikin. Kaikkien yllä on tumma puku, solmio ja siilitukka. Nuoret vaikuttavat arvostavan tilaisuutta ja täyttävät pöydät järjestyksessä kuin sotaväessä. Poikien mukana pöytiin istuu myös siististi pukeutuneita tyttöjä. Paikalle valuu eri-ikäistä porukkaa, kuten mustanpuhuva äiti teini-ikäisine poikineen, Hitler-klooni ja muutama evabrauni. Teinonen säntäilee innokkaana ympäriinsä. Natsikakku on peitetty pyyhkeellä. Ravintoloitsija nousee parvelle ilmoittamaan, että natsikakkua ei saa syödä täällä – se kuulemma asettaisi asiakkaat eriarvoiseen asemaan.

          Tiit Madisson saapuu paikalle ja istuu viereeni. Hän alkaa levitellä materiaaliaan ja lyö pöydälle tuoreen kirjansa Holokausti – 20. vuosisadan masentavin sionistinen vale. Madisson on tunnettu virolainen ammattivallankumouksellinen. Oli järjestelmä mikä tahansa, hän on aina ensimmäisenä kaatamassa sitä.

          Teinonen uhkuu intoa ja sanoo, että ohjelmaa pitää muuttaa. Kello 18.30 alkaa tapahtua. Teinonen nousee seisomaan ja pitää puheen: Wannseen myytti on valhetta. Mitään juutalaisten tuhoamisohjelmaa ei ollut. Risto näyttää pieneltä suuressa hallissa, ja äänikin tahtoo hukkua. Puhe jää lyhyeksi. Nuoriso tilaa pöytiin olutta. Teinonen natseineen taitaa olla Viron vaarattominta porukkaa. Sitä paitsi he ovat Ruutikellarin parhaita asiakkaita: kohteliaita, hyvin pukeutuneita, asiallisia. He aikovat tilata ruokaa ja juomaa mutta eivät juopua. Siilitukat näyttävät fiksuilta mustien pukujensa kanssa, vaikka heillä normaalisti Teinosen mukaan onkin skinivermeet päällä.

          Ruutikellarissa Risto ei uskalla vetää natsilippujaan esille, hakaristinauhoista puhumattakaan. Mutta miksi ei – juuri samassa paikassahan Viron oikeusministeri Rein Lang juhli vain vähän aikaisemmin hakaristilippuineen kaikkineen. Pian meille ilmoitetaan tarjoilun päättymisestä. Käymme hakemassa olutta suoraan alakerran tiskiltä, mutta kohta sieltäkään ei saa enää mitään. Ensimmäistä kertaa elämässäni minulle ei tarjoilla. Miksi? Siksi, että olen Risto Teinosen seurassa. Euroopan unionissa ei myydä olutta natseille. Risto ei silti osoita hermostumisen merkkejä missään vaiheessa. Äärimmäisen kohteliaasti ja asiallisesti hän jatkaa neuvonpitoaan eri ihmisten kanssa.

          Pian ylivilkas Valdo Paddar ryntää ilmoittamaan, että meidän on poistuttava. Ruutitynnyrin kaksi turvamiestä nousee parvekkeelle ja kävelee pöytien ohitse ihmisiä mielenosoituksellisesti mulkoillen. Yhtäkään hakaristiä ei ole esillä. Risto hoitaa asian fiksusti ja huomauttaa kaikille, että juhlat jatkuvat hänen luonaan. Kaikesta päätellen Kapo oli käynyt ilmoittamassa ravintolan johtoportaalle siitä, että heidän ravintolansa ei pian olisi enää ravintola, koska siellä oli meneillään Risto Teinosen hengenvaarallinen natsijuhla.

          Teinosen natsiporukka poistuu Ruutitynnyristä. Pihalla salamavalot räiskyvät: juhlaväki valokuvaa vanhaa henkilöautoa, jonka sisällä istuu kaksi nuorta miestä. Toinen heiluttelee videokameraa. Teinonen kertoo, että Viron suojelupoliisin etsivät ottavat videolle ravintolasta poistumisemme. Autolle nauretaan ja sitä pilkataan. Minun käy vähän sääliksi Kapon nuoria etsiviä, jotka ovat saman ikäisiä kuin suurin osa juhlavieraista. Risto nostaa kätensä natsitervehdykseen videokameralle Kapon auton edessä. Sitten hän laittaa hakaristinauhan takapuolensa päälle ja marssii mielenosoituksellisesti auton editse. Lopuksi Teinonen käy painamassa hakaristinauhansa kiinni auton sivuikkunaan.

 

Kotkanpesässä

 

Menemme Risto Teinoselle kotiin. Siellä on vielä sananvapautta. Rappukäytävässä komeilee Mannerheimin muotokuva ja eteisessä on monta laatikollista Riston kustantamaa partiokirjallisuutta, kuten Jussi Lappi-Seppälän Vaeltajavartion urotyö ja Aaro Hongan Suurleirin seikkailijat, molemmat entisen talous- ja liikenneministerin Toivo Jürgensonin Maarika-vaimon virontamia. Aikanaan juuri ministeri Jürgenson oli suositellut Teinoselle Viron kansalaisuutta erityisistä ansioista, kuten partiotoiminnasta. Jostakin syystä laatikoiden päällä lojuu moneen kertaan luettu Matti Klingen Suomen lyhyt historia vironkielisenä käännöksenä.

          Teinosen olohuoneen seinällä komeilee Edvard Iston maalaus Hyökkäys, jossa Venäjän kaksipäinen kotka yrittää repiä Suomi-neidolta lakitaulua. Ruokailunurkkauksen seinää koristaa kaksi värikuvaa: Adolf Hitler ja Rudolf Hess. Natsipotretteja vastapäätä on ikoni rukousnauhoineen – Ristohan opiskelee teologiaa. Valdo Paddar kertoo olevansa ortodoksi, joten mistään jumalankieltäjistä ei siis ole kysymys.

          Juhlat pääsevät vauhtiin. Risto jakaa vieraille sinisiä ja punaisia hakaristinauhoja sekä itse kokoamaansa lauluvihkoa Wannseen vuosipäivän laulut 2008. Paikalle saapuu kaksi sympaattista muusikkoa, Untsakad-yhtyeen Margus Põldsepp ja Sulev Salm. Pitkätukkaiset heput näyttävät metsästä reväistyiltä. Pian laulujuhla alkaa. Natsien marssilaulut ja metsäveliballadit raikaavat. Lauluja kuunnellessani tunnen, että en enää olekaan Teinosen asunnossa, vaan jossakin pimeässä metsässä kaukana täältä. Teinosen juhlakansa hoilaa koko sydämestään:

 

MEILLÄ METSÄT VIELÄ ON VAPAAT

 

Vielä metsät ovat meillä vapaat,

ja voimakkaasti pauhaavat

ja soiden sopukat, rämeet

meidän miehiämme suojaavat.

 

Pysy lujana virolainen veri,

pysy lujana Vironmaa,

ei ikinä ryssän orjaa

Viron kansasta saa.

 

Vielä aurinko taivaan reunalla

ei ole laskeutunut.

Vaikka pilvet hirveän mustat

ovat sen jo peittäneet.

 

Vielä Viron kansa elää

ja sitkeästi taistelee

ja venäläistä valtaa kammoksuu

ja kommunismia kiroaa.

 

Vielä Viron kansan rinnassa

on pyrkimys vapauteen.

Ja meidän elämämme hintana

on vahva taisteluhuuto.

 

Meidän Viromme kerran vapautuu

ja nousee voimakkaana,

ei koskaan enää salli

sitten itseään orjuuttaa.

 

Pysy lujana virolainen veri

pysy lujana Vironmaa.

Ei ikinä ryssän orjaa

Viron kansasta saa.

 

Asuntoon lappaa väkeä. Mustaan natsipukuun pukeutunut nuori kaveri alkaa myydä juutalaisvastaisia kirjoja olohuoneen pöydällä. Kaupan on pari Julius Streicherin antisemitististä lastenkirjaa viroksi käännettynä, SS-rotuopas aviopuolison valintaa silmällä pitäen sekä Anton Holznerin Ikuinen rintama. Olohuoneeseen on myös ilmaantunut yksi erehdyttävästi Hitlerin näköinen tyyppi. Johtaja istuu jalat ristissä, nostaa välillä leukaansa pohtivasti ja kääntyy evabrauninsa puoleen. Välillä hän naurahtaa sympaattisesti. Ilmetty fyyreri.

          Risto alkaa tarjoilla viiniä. Pöydällä seisoo useita pulloja sekä punaista että valkoista, joiden etiketissä on tyylikäs Hitlerin värikuva ja saksankielinen teksti Fyyrer-viiniä. Otan pulloista valokuvan.

 

kuva 91 

Fyyrer-viiniä.

 

Tiit Madisson istuu tyytyväisenä pöydän ääressä rinnassaan Kanadan virolaisten keskusliiton lumihiutaleen mallinen hopeinen kunniamerkki ja käsivarressaan sinimustavalkoinen virolaisten kansallissosialistien hakaristinauha. Risto Teinonen kiinnittää rintaansa Marjamaan ristin ja käsivarteen punaisen hakaristinauhan. Hälinä kasvaa, tunnelma tiivistyy ja metsävelilaulut raikaavat:

 

MEIDÄN MAASTAMME ITÄÄN

 

Meidän maastamme itään

on punainen linja.

Sen yli mennä ei tahdo kukaan.

Siellä on juutalaisvalta,

politrukkirikolliset,

virolainen teloitettaisiin siellä.

 

Siellä on helvetti

ja paljon kärsimystä,

Joka askeleella väijyy siellä kuolema.

Veripurot virtaavat päivin, öin.

Häikäilemättömät rikolliset työssään.

 

Kremlin muurien sisällä

mustaviiksinen mies,

kansojen pyöveli Stalin.

Ihmisverta hän joi,

Baltian maita hän söi –

paksun mahan hän itselleen ahmi.

 

Pois kyyditti parhaat pojat,

idän suuntaan,Uralille.

Ne hän tappoi,

jotka hänestä eivät pitäneet –

veressä olivat hänen kätensä.

 

Mutta silloin äkkiä

syntyi kommunisteille kriisi –

maahan tunkivat saksalaiset fasistit,

Hitlerkin, hurja mies.

Hänen rumputulensa edestä

Puna-armeija nyt pakoon pötki.

 

Joosef juoksee

ja Aatu perässä.

Haudan viereen tulee uusi hauta.

Viron miehet

sen osaavat hyödyntää.

Jo kaikuu metsäveljien laulu.

 

Risto ja Valdo aloittavat huutokaupan. Valdo on erinomainen meklari. Hän laittaa myyntiin Siionin viisaiden pöytäkirjojen 1990-luvun ensimmäisen vironkielisen painoksen kirjan. Painos on miltei kokonaan takavarikoitu tai tuhottu. Siten Valdo esittelee Israelin lipun. Sitä huudetaan räkäisen naurun ja pilkan saattelemana. ”Voitte tehdä sillä mitä haluatte”, Valdo kihertää. Sen huutaa itselleen pöydän ääressä istunut mustapukuinen natsi.

          Äkkiä juhlaväki alkaa kurkkia ikkunasta kadulle. Ulkona seisoo poliisiauto. Maija on parkkeerattu parinkymmenen metrin päähän ovesta siten, että auton etupenkillä istuvat kaksi poliisia voivat tarkkailla Riston ulko-ovea. Sisällä juodaan lisää Fyyrer-viiniä ja lauletaan. Sitten onkin syntymäpäiväonnittelujen vuoro. Yhdellä Riston skineistä on tänään 18-vuotispäivä. Hänelle annetaan lahjaksi pullo Fyyrer-viiniä, johon on tekstattu miehen nimi ja ikä sekä teksti Wannsee 66 v. Pullo luovutetaan siten, että onnittelija kutsuu syntymäpäiväsankarin muiden eteen, ojentaa pullon ja huutaa käsi ojossa ”Heil Hitler”. Syntymäpäiväsankari iskee nyrkkinsä reippaasti vasempaan rintaansa ja sitten ojoon ja hihkaisee ”Heil Hitler” vakuuttavan äänekkäästi.

          Olen kolmannen valtakunnan vieraana suomalaisen Risto Teinosen natsijuhlissa Tartossa tammikuussa 2008. Tapaus on ainutlaatuinen. Viron suojelupoliisi vahtii ulkona, mutta ei silti uskalla keskeyttää juhlia. Ilmeisesti se tarvitsee todisteita oikeudenkäyntiinsä Teinosta vastaan. Vasta myöhemmin käsitän, että suojelupoliisi varmasti salakuunteli juhlia. Luultavasti myös joku läsnäolijoista oli Kapon agentti.

          Sitten päästään illan kohokohtaan. Fyyrer-viinistään juopunut juhlakansa alkaa hoilata Horst Wesseliä uskomattoman kiihkon vallassa. Wessel oli kommunistien 23-vuotiaana tappama natsimarttyyri, ammatiltaan parittaja, ja samanniminen laulu on natsipuolueen kansallislaulu, sävyltään reipas ja iloinen.

 

Valdo Paddar huutokauppaa Israelin lipun.

 

Kun hyminä alkaa, kaikki ponnahtavat pystyyn kuin salaman iskusta, vetävät kätensä natsitervehdykseen ja alkavat hoilata. Kaikki osaavat laulun ulkoa. Uskon, että laulun kuulee koko Tartto.

 

Kadut vapaiksi ruskeille pataljoonille!

Katu vapaaksi SA-miehelle!

Miljoonat katsovat hakaristiin täynnä toivoa,

vapauden ja leivän päivä koittaa!

 

Viimeisen kerran puhalletaan kutsutorveen,

me olemme jo valmiit taisteluun!

Hitler-viirit liehuvat jo katujen yllä,

orjuus kestää enää hetkisen!

 

”Jokaisessa suuressa kansallissosialistisessa ja nykyisin virallisessakin juhlatilaisuudessa Horst Wessel -laulun sävel innostaa kuulijoita kansallissosialistien, jopa koko nykyisen kansallisen Saksan taistelulauluna”, V. J. Vatanen kirjoitti 1933 Hitler-biografiassaan.

          Teinosen juhlaväki innostuu Horst Wesselistään niin, että hoilaa sen vielä toisenkin kerran. Tunnelma on tiivis, ilmaa voisi leikata veitsellä. Alan ymmärtää, mitä Olavi Paavolainen tarkoitti sähköisellä tunnelmalla ollessaan kolmannen valtakunnan vieraana. Yleinen innostus on vallannut juhlakansan. Voiton hetki on lähellä!

          Horst Wessel laukaisee jännityksen ja moni tulee keskustelemaan kanssani, olenhan tilaisuuden ainoa ulkomainen vieras. Jostakin syystä useampikin kehaisee olevansa professorin poika tai ministerin veljenpoika. Paikalla on virolaisen yhteiskunnan kermaa. Myöhemmin kuulen, että monet silmäätekevät olivat olleet hengessä mukana, mutta eivät olleet uskaltaneet tulla paikalle. Viron piilonatseista puhuessaan Teinonen käyttää heistä nimitystä ”näitä miehiä” ja tekee kädellään salaa, puolittain pöydän alla, pienen Hitler-tervehdyksen.

          Hakaristeihin verhoutuneet nuoret miehet ja naiset viettävät Tartossa omituisia juhliaan. Täällä vallitsee metsäveljien henki. Olemme kuin yhteiskunnasta kokonaan, tosin vain hetkeksi, irtisanoutuneita metsäsissejä. Vain kadulla oven edessä vahtiva poliisiauto muistuttaa valtion ja Euroopan unionin olemassaolosta.

          Pukeutuessaan pahuuden symboleihin juhlakansa tunnustaa pahuutensa. Jokainen ihminen voi olla lähimmäistään sortava natsi, ja valitettavan usein onkin. Mutta Teinosen natsit eivät sorra ketään. Täällä ei ole hajuakaan siitä rasistisesta sorrosta, jota pursuaa joka päivä esimerkiksi Helsingin Sanomien sivuilta. Risto nimittäin toivottaa myös venäläiset tervetulleeksi natsiporukkaansa. Venäjällä on Riston mukaan paljon kansallissosialisteja ja skinejä, joille pitäisi alkaa julkaista venäjänkielistä alan kirjallisuutta. Enkä usko, että ovet olisivat varsinaisesti kiinni juutalaisellekaan. Tilaisuuden luonteesta huolimatta juhlassa ei mielestäni erityisemmin kiihoteta vieraita mitään kansanryhmää vastaan. Tietysti rasistisia kommentteja esitetään, mutta varmasti vähemmän kuin HS:ssa tai missä tahansa suomalaisissa pippaloissa keskimäärin.

          Risto on ehta herrasmies. Suomessa ihmiset pohtivat koko ajan, mikä naamio kenelläkin on päällään. Täällä ei sellaista henkeä ole: kenenkään ei tarvitse epäillä lähimmäistään natsiksi, kun kaikki osoittavat sen avoimesti. Riston juhlissa ihmisillä on yksi ainoa naamio: natsinaamio. Natsisymboleihin pukeutuminen on rippi, ja siksi ihmiset ovat vapautuneita.

          Ilta peittyy natsihuuruun ja jossain vaiheessa haluan nukkumaan. Tarton fyyreri on äärimmäisen kohtelias ja antaa Kotkanpesänsä minulle yösijaksi. Teinosen makuuhuone on suuri ja viihtyisä. Yöpöydälle on jäänyt Teinosen iltalukemisto, Ana Menéndezin Rakas Che.

 

”Ikuinen juutalainen”

 

Aamulla saan kuulla kaikkea mielenkiintoista. Risto kavereineen omistaa lähes koko talon. Riston asunnon vieressä on remontoitu huoneisto, jonne hän oli varmuuden vuoksi piilottanut kassillisen hakaristinauhoja. Samalla kadulla seisoo soma ortodoksinen Uspenskin kirkko. Risto kutsuu sitä ”ryssänkirkoksi”.

          Katsomme Fritz Hipplerin Ikuisen juutalaisen aamupuuron kyytipoikana. Filmi onkin mielenkiintoinen. Aluksi esitellään gheton juutalaisia. Kamera näyttää heidät mahdollisimman irvokkaassa valossa, kuin kadulla asuvat mielisairaat pultsarit. Sitten mennäänkin juutalaiseen kotiin: kamera näyttää, miten juutalaiset asuvat sukupolvesta toiseen lutikoita vilisevissä roskakasoissaan. Lähikuva osoittaa, miten sadat torakat kipittävät seinillä ja pöydällä samaan aikaan, kun juutalaisäiti kokkaa imeväiselleen ruokaa. Taustalla soi mahtipontinen ja traaginen musiikki. Juutalainen on lapsesta saakka rahaa palvova kiero rihkamakaupustelija, joka ei osaa mitään kunnollista ammattia, Hipplerin filmi väittää.

          Äkkiä kuvaan ilmestyy kaunis, puhdaspiirteinen ja lihaksikas arjalainen seppä, joka takoo rautaa. Aurinko paistaa, ja arjalainen kyntää myös peltoa. Hipplerin filmi jatkuu graafisella esityksellä: suuri karttakuva näyttää, miten juutalaiset ovat levinneet kuin tauti koko maailmaan. Vertailun vuoksi heti perään esitetään karttakuva rottien leviämisestä. Molemmat tautipesät tuhoavat ihmisen elinkeinot.

          Seuraa lisää ”tieteellistä” näyttöä: kansainvälisessä rikollisuudessa juutalaiset ovat kuulemma johtotehtävissä. Maailman huumekaupasta 34 prosenttia on juutalaisten hallussa ja ihmiskaupasta 98 prosenttia, Hippler väittää. Sitten hän vie kuvottavat juutalaiset pesulle: risuparrat ajetaan ja lumput korvataan smokeilla. Syntyy nykyaikainen, assimiloitunut juutalainen, Hippler selostaa. Niitä Amerikka on täynnä. Seuraa pitkä katkelma amerikkalaisesta Rotschildin sukua koskevasta elokuvasta. Ja niin edelleen.

          No, eihän tässä ole mitään uutta. Hipplerin Ikuisen juutalaisen käsitys juutalaisista on silmiinpistävästi samanlainen kuin pohjoismaiden suurimman päivälehden Helsingin Sanomien käsitys venäläisistä: rasistinen, ylimielinen, murhanhimoinen.

          Seuraavaksi Risto esittelee kaverinsa Tauno Rahnun runokirjaa 88 runoa. Tiedänkin jo entuudestaan, että virolaisten salakielessä ”88” tarkoittaa ”Heil Hitler” Runokirjasta löytyy kiinnostava värssy nimeltä Holokausti. Se menee vapaasti suomennettuna näin:

 

joka päivä joukossamme murhamiehet kulkevat

tappaen syyttömiä syntymättömiä

kukaan ei luonut teitä jumalaksi

kukaan ei antanut oikeutta nostaa kättä

lapsen elämää vastaan

raaka kuoleman kulttuuri versoaa

maa itkee voimattomana vihasta

miten voit tapaa sen, mikä on osa sinun vertasi ja lihaasi

niiden lasten hautoja ei korista yksikään kukka

jotka lepäävät unohdettuina

ihmisen mukavuuden alttarilla

 

Risto esittelee seinällään olevaa ikonia ja kertoo, että tuttu ortodoksipappi oli käynyt siunaamassa Teinosen natsiporukan sinimustavalkoisen hakaristilipun eli Viron kansallissosialistien tärkeimmän symbolin.

          Hetkinen!

          Jos pappi on käynyt pyhittämässä lipun, ei lipun alla voi tapahtua mitään pahaa. Huomautan asiasta Teinoselle, ja hän on samaa mieltä. Itse asiassa pyhällä vedellä pirskotetun natsilippunsa alla Risto saa paljon hyvää aikaan. Hänen johdollaan Tarton kolmisenkymmentä skininuorta eivät sekaannu huumeisiin. Pojat ovat myös aika terveen näköisiä. He eivät latki olutta kapakoissa, vaan juovat Teinosen luona Fyyrer-viiniä. He eivät ole huonoryhtisiä eivätkä epäkohteliaita. Risto kannustaa poikiaan käymään töissä. Sitä paitsi Riston natsijuhlat ovat oikeastaan Viron suojelupoliisin käsialaa: kieltäessään juhlat ja vainotessaan Teinosta Kapo on lähestulkoon laatinut juhliin uuden käsikirjoituksen ja provosoinut niihin ainutlaatuisen sähköisen tunnelman.

          Risto esittelee valokuvia aiemmista natsijuhlistaan, joissa on aina otettu hieno yhteispotretti natsilippuineen. Nyt kaikki kuvat ovat Kapon hallussa, sillä se oli vienyt Riston tietokoneen ja imuroinut sen sisällön. Viron suojelupoliisissa joku nuori viranomainen luetteloi kuvissa näkyvät ihmiset. Mahtoi siinä olla puuhaa! Viron suojelupoliisi onkin onnistunut saamaan yhden toisensa jälkeen vetäytymään Teinosen natsiporukasta. Kerran Kapo oli käynyt erään pojan äidin työpaikalla huomauttamassa, että poikanne on natsi. Moni haluaa pois, kun Kapo käy riesaksi.

 

kuva 93

Viron kansallissosialistien lipun siunaaminen.

 

          Teinonen on mukava kaveri. Ei heti tule mieleen yhtä rentoa ja ystävällistä herrasmiestä. Risto lahjoittaa minulle kaksi pulloa Fyyrer-viiniä, yhden punaisen ja myös valkoisen kohteliaasti suoraan jääkaapista, sekä yhden sinisen hakaristinauhan. Olen totisesti kokenut jotakin ainutlaatuista. Euroopan unionissa kaikki on mahdollista. Ajaa hurautan takaisin Tallinnaan ja lautalle. Kotimatkalla katselen meren aaltoilua ja muistelen Teinosen natsijuhlissa laulettua metsäveliballadia:

 

PIMEÄ YÖ

 

Yö on pimeä ja vene leikkaa vaahtoavaa merta,

näköpiiristä katoaa Vironmaan ranta.

Taas kotimaan kamaralla virtaa vihollisten verta,

joita pieksemässä ovat virolaisten joukot.

 

Anna anteeksi, kallis Viro, että joudun eroamaan sinusta.

Kotirantani, pelkään etten näe sinua enää koskaan,

mutta palaan kun syreeni kukkii, sen varmasti näet.

Ojennan sinulle aseistetun käteni.

 

Mahtava Taara, johdata meidät Suomen sepän luo,

sinne, mistä saa aseita ja neuvoja.

Esi-isämme ovat aina sitä tietä kulkeneet,

he eivät myrskyjä ja aaltoja pelänneet.

 

Ei Virossa kasva vieraan maan kasvi.

Yrjönpäivän yö ei toistu koskaan.

Eivät punaliput peitä sinimustavalkeaa.

Kesken jäi kerran Tasujan työ.

 

Yö on pimeä ja vene leikkaa vaahtoavaa merta,

Näköpiiristä katoaa Suomenmaan ranta.

Taas kotimaan kamaralla virtaa vihollisten verta,

joita pieksemässä ovat virolaisten joukot.

 

Laulussa esiintyvä Taara on muinainen virolainen jumala, sama kuin skandinaavien Thor. Vanha virolainen sotahuuto kuului: Tarapita! (Taara auta!). Tasuja eli Kostaja on muinainen virolainen sankari, Eduard Bornhöhen historiallisen romaanin päähenkilö, joka taisteli virolaisten vapauden puolesta keskiajalla – hieman kuin suomalaisten Antti Kivekäs, joka haaveili Pietarin hävittämisestä kostoksi. Kosto taitaakin olla virolaisten lempiaihe, onhan se Johannes Vareksenkin usein käyttämä sana. Myös Viron maailmankuulu apartheid-politiikka taitaa perustua venytetyn koston ajatukselle.

 

Iivana Julman henki

 

Toivuttuani Risto Teinosen natsijuhlista minulla on vielä yksi tärkeä asia selvitettävänä. Kun äkillinen työmatka vie minut Moskovaan, päätän etsiä käsiini kuuluisan venäläisen historian professorin Jelena Senjavskajan – hänet, jonka mielestä suomalaiset olivat sodassa saksalaisiakin julmempia. Saan sovittua tapaamisen proosallisesti metroasemalle.

          Rouva Senjavskaja on monesti palkittu venäläinen sotahistorioitsija. Hän on luonut kokonaisen oman tieteenalankin, sotilasantropologian. Amerikkalaiset kollegat kiittelevät häntä teostensa esipuheissa. Senjavskajan kirjat tuntevana odotan näkeväni ukrainalaistyyppisen voimanaisen, sellaisen olympialaisista tunnetun leveänaamaisen ja lihaksikkaan kiekonheittäjätyypin, joka puhuu ja nauraa kovaa. Mutta eteeni ilmestyykin ortodoksinunnaa muistuttava pienikokoinen ja hintelä, iättömän oloinen naisolento, jolla on linnunluinen kädenpuristus. Musta tukka on kietaistu tiukalle nutturalle. Ilme on totinen.

          Jelena vie minut Moskovan vanhaankaupunkiin, missä liikkuu Iivana Julman henki. Liukastelemme keskiaikaiseen kellariravintolaan, jonka kynttilänvalossa Iivana Julman opritšnikit kumartuvat kuuntelemaan keskusteluamme. Täällä ratkotaan Suomen ja Baltian maiden tulevaisuutta.

          Olen päättänyt selvittää, mitä nykyinen ja tuleva venäläinen eliitti todellisuudessa ajattelee Suomesta ja sen historiasta. Jelena ei nimittäin ole mikään toisinajattelija – hänelle suorastaan sataa valtionpalkintoja ja virkoja. Huomaan, että tummahipiäisyydestään huolimatta Jelenalla on kirkkaansiniset silmät. Ne säkenöivät kuin jalokivet ja valaisevat pimeää kellariloukkoamme, kun alamme keskustella Venäjän kokemuksista Suuressa isänmaallisessa sodassa.

          Jelena tuntuu olevan puolustuskannalla ja vaikuttaa vihaiselta. Hän on selvästi tuohtunut siitä, että Venäjää ei kunnioiteta tarpeeksi. Mutta tämä pikkuruinen, linnunluinen nainen aikoo saada maailman kunnioittamaan Venäjää. Siniset silmät puhuvat siitä selvää kieltään. Aluksi Jelena esittelee minulle Suomesta saamiaan haukkumakirjeitä. Niitä esitellessään Jelena vaikuttaa synkältä ja vihaiselta.

          Alan esittää Jelenalle kysymyksiä. Miksi ihmeessä suomalainen ”historiankirjoitus” puhuu vain ”jatkosodasta” ja ”erillissodasta”, vaikka Suomi kaiken järjen ja Pariisin rauhasopimuksenkin mukaan oli natsien uskollinen, ellei peräti uskollisin liittolainen? Ilmeenkään värähtämättä Senjavskaja aloittaa virheettömän ja tasaisen saarnansa moskovalaisen eliitin kirjoittamattomasta tietosanakirjasta:

 

Mielestäni presidenttinne Tarja Halosen esitelmä Ranskan ulkopoliittisessa instituutissa oli havainnollinen. Halonen sanoi, että suomalaiset kävivät itsenäistä, erillistä sotaansa, eivät olleet Hitlerin liittolaisia ja suojelivat vapautta ja demokratiaa. Ongelmaan on kaksi näkökulmaa, poliittinen ja psykologinen. Historiallinen muisti sodasta on eri kansoilla täysin erilainen, vaikka kysymyksessä olisikin sama sota tai tapahtuma. Tämä riippuu yhtäältä siitä, missä määrin ja miten kyseinen maa ja sen kansa osallistuivat sotaan, toisaalta siitä, minkälaisia sodan tulokset olivat kyseisen maan ja kansan kannalta.

             Historian käsitteistö tuntee voittajien sodan ja voitettujen sodan historiallisen muiston. Voitettujen sodan historiallisessa muistossa kansallinen tietoisuus sodan tapahtumista on traumaattinen. Itsesäilytysvaisto kieltää osan traumaattisista muistoista. Tähän liittyy universaalisia historiallisen muistin muotoutumisen mekanismeja, kuten tapahtuman kieltäminen, tapahtumaketjun valheellinen kuvaus etäällä historiallisesta totuudesta sekä kielteisen tapahtuman selittäminen myönteiseksi ja sankarilliseksi. Tällä tavoin kansallisesta häpeästä voidaan tehdä tuleville sukupolville ylpeyden aihe.

             Suomi oli toisessa maailmansodassa ilman muuta Hitlerin liittolainen. Kukaan ei epäile sitä. Se on todettu monissa kansainvälisoikeudellisissa asiakirjoissa, ja se on tunnettu historiallinen tosiasia. Mutta suomalaisten mielestä on erittäin epämiellyttävää muistella sitä, että he olivat Hitlerin liittolaisia. He eivät voi kokonaan kieltää osallisuuttaan, mutta he yrittävät etsiä teoilleen oikeutusta ja korjailla historiaa. Keksitään esimerkiksi uusia käsitteitä: sotaliittolaisen sijaan puhutaan «aseveljestä». Suomalaiset yrittävät kiistää olleensa täysin riippuvainen satelliitti tai sodan merkittävä osallinen. He väittävät olleensa jonkinlainen itsenäistä sotaa käynyt kansainvälisen oikeuden subjekti tai oikeudenmukainen kostaja huonolle naapurille, joka oli hyökännyt muutama vuosi aiemmin.

             Tässä ilmenee pyrkimys sitoa kaksi erilaista historiallista tapahtumaa yhdeksi kokonaisuudeksi. Ongelma on siinä, että toinen maailmansota kattoi valtavan alueen. Sota pohjoisessa, mm. Suomen sotatoimien alueella, oli suuren kauhean sodan erittäin pieni paikallinen episodi. Tämän paikallisen episodin esittäminen jonakin itsenäisenä tapahtumana, jolla olisi erityinen merkitys, on historiallisesti epäkorrektia. Pohjoisen tapahtumilla oli erityinen merkitys vain Suomelle. Muille toisen maailmansodan osanottajille se oli perifeerinen sotanäyttämö. Toisen maailmansodan kohtaloa ei ratkaistu tällä rintamaosuudella, vaan aivan muissa paikoissa.

             Kun vuonna 1944 Suomi irrottautui sodasta, Mannerheim kirjoitti Hitlerille mielenkiintoisen kirjeen, jossa hän oikeutti liittolaisensa edessä sodan lopettamisen. Kun Suomi aloitti tämän sodan, se puhui Uralille saakka ulottuvasta Suur-Suomesta, suursuomalaisen kansan suuresta tulevaisuudesta ja Suomelle milloinkaan kuulumattomien Itä-Karjalan alueiden palauttamisesta. Kun Suomi joutui irrottautumaan sodasta Punaisen Armeijan iskettyä, Hitlerille ilmoitettiin, ettei pieni Suomen kansa voi jatkaa tällaista vaikeaa sotaa, koska se on täydellisen tuhon kynnyksellä. Enää ei puhuttu suuruudesta vaan itsesuojelusta.

             Tämä on syy siihen, miksi suomalaiset haluavat esittää osallisuutensa toiseen maailmansotaan oikeudenmukaisena. Mutta on sangen vaikeata kuvata itsensä oikeudenmukaiseksi osalliseksi fasistisen Saksan liittolaisena. Tässä suomalaiset yrittävät eristäytyä liittolaisestaan ja samaan aikaan todistella, että heidän osallistumisensa vuosien 1941–1944 tapahtumiin liittyi välittömästi suomalais-neuvostoliittolaiseen sotaan 1939–1940, jolloin Neuvostoliiton kanssa tehty rauha oli muka väliaikainen «välirauha», ja että vuonna 1941 Suomi vain yritti palauttaa sen, minkä se muka oikeudettomasti oli menettänyt.

 

Tässä siis syy, miksi suomalaiset selittävät toisen maailmansodan päälaelleen. Sairas mieli kääntää Leningradin kansanmurhan, juutalaisten luovutukset, Petroskoin kuolemanleirit sekä muut sotarikokset vastakohdikseen. Niistä tuleekin sankaritekoja: Mannerheim pelasti Pietarin, juutalaiset pelastettiin, Petroskoin leirit olivat viihtyisiä parantoloita ja rintamamiehet kaatuivat erillisessä puolustustaistelussa. Kysynkin Jelenalta, kenelle tämä satuilu on sitten suunnattu ja miksi?

 

Toisinaan ihmisen yrittävät vain pettää itseään. Se on heille, heidän sisäiselle tasapainolleen ja heidän lapsilleen psykologisesti erittäin tärkeää. Mutta kansainvälisen yhteisön edessä se on valheellista ja kestämätöntä. Suomalaiset vakuuttelevat itselleen, että heidän sotansa oli täysin erilainen. Että he taistelivat oikeudenmukaisesti, eivät olleet kytköksissä Hitleriin ja vain hyödynsivät samaan aikaan käytyä sotaa omaa vihollistaan vastaan. Se on yritys rauhoitella itseä ja oikeuttaa omia toimia sekä pyrkimys siihen, että kansallisessa itsetietoisuudessaan ja kansallisessa historiallisessa muistissaan suomalaiset tuntisivat olonsa miellyttäväksi. On erittäin epämiellyttävää tuntea itsensä häviäjäksi, eritoten häviäjäksi niiden puolella, jotka kävivät epäoikeudenmukaista sotaa muita kansoja vastaan soveltamalla rotuteoriaa ja syyllistymällä kansanmurhaan ja joista siksi tuli koko ihmiskunnalle helvetin ja paholaisen symboli.

 

Jelena Senjavskaja.

 

Mutta ovatko suomalaiset todellakin vain erikoistapaus? Eikö Euroopasta löytyisi muitakin mielisairaalapotilaita, joiden ongelmana on sairaalloinen valehtelu tärkeissä asioissa? Jelenan mielestä Suomi todellakin on poikkeus:

 

Tällaista ongelmaa ei ole millään muulla maalla, joka sodan aikana oli Saksan satelliitti. Romanialla ja Unkarilla ei ole tällaisia ongelmia, sillä ne ovat tunnustaneet toimintansa ja tuntevat olonsa täysin rauhallisiksi. Mutta suomalaisille tämä ongelma on todellinen. Nähtävästi tähän liittyy joitakin kansanluonteen erityispiirteitä. Euroopassa on ollut vain kaksi pikkukansaa, jotka ovat puhuneet suurvallasta, yhtäältä Suur-Puola ja toisaalta Suur-Suomi. Myös loukatuiksi itsensä tuntevien Baltian kansojen kanssa on ongelmia. Tämä liittyy siihen, että baltit ja Suomi saivat historiallisessa mielessä valtionsa ja riippumattomuutensa vain vähän aikaa sitten. Tämä lapsentauti saa rankkoja muotoja, mutta aika parantaa, sillä kansat kasvavat kuten ihmisetkin.

 

Suomalaisilla on siis toivoa: sairautemme onkin vain lastentauti. Mutta liittyisikö suomalaisten taipumus valehdella jotenkin mahdolliseen syyllisyyden tunteeseen? Senjavskajan mukaan ei. Suomalaisilla ei kuulemma ole taipumusta märehtiä syyllisyyttään:

 

Jos suomalaisilla on syyllisyyden tunteita, ne ovat piiloutuneet erittäin syvälle. Asiaa ei haluta tunnustaa vaan se halutaan unohtaa. Jos yksityisissä keskusteluissa venäläisiltä veteraaneilta kysyy, miten Suomen miehitysarmeija käyttäytyi Karjalassa, he kertovat hirvittävistä raakuuksista. Mutta niistä ei puhuta julkisesti. Tämä aihe on psykologinen tabu, joka lukitsee historiallisen muistin. Jos kielteiset tarinat tulevat julki, niitä vastaan alkaa heti myrskyisä kampanja, ja tällaisten näkemysten esittäjät ja kirjojen kirjoittajat saavat vastaansa aggressiivisia hyökkäyksiä. Jopa Suomen poliittisen johdon tasolla itsestään selvät faktat ja dokumentit yritetään kiistää. Vieläkään suomalaisten Karjalan alueella vangitsemien alaikäisten keskitysleirivankien oikeuksia ei ole tunnustettu. Saksalaisten keskitysleirien vangeista poiketen he eivät ole vieläkään saaneet mitään kompensaatiota, sillä suomalainen osapuoli ei hyväksy heidän vaatimuksiaan.

 

Ehkä kysymys on katumuksen puutteesta. Pitäisikö suomalaistenkin katua kauheita rikoksiaan Venäjän ja Jumalan edessä? Saisimmeko silloin anteeksi? Jelena vastaa:

 

Saksalaiset ovat pyytäneet anteeksi ja katuneet toisen maailmansodan aikaisia rikoksiaan. Mutta hekään eivät ole tunnustaneet kaikkia rikoksiaan. Holokausti tunnustettiin, mutta slaavien, mustalaisten ja monien muiden kansojen joukkotuho tunnetaan huonommin, eikä niitä ole tunnustettu. Vasta nyt näitä asioita on vähitellen alettu nostaa esiin. Suomi ei vielä ole valmis tunnustamaan, että se toteutti Itä-Karjalan alueella rotuerottelupolitiikkaa ja venäläisen väestön kansanmurhan. Ilmeisesti suomalaiset eivät ole kehittyneet psykologisesti riittävästi tunnustaakseen tämän.

 

Sepä ikävää. Me emme ole tarpeeksi kehittyneitä käsittelemään menneisyytemme suuria ongelmia. Mutta voiko valtion kehitystä todellakin verrata ihmisen kehitykseen? Mitkä ovat lapsivaltio-Suomen ominaispiirteet? Jelena vastaa: ”Infantiili maksimalismi, maailma nähdään mustavalkoisena. Omat ovat aina valkeita, puhtaita ja hyviä, vieraat vihollisia, pahantekijöitä ja lurjuksia. Omat eivät voi olla koskaan syyllisiä, kun kaikki syy vieritetään naapurin niskoille.”

          Nyt on syytä kysyä Itä-Karjalan keskitysleiriasiasta, ennen kuin se pääsee kokonaan unohtumaan. Miksi suomalaiset yrittävät kieltää sen? Miksi kansanmurha halutaan selittää suureksi terveydenhuollolliseksi kulttuuriteoksi?

 

Kysymys on omien tekojen oikeuttamisesta. Ajatus siitä, että miehitys oli vain eduksi Karjalan kansalle, on paitsi yritys oikeuttaa menneisyys, myös jonkinlainen viittaus tulevaisuuteen. Ajatus Karjalan palauttamisesta ei kokonaan ole kadonnut. Kysymyksessä on siis yritys vakuuttaa Karjalan väestö siitä, että suomalaisten tulo heidän luoksensa on heille eduksi mahdollisessa tulevaisuudessa, kuten se oli menneisyydessäkin.

             On otettava huomioon Itä-Karjalan suomalaisen miehityspolitiikan erityispiirteet. Suomalaiset todellakin käyttäytyivät hyvin eri tavoin suhteessa omiin etnisiin ryhmiinsä, kuten karjalaisiin ja vepsäläisiin, kuin suhteessa venäläisiin. Suhteessa läheisiin etnisiin ryhmiin toteutettiin suomalaistamispolitiikkaa, suhteessa venäläiseen väestöön toteutettiin kansanmurhapolitiikkaa. Sukupuolesta ja iästä riippumatta venäläiset heitettiin keskitysleireihin, alistettiin ja näännytettiin nälkään.

             Isäni taisteli Karjalan rintamalla panssarivaunun johtajana. Kesän 1944 alussa hyökkäyksen alettua hänen yksikkönsä vapautti naisten keskitysleirin Karhumäen suunnalla. Isän kertomusten mukaan se, että kaikki olivat naisia, ei heti käynyt selväksi, koska nälkiintyneet vangit olivat kokonaan menettäneet inhimillisen olemuksensa.

 

Mutta olen melkein unohtanut kysyä Mannerheimista. Eikös moskovalaisrouva tiedä, että Mannerheim oli Pietarin pelastaja, jolle venäläisten olisi syytä olla vain kiitollisia? Jelena kuittaa:

 

Se on sotamyytti. Kysymyksessä on yritys esittää Suomen rooli sodassa täysin toisenlaiseksi ja irtautua liitosta Hitlerin kanssa. Tässä Mannerheimin hahmo, Suomessa kansallissankari, esiintyy sopivassa valossa. Idea siitä, että Mannerheim oli Leningradin pelastaja, tukee teoriaa suomalaisten käymästä erillissodasta ja siitä, että suomalaiset eivät muka Venäjällä tehneet samoja sotarikoksia kuin saksalaiset. Suomalaiset joukot osallistuivat Leningradin piiritykseen eivätkä käyttäytyneet yhtään saksalaisia paremmin. Se, että suomalaiset eivät olleet aktiivisempia Leningradin suunnalla johtui siitä, ettei heillä ollut siihen voimia eikä välineitä. Mannerheim on suomalaisten kansallissankari, joten hänessä ei voi olla mitään huonoa. Hänellä on oltava pyhän sankarin ominaisuudet, kuten jalomielisyys jne.

 

Mitä psykologisia funktioita asian taustalla on? Miksi suomalaiset haluavat levittää ”Mannerheim pelasti Pietarin”-myyttiään koko maailmaan? Jelena vastaa:

 

Peittääkseen oman roolinsa Leningradin piirityksessä, joka oli toisen maailmansodan kaikkein hirviömäisin tapahtuma itärintamalla. Valtava määrä siviilejä kärsi kauhean nälkäkuoleman. Suomi osallistui tähän suoraan. Hitlerin liittolaisen sijasta Mannerheimille annetaankin päinvastainen rooli «Leningradin pelastajana». Jos Mannerheim esitettäisiin sotarikollisena, kansan silmissä hänen laakeriseppeleensä lakastuisi.

 

Niin, mutta miksi Stalin ei sitten laittanut Mannerheimiään sotarikollisten listalle?

 

Se oli sodanjälkeistä politiikkaa. Kun Hitlerin vastaisen liittouman johto, Stalin mukaan luettuna, katsoivat taaksepäin ja ajattelivat, kenen kanssa ja miten tulevaa politiikkaa tehdään ja miten suhteet Suomen kanssa järjestetään, Mannerheim osoittautui tässä kontekstissa hahmoksi, jonka kanssa pystyttiin jotenkuten jatkamaan. Kuten aina, politiikassa kaikkien intressit ajavat aina moraalikriteerien ohitse.

 

Jelena Senjavskaja osoittautuu sanavalmiiksi ja asiansa osaavaksi naiseksi. Yksikään kysymys ei saa häntä häkeltymään. Niinpä kysyn niistä kuuluisista neuvostopartisaaneista, jotka hyökkäsivät suomalaisiin kyliin ja tappoivat naisia ja lapsia. Oliko se sitten oikeutettua? Miksei partisaaneja toimiteta oikeuden eteen? Epäröimättä Jelena vastaa:

 

Suomalaiset unohtavat, että he tekivät itsekin tiedusteluhyökkäyksiä meidän alueellemme. Näiden iskujen osanottajat eivät olleet yhtään vähemmän julmia kuin neuvostopartisaanit. Mitä niihin tapauksiin tulee, joissa partisaanit tuhosivat suomalaisia todistajia, niin se selittyy tilanteen ja sota-ajan lakien mukaan. Myös suomalaiset tiedustelijat tuhosivat todistajia. Se oli sen ajan epäinhimillinen taktiikka. Mitä suomalaisten tuholaisryhmien käytökseen tulee, tunnetaan tapauksia, joissa suomalaiset tuhosivat sairaalan yhdessä vaikeasti haavoittuneiden ja lääkintähenkilöstön kanssa eivätkä poteneet siitä mitään omantunnontuskia. Sairaalan tuhoaminen on jo selvä sotarikos. Sota on aina julmaa. Tässä taistelua käytiin samalla julmuudella molemmin puolin.

 

Mutta Suomessahan väitetään, että neuvostopartisaanien hyökkäykset naisten ja lasten kimppuun oli tarkoituksella suunniteltu hyökkäys siviilikohteisiin rajan pinnassa. Jelena vastaa: ”Se ei ollut missään määrin ennalta suunniteltu toimenpide. Se oli sotilaallinen sattuma. Partisaanien ei onnistunut poistua paikalta huomaamatta. Kun heidät nähtiin, vaihtoehtoa ei ollut. Todistajat täytyi tuhota.”

          Rouvan täytyy kuitenkin voida tarjota myös lääke, jos hän on keksinyt sairaudenkin. Miten me suomalaiset voisimme parantua? Miten meidän pitäisi historiaamme kirjoittaa? Nyt Jelena käy opettavaiseksi ja osoittaa jopa määrätynlaista sympatiaa:

 

Suomalaisten historioitsijoiden pitäisi katsoa menneisyyteen rauhallisemmin, selväjärkisesti ja objektiivisesti. Tämä vaihe maidemme suhteissa on kipeä monelle suomalaiselle, mutta on aika yrittää katsoa näihin tapahtumiin rauhallisella katseella ja käyttää paitsi omia, myös venäläisiä historiallisia lähteitä. Kun suomalaisten ja neuvostoihmisten näkemykset eri tasoilla yhdistetään, saamme enemmän tai vähemmän objektiivisen kuva siitä, mitä itse asiassa tapahtui.

 

Rouva Senjavskajan näkemysten yhdistäminen suomalaiseen ”jatkosodan” historiaan on haastava tehtävä. Onneksi minun ei tarvitse ryhtyä siihen. Sen sijaan kysyn, pitäisikö suomalaiset sotasyylliset rehabilitoida. Suomessahan sanotaan, että he eivät olleet syyllistyneet rikoksiin vaan heidät tuomittiin vain Stalinin vaatimuksesta suuressa poliittisessa teatterissa. Jelena vastaa tiukasti: ”Lähdetään siitä, että rikokset ovat tapahtuneet. Asiakirjoja ja todisteita siviiliväestön ja sotavankien joukkotuhonnasta Karjalassa on riittävästi. Faktat paikallisen väestön julmasta kidutuksesta keskitysleireillä tunnetaan.”

          En anna periksi. Sanon, että suomalaiset kävivät omasta mielestään oikeudenmukaista puolustussotaa, jossa Itä-Karjala oli tärkeä suojavyöhyke. Tähän Jelena: ”Suomi puolusti itsenäisyyttään Uralille ja Jeniseille, jotka eivät koskaan ole kuuluneet sille. Suur-Suomi oli juuri se iskulause, jolla maa liittyi toiseen maailmansotaan.” Mutta eikös Suur-Suomi ole vain eliittien propagandaa, ei mikään kansan syvien rivien tavoite. Eikö Jelena nyt vähän liioittele?

 

Propaganda on ennen muuta kansan joukkotietoisuutta lehdissä, lentolehtisissä, lauluissa, käskyissä, poliitikkojen ja sotilasjohdon puheissa. Tuona aikana Suur-Suomi esiintyi propagandamateriaaleissa ja sai merkittävän roolin väestön tietoisuudessa. Nyt sitä yritetään retusoida ja siitä halutaan vaieta. Se taas on oman toiminnan oikeuttamista. Epämiellyttävät faktat yritetään unohtaa.

 

Niin että tšuhnan on turha teeskennellä Alzheimerin tautista, sillä Moskovan Tiltu laittaa hänet kyllä järjestykseen.

          Entäs Stalin: useamman suomalaisen historioitsijan mielestä vain Stalin oli sotiin ja kaikkeen muuhunkin syyllinen. Väittääkö Senjavskaja Staliniaan pulmuseksi?

 

Suomen politiikka oli aggressiivista itsenäisyydestä alkaen. Kyse ei ollut yksin provokaatioista, vaan myös aseellisista hyökkäyksistä Neuvosto-Venäjää vastaan. Tuon ajan politiikassa ei ollut syyttömiä uhreja. Jokainen valtio toimi omien intressiensä eikä moraalinormien mukaan ja teki mitä tahansa toimia, jotka katsottiin hyödyllisiksi ja oikeiksi. Suomi yritti haukata palasen vierasta aluetta, aivan kuten Puola teki 1938 yrittäessään haukata ilman omaatuntoa palan Tšekkiä joutuen Saksan hyökkäyksen uhriksi. Jokainen toimi omien geopoliittisten intressiensä mukaan. Syyttömiä uhreja ei ollut.

             Mitä Staliniin tulee, konkreettinen geopoliittinen tilanne talvisodan kynnyksellä oli täysin reaalinen. Jos raja on 30 kilometrin päässä suurimmasta poliittisesta ja strategisesta teollisuuskeskuksesta, kuka tahansa sotilashenkilö sanoo, että se on suora uhka valtiolle. Varsinkin, jos rajanaapuri on esittää jatkuvasti aggressiivista ja vihamielistä ja tekee liittoja muiden potentiaalisten vastustajien kanssa. Suomelle tarjottiin aluevaihtoa sangen edullisilla ehdoilla.

 

Eikö Stalinin aikomuksena ollutkaan Suomen miehittäminen? Tähän Jelena:

 

Stalinilla ei ollut sellaisia suunnitelmia. Oli suunnitelma siirtää rajaa kauemmaksi Leningradista. Kun se ei onnistunut diplomatian keinoin, siirryttiin voimakeinoihin. Kuten jatkotapahtumat osoittivat, saksalaiset saivat Suomesta hyökkäystukikohdan toimilleen pohjoisessa. Uhka Suomen taholta oli siis täysin todellinen.

 

Miksi Neuvosto-Venäjä sitten yleensä salli rajan kulkea niin lähellä Leningradia? Sillähän oli mahdollisuus vaatia rajaa kauemmaksi Tarton rauhanneuvotteluissa 1920. Miksi vaatimusta ei esitetty silloin? Tähän Jelena vastaa:

 

Sisällissota ei ollut loppunut vielä vuonna 1920. Neuvosto-Venäjä oli heikentynyt. Bolševikit eivät olleet tarpeeksi vahvoja edullisempien ehtojen saamiseksi. Tarton rauhan jälkeen Suomi jatkoi edelleen yrityksiä hyökätä neuvostoalueelle.

 

Keskustelumme Jelenan kanssa jatkuu Moskovan illan syvetessä. Ortodoksinunnaa muistuttavalla hentoisella naishahmolla on varma vastaus kaikkiin kysymyksiini. Hän pystyy vetämään kaikki mutkat suoriksi. Olen kuullut tarpeeksi – matkustan mietteliäänä takaisin Helsinkiin.

 

Pronssisoturin haamut

 

Tallinnan Tõnismäellä tapahtuu kummia. Kaupunkilaiset hieraisevat silmiään, sillä Pronssisoturi näkyy ilmestyneen vanhalle paikalleen kuin tyhjästä. Kysymys on venäläisen nuorisojärjestö Našin ”Elävä muistomerkki”-mielenosoituksesta. Pronssisoturiksi naamioituneet nuoret ovat asettuneet seisomaan Pronssisoturin paikalle, kunnes Viron poliisi korjaa heidät pois. Heitä tulee kuitenkin sitä mukaa lisää ja lisää. Viron poliisi alkaa päivystää Tõnismäellä, joka ei olekaan enää tyhjä. Aina jostakin porttikongista ilmestyy ”Pronssisoturin haamu”, jonka poliisi käy nappaamassa talteen.

          Pronssisoturin haamut ovat desantteja, jotka ovat lähteneet vaaralliseen tehtävänsä eri puolilta Venäjää. Monelle ulkomaanmatka on ensimmäinen. Siksi se vaatii rohkeutta. Jokaista odottaa varma pidätys, eikä Viron poliisin maine ole našilaisten keskuudessa paras mahdollinen. Mutta nuoret sankarit eivät pelkää mitään: heille isien kunnia on tärkein.

          ”Pronssisoturin haamuilla” ei ole aseita eikä poliittisia symboleita, mutta toisen maailmansodan aikainen neuvostosotilaan vormu, sadeviitta ja suikka ovat helposti tunnistettavissa. Kysymys ei ole mielenosoituksesta vaan siitä, että ”elävät muistomerkit maksavat kunniavelkaa Viron fasismista vapauttaneille tuhansille neuvostosotureille”, Naši-nuorisoliikkeen tiedottaja Anastasija Suslova sanoo.

          Internetissä Našin sivuilla ”Pronssisoturin haamujen” vaiheita seurataan tarkasti. Sivuille kirjataan, montako sekuntia kukakin ehtii kunnioittaa toisen maailmansodan sankareita ennen pahamaineisen Viron poliisin väliintuloa. Koto-Venäjällä ”elävien muistomerkkien” rohkeutta arvostetaan. Jopa heidän pienoiselämäkertoja julkaistaan Našin sivuilla. Našin lehdistötiedote tervehtii kotimaahan palanneita desanttejaan:

 

Tänään kello viisi aamulla komissaarimme Dmitri Tšamrov ja Sergei Nožov saapuivat Moskovaan yritettyään 9.6. aloittaa uudelleen «muistovartion» Tõnismäellä Tallinnassa, missä heidät pidätettiin. Moskovan asemalla kymmenet Naši-liikkeen komissaarit ottivat heidät vastaan sankareina, jotka eivät olleet pelänneet virolaisten viranomaisten painostusta. Kunnioittaakseen Suuren Isänmaallisen sankareita, jotka puolustivat Viroa fasismilta, Dmitri ja Sergei lähtivät kodeistaan, ylittivät valtion rajan, menivät Tallinnan keskustaan sotilaspuvussa ja jäivät seisomaan pronssisen Vapauttajasoturin paikalle. He tekivät sen mihin pystyivät.

 

Viron poliisi alkaa karkottaa ”eläviä muistomerkkejä”. Matka Viroon ei ehkä enää kannata, jos mielenosoittaja ehtii seistä Tõnismäellä minuutin-pari (Nožov korjattiin pois kahdessa minuutissa). Kaikki eivät pääse edes Tõnismäelle saakka: Našin kolme tyttödesanttia Anastasija Zjukina, Marina Safonova ja Aleksandra Kandybei otetaan kiinni porttikongissa heidän vaihtaessaan vaatteita. Tytöille annetaan varoitukseksi kymmenen vuoden maahantulokielto Euroopan unioniin.

          Sitten Viro alkaa käännyttää Pronssisoturin haamuja suoraan rajalta. Našin johtaja Vasili Jakemenko vastaa käännytyksiin:

 

Lähetämme sinne tuhansia ihmisiä ja tarpeen vaatiessa kymmeniä tuhansia niin kauan, kunnes Viron pääministeri pyytää anteeksi sankarien kutsumista sotarosvoiksi ja juopoiksi, kunnes Mark Siryk vapautetaan, kunnes Dmitri Ganinin tappajat saavat lain mukaisen rangaistuksensa ja kunnes sortotoimet venäjänkielistä väestöä vastaan lopetetaan.

 

Jotakin silti tapahtuu, sillä Našin ja Viron välisen kanssakäymisen seurauksena ”Euroopan ainoa poliittisin perustein vangittu koululainen” Mark Siryk pääsee vankilasta. Elävä muistomerkki -hanke kuivuu kasaan, kun kaikki Pronssisoturin haamut käännytetään heti rajalla. Naši jatkaa hurjalla uhkauksella: ”Viron viranomaiset voivat karkottaa yhden, kaksi tai kolme ihmistä, jotka eivät halua unohtaa esi-isiensä urotekoja, mutta mitä he voivat tehdä 145 miljoonaa isoisiensä sankaruutta muistelevaa vastaan?”

          Našilaiset eivät anna periksi ja keksivät yrittää Tõnismäelle Suomen kautta. Yritys menee kuitenkin mönkään. Pronssisoturin haamu Marjana Skvortsova yritti päästä Suomeen, mutta hänet käännytettiin rajalta jo Vainikkalassa. Virolaiset olivat ehtineet lisätä tytön  mustalle listalle. Našin nettisivuilta näkee, että suomalainen rajavartijan lyöneen Marjanan passiin viisi ”mitätön”-leimaa.

          Eurooppa reagoi paljon puhutun venäläisen kansalaisyhteiskunnan aktivoitumiseen erikoisella tavalla: nuorille määrätään maahantulokielto Euroopan unioniin. Näin EU tukee venäläisen kansalaisyhteiskunnan kehitystä. Kun Suomen ja Venäjän viisumivapaus nousi puheenaiheeksi, hanketta tukeneen Suomen Pietarin pääkonsuli Olli Perheentuvan mukaan ”liikkumisvapaus on merkittävä keino, jolla Suomi ja EU voivat tukea Venäjän demokratiakehitystä”. Perheentupa ei tiennyt, että Venäjän demokratiakehitystä ja sananvapautta yritettiin rajoittaa lätkäisemällä venäläisille nuorille kymmenen vuoden maahantulokieltoja Euroopan unioniin.

 

Teinonen selättää Kapon

 

Kun Risto Teinoseen kohdistunutta rikostutkintaa oli kestänyt vuoden, hän kirjoitti avoimen kirjeen ulkomaiden diplomaattiedustustoille Virossa. ”Ainoa syy tälle prosessille on minun maailmankuvani ja ainoa tavoite on pakottaa minut poistumaan maasta”, Risto kirjoitti ja ilmoitti samalla harkitsevansa poliittiseksi pakolaiseksi ryhtymistä. Kirje oli siis eräänlainen hakemus. Risto kertoi minulle pelkäävänsä, että hänestä tulee samanlainen lainsuojaton pakolainen kuin aateveljestään Artur Sirkistä. Testamentinkin hän on laatinut.

          Viro keksii Teinoselle kaikenlaista kiusaa. Kun Risto lähtee Tartosta Latvian pääkaupunkiin Riiaan viettämään Latvian legioonalaisten päivää, matka katkeaa noin kilometri rajan ylittämisen jälkeen. Tien sivussa seisova Latvian rajavartioiden bussi pysäyttää auton ja esittää Teinoselle Latvian sisäministerin allekirjoittaman henkilökohtaisen maahantulokiellon. Teinonen saatetaan takaisin rajalle, muu seurue saa jatkaa matkaansa. ”Se Schengenin sopimuksesta ja henkilöiden vapaan liikkumisen periaatteesta Euroopassa”, Teinonen kuittaa.

          Paljon pahempaa oli luvassa, kun Teinonen matkusti Saksan kautta lomalle Espanjaan. Kun Teinonen oli ylittänyt Saksan rajan, poliisin minibussit piirittivät auton. Taivaalla pörräsi helikopteri. Maijan takalasissa juoksi teksti Bitte folgen eli Seuratkaa olkaa hyvä. Teinonen kavereineen saatettiin suoraan poliisilaitoksen pihaan. Tympeät saksalaispoliisit ilahtuivat löytäessään eräästä Teinosen laatikosta kuusi hakaristillä koristeltua käsivarsinauhaa. Teinonen kavereineen heitettiin selliin. Sitten heidät kuvattiin. Saksan poliisi ilmoitti Teinoselle, että häntä epäiltiin ”Saksan perustuslain vastaisella symboliikalla varustettujen esineiden maahantuonnista tavoitteenaan niiden markkinointi ja levittäminen”. Hakaristillä varustettujen esineiden hallussapito on Saksassa rangaistavaa.

          Saksan poliisi takavarikoi Teinosen seurueelta muun muassa latvialaisella hakaristiornamentilla varustetut kintaat, kaksi Suomen ilmavoimien tunnuksella varustettua sormusta sekä kahdeksan kappaletta Mart Laarin 480-sivuista kirjaa Viron legioona sanoin ja kuvin. Kun poliisi tiedusteli Teinosen kontakteja Saksan äärimmäisyysaineisten kanssa, Teinonen vastasi, ettei hän ole äärimmäisyysainesta.

          ”Saksa ei ole entisensä”, Teinonen toteaa minulle pettyneenä.

          Tiedustelen Saksan poliisilta, miksi Mart Laarin kirjat on takavarikoitu. Ja eikö Saksan poliisi erota Suomen ilmavoimien hakaristiä saksalaisesta? Komisario Thomas Gruber vastaa sähköpostitse, että Saksan poliisi epäilee Mart Laarin kirjan Viron legioona sanoin ja kuvin sisältävän rikollista natsipropagandaa. Perusteena on Saksan rikoslain artikla 86, joka kieltää natsijärjestöjen päämääriä edistävän propagandan levittämisen, sekä artikla 86a, joka kieltää perustuslain vastaisten järjestöjen symbolien esittämisen ja levittämisen. Natsitervehdyskin on Saksassa rikos. Mitä suomalaiseen hakaristiin tulee, poliisi Gruber vastaa:

 

Tiedämme, että hakaristi kuuluu Suomen valtiollisiin symboleihin. Mutta sama merkki edustaa entistä virallista natsipuolueen ideologiaa. Tässä tapauksessa löysimme kaksi sormusta, joissa oli värittömät hakaristireliefit. Pelkäänpä, että suurin osa Saksan kansalaisista ei kykene tässä tilanteessa erottamaan Saksan hakaristiä muista vastaavista.

 

Kun esitelmöin epädemokraattisen Viron näytösoikeudenkäynneistä eräässä tieteellisessä seminaarissa Tallinnassa, käytin Teinosen tapausta esimerkkinä. Esitelmän jälkeen luokseni tullut fiksun oloinen nuori Viron oikeusministeriön virkamies huomautti, että mitään Teinosen prosessia ei ole olemassakaan. Samoihin aikoihin Teinonen tiedotti, että sekä syyttäjä Heili Sepp että Kapon päällikkö Aldis Alus olivat saaneet kenkää.

          Risto Teinonen, Vilho Helasen sukua, oli sittenkin selättänyt pikkuvaltionsa.

          Viimeisenä kostona Viron lyöty suojelupoliisi kirjoitti vuosikertomukseensa ilkeän selostuksen jo melkein haudatusta Teinosen asiasta:

 

Viime vuosien vaarallisimpana tendenssinä voidaan pitää kansallissosialististen aatteiden levittämisyrityksiä. Virossa näiden aatteiden propagoijaksi on muodostunut Viroon asumaan siirtynyt suomalainen seikkailija Risto Mikael Teinonen, joka kutsuu itseään kansallismieliseksi virolaiseksi. Hänen ympärilleen kokoontuneet nuoret eivät kysy itseltään, miksi kansallissosialismia opettaa oman synnyinmaansa kansalaisuudesta luopunut henkilö, joka on ongelmien syntyessä heti valmis vaihtamaan asuinmaataan. Samoin ei kysytä, miksi Suomesta tullut ihminen julkaisee ja levittää Virossa kirjallisuutta ja julkistaa selvästi sisällöltään provosoivia kuvia (virolaisen kunniamerkin ja hakaristikäsivarsinauhan kanssa), joita Venäjän propaganda heti käyttää hyväkseen todisteena Viron natsimielisyydestä. Mikä yhdistää virolaista kansallismielisyyttä ja Viroa miehittäneen Saksan kansallissosialismin ideologiaa? Ei mikään muu kuin provosoiva vierasmaalainen aktivisti, joka käyttäytyy kuin vaikuttaja-agentti.

 

Kirjoitus on lapsellinen ja röyhkeä: Kapo syyttää matkustuskieltoon laittamaansa Viron kansalaista asuinmaataan alati vaihtavaksi vierasmaalaiseksi. Teinonen vastaa avoimella kirjeellä Kapon uudelle päällikölle, jonka lähtölaskenta on kirjeen sisällöstä päätellen jo alkanut:

 

AVOIN KIRJE KAITSEPOLITSEIVIRASTON PÄÄJOHTAJALLE RAIVO AEGILLE 
 

Virastonne hiljattain ilmestyneessä vuosikirjassa on julkaistu minusta kappale.

Jätän tässä yhteydessä suuremmatta huomiotta tekstissä olevat asiavirheet – niihin on Kapon vuosikirjoja lukeneiden ihmisten täytynyt tottua jo aikaisempina vuosina. Samoin jääköön suuremmatta huomiotta minua luonnehdittaessa käytetty sana «seikkailija». Totean vain, että todellisia seikkailijoita ovat varmasti ne henkilöt, jotka päättivät minua vastaan käytävän rikostutkinnan aloittamisesta. 

             Mainitussa kirjoituksessa kuvaatte minua sanoin «provosoiva vierasmaalainen aktivisti». On ennenkuulumatonta, että Viron tasavallan valtiollinen virasto kutsuu vuosikirjassaan (erityisistä ansioista) kansalaisuuden saanutta henkilöä «vierasmaalaiseksi». Miten se sopii Teidän mielestänne valtiossa niin tärkeäksi muodostuneeseen integraatiopolitiikkaan? Ovatko kaikki muihin kansallisuuksiin kuuluvat kansalaiset Teidän virastonne mielestä Viron kansalaisuuden saatuaankin «vierasmaalaisia»? Vai olenko minä poikkeus, ainoa «vierasmaalainen Viron kansalainen»? Jakautuvatko Viron tasavallan kansalaiset «kotimaisiin ja vierasmaalaisiin»? – – 

             Valtion ja valtionvirastojen tulisi toimia arvokkaasti. Kansalaisilla on oikeus lähteä siitä, että heidän verorahoillaan julkaistavassa Kaitsepolitsein vuosikirjassa kirjoitetaan kansalaisista totta, näitä herjaamatta tai tahallaan solvaamatta. Tämänvuotisen vuosikirjan haukkuva tyyli ei anna virastosta arvokasta kuvaa. 

             Pidän Teidän valitsemaanne kielenkäyttöä minusta äärimmäisen solvaavana ja vaadin Teiltä julkista anteeksipyyntöä. 

 

Tartossa Voitonpäivänä vuonna 2008, 

Kunnioittaen, 
 

Risto Teinonen

Lakimies, filologi

 

Teinonen lähettää myös Viron korkeimman oikeuden presidentille Märt Raskille kriittisen selvityksen rikostutkinnan ongelmista Virossa: todistajalla ei ole oikeutta kuulustelutodistajaan, uhkailu kuulustelussa on sallittu, matkustuskiellolle tai takavarikoidun omaisuuden palauttamiselle ei ole aikarajaa ja niin edelleen. Teinosen kirje on pienoistutkielma, jossa hän vertaa virolaista mielivaltaa Suomen ja Saksan lainsäädäntöön. Pian korkeimman oikeuden presidentti Rask vastaa Teinoselle: ”Kiitän kiinnostavasta analyysistä! Koska kirjeessänne oli monta lainsäädäntöä koskevaa ehdotusta, välitin kirjoituksenne oikeusministeri Rein Langille, joka myös valvoo syyttäjäviraston toimintaa.”

 

Natsikakku.